Miika Nousiainen naurattaa taas. Nousiainen taitaa arjen komiikan, jossa tavallinen ihminen joutuu toisaalta arkisiin, toisaalta täysin poskettomiin tilanteisiin. Niin kuin nyt vaikka sotaan prätkäjengin kanssa.

Sami Heinonen haluaa perheen – ei sellaisella ”pidän silmät auki” -tavalla vaan niin loputtoman tosissaan, että onnistuu yleensä itse kampittamaan yrityksensä. Onni ei ole rakkaudessa myötä, eikä sukulaisten ihmettely auta asiaa. Saman painostuksen kohteeksi joutuu myös lapsettomuudesta kärsivä sisko, jolta penätään jatkuvasti jälkikasvua.

Nousiainen kertoi taannoin Avussa, että hän käsittelee jokaisessa kirjassaan isänsä kuolemaa – niin tässäkin. Kirja alkaa Samin isän hautajaisista, mutta lukijalle on silti luvassa kiherrystä, kun Nousiaiselle ominainen ihmisenmakuinen absurdius ottaa vallan.

Selina Keränen

Richard Powersin Pulitzerin saanut Ikipuut on erinomainen, ajatuksia herättävä romaani.

Tuntuu uskomattomalta, että sivilisaatio toisensa jälkeen ihminen onnistuu aiheuttamaan korvaamatonta tuhoa elinympäristölleen. Nopeasti palavan sademetsän kaikkia terveyshyötyjä ja lääkepotentiaalia ei edes ehditä kartoittaa, ennen kuin se on jo tuhottu. Erityisen hullulta se tuntuu nykyaikana, kun sekä tietoa että vaihtoehtoja on runsaasti. Silti aina on niitä, jotka valtavan, ikivanhan punapuun nähdessään ajattelevat vain siitä saatavaa rahasummaa. Ikipuut tuo ahneuden lisäksi myös hyvin esiin sen, miten jopa hengenvaarallista luonnon suojeleminen on aktivisteille.

Kirja alkaa lyhyillä, koskettavillakin tarinoilla, mutta teos lähtee toden teolla lentoon, kun nämä kertomukset hiljalleen yhdistyvät kuin alkulähteet voimalliseksi joeksi. Kaiken taustalla häilyy jatkuva tietoisuus siitä, että on mahdollista menettää jotain korvaamatonta – pysyvästi.

Selina Keränen

Keski-ikäiset Karo ja Risto ovat lähdössä kotiin Lapin-lomaltaan, kun he jou­tuvat auto-onnettomuuteen. He jäävät toipumaan seudun ainoaan majapaikkaan Arctic Mirageen, ylelliseen loma­kylään. Kylmä hohkaa niin Arctic Miragea ympäröivistä lumimassoista kuin ihmisten välisistä suhteista.

Ultra Bra- ja Scandinavian Music Group -yhtyeistä tunnetun Terhi Kokkosen esikoisteoksen kieli on jäätävän kirkasta. Pariskunnasta paljastuu pala palalta enemmän. Karon nenä on murtunut rumasti onnettomuudessa ja nyt sen päälle on liimattu siisti pieni laastari kuin lapsella ikään. Riston yöpöydällä on tyhjä viinilasi ja unilääkepurkki. On ääneen lausumattomia syytöksiä ja valokuvia, joita Risto ottaa Karosta vaikka väkisin. Herää epäilys, mitä onnettomuudessa oikeastaan tapahtui.

Pahaenteinen, kireä tunnelma vaanii läpi tarinan. Eikä tässä tiedä, voiko yhteenkään hahmoon luottaa, voiko heistä edes pitää. Monisäikeinen teos jättää tilaa tulkinnoille. Kun on päässyt loppuun, tekee mieli aloittaa uudestaan alusta.

Milka Sauvala

Evie Wyldiä on ylistetty yhtenä aikamme mestarillisimmista tarinankertojista. Me olemme susia -kirjan ansio onkin kirjailijan kyvyssä kertoa raskaista ja jopa kauhistuttavista asioista keveästi, lukijaa uuvuttamatta.

Kolmessa aikatasossa etenevä tarina vaatii kuitenkin tarkkaavaisuutta. Kuka on äänessä, ja mikä on hänen suhteensa muiden aikatasojen ihmisiin? 1700-luvulla elävää Sarahia syytetään noituudesta. 1900-luvun puolivälissä Ruthin puoliso Peter vie vaimonsa asumaan syrjäiseen Skotlantiin ja uhkaa tätä mielisairaalalla, kun jää kiinni naisseikkailuistaan.

Nykyajassa Viv etsii paikkaansa maailmassa ja suvun monimutkaisten ihmissuhteiden verkossa. Muitakin henkilöitä on. Kaikkia yhdistää naisiin kohdistuva vähättely, alistaminen ja väkivalta. Onni antaa odottaa itseään, sukupuolesta riippumatta.

Tämä kirja kannattaa lukea, ei kuunnella. Vaikka äänikirjan lukijoita on useita, on aikatasosta ja henkilöstä toiseen hyppivästä tarinasta vaikea saada puhuttuna kiinni. Lukijasta riippuu, onko Me olemme susia lukukokemuksena järisyttävä vai liiankin kunnianhimoinen.

Elisa Miinin

Cecelia Ahern on poiminut novellikokoelmaansa arkisia, kaikille naisille tuttuja tilanteita. Juju on siinä, että nyt ne viedään kirjaimellisuudessaan niin sanotusti tappiin. Metodi on kekseliäs, mutta se myös vanhenee, kun tarinoita on paljon. Voimaannuttava kirja antaa silti paljon ajateltavaa.

Selina Keränen

Sattumaan ja geeneihimme emme voi vaikuttaa, omiin valintoihimme kyllä. Kukin voi elintavoillaan pyrkiä pienentämään riskiä sairastua syöpään.

Kaksi syövänhoitokokemusta läpikäynyt toimittaja Maarit Vuoristo on koonnut yksiin kansiin tiedon siitä, mitä meistä jokainen voi tehdä vähentääkseen omaa syöpäriskiään. Tupakointi, alkoholinkäyttö, ylipaino, liikkumattomuus, auringonpalvonta, hormonit ja kaikki muu aiheeseen liittyvä käsitellään asiantuntevasti, mutta helppolukuisesti ja jopa viihdyttävästi. Jos oma terveys kiinnostaa, tässä on opus, jota voi suositella.

Marja Aarnipuro

”Aloimme etsiä kirjaa, joka kertoisi, kuinka muutama kymmenen yritysjättiä haastaa demokratian perustaa, horjuttaa instituutioita ja ratkaisee ympäristön tilan”, kirjoittavat talousjournalistit Hannu Sokala ja Juha-Pekka Raeste. Kun sellaista ei löytynyt, he kokosivat omaan kirjaansa Maailman 50 vaarallisinta yritystä suomalaisille tuttuja jättejä Coca-Colasta Visaan ja Facebookiin, mutta myös tuntemattomampia, kuten Hon Hai (”maailman hikipaja”) ja Tencent (”maailman datapaja”). Kärkisijalle kaksikko sijoittaa Googlen (”tietää meistä liikaa”), mutta listan ulkopuolella lopusta lohkaisee aiheellisesti osansa luku Maailma Kiinan tiellä. Teksti on faktoissaan karua, herättelevää ja oudon kiehtovaa: tätä on todellinen valta.

Jukka Väänänen

Elokuvien maailmat ovat valintoja: ei ole sattumaa, mitä katsoja näkee ruudussa tai valkokankaalla. Mutta kenen katse kameran katse on? Entä millainen on päähenkilön katse, tai muiden henkilöiden? Toimittaja-kirjailija Anu Silfverbergin esseeteos Sinut on nähty sanoittaa katseen valtaa elokuvissa ja pakottaa lukijan epämiellyttävienkin kysymysten äärelle. Minkälaisesta maailmasta me opimme, kun katsomme elokuvia? Se nimittäin ei välttämättä ole sellainen, josta nainen itsensä tunnistaa. Silfverbergin pohdintaa tukevat lukuisat esimerkit. Yksi teema on raiskauksen esittäminen elokuvissa. Naisen kokema seksuaalinen väkivalta esitetään usein tavoilla, jotka voisivat olla pornoa: mies riisuu naisen kiihkeästi, kamera taltioi naiskehon päästä varpaisiin. Toisinkin voisi tehdä.

Laura Myllymäki

Ilmastokriisi on noussut vihdoin arkipuheeseen, vaikka tekoja vielä odotellaan. Sen sijaan luonnon monimuotoisuuden kato on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sitä paikkasi pari vuotta sitten hyvin Suomen näkökulmasta Juha Kauppisen Monimuotoisuus (Siltala) ja nyt globaalisti Philip Lymberyn Dead Zone.

Lymbery puhuu täyttä asiaa, vaikka välillä jääkin tarinoimaan omista kokemuksistaan ja läheltä piti -tilanteista, joihin hän on tutkimusmatkoillaan törmän­nyt. Lukijaa alkaa nopeasti hirvittää, kun käy ilmi, miten moninaisin tavoin ihminen ennen kaikkea tehomaatalouden nimissä maailmaa tuhoaa ja miten vähän suuri yleisö näistä asioista lopulta tietää. Vähäiseltä tuntuva muutos voi lopulta aiheuttaa valtavan dominoefektin, joka tuhoaa elämän kuhinan – paikallisesti tai laajemmin.

Selina Keränen

Louise Penny palaa idylliseen mutta murhille alttiiseen ja valtavia persoonia kuhisevaan Three Pines -kyläyhteisöön – tavallaan. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat nimittäin Bellechassen kartanoon kylästä sivuun, vaikka mukana onkin muutama tuttu hahmo aiemmista Three Pines -kirjoista.

Nyt keskiössä ovat rikoskomisario Armand Gamache, charmantti tuumailija, ja hänen vaimonsa Reine-Marie, joiden lemmenloma keskeytyy, kun majatalossa tapahtuu murha. Kuollut on yksi äveriäästä Finneyn perheestä, jonka säännönmukaisesti epämiellyttävät jäsenet ovat käytännössä jokainen epäillyn penkillä.

Tutkimusten myötä suvun salaisuudet alkavat vähitellen keriytyä päivänvaloon. Myös syrjäisen kartanon henkilökunta vaikuttaa olevan oma perheensä, eivätkä kaikki senkään jäsenet taida olla aivan puhtoisia tai vailla salaisuuksia.

Penny tarjoaa tapansa mukaan murhilla mässäilyä välttävän ja mukavasti etenevän lukukokemuksen.

Selina Keränen

Denise Rudbergin Marianne Jidhoff -sarja jatkuu jo seitsemännessä osassa. Seitsemän syytä kuolla -kirjan aiheita ovat lähisuhdeväkivalta ja trauman vaikutus ihmiseen, eikä kestä kauaa, kun järjestäytynyt rikollisuuskin astuu esiin. Raskaiden aiheiden vastapainoksi tutkinnanjohtaja Marianne Jidhoff painiskelee dieetti- ja elämäntapamuutosten kourissa. Poliisien urheilun ja pullansyönnin esittely tuo kirjaan toisaalta mukavaa maanläheisyyttä.

Ensin ihmettelin, että ohuehkon dekkarin alussa esitellään henkilögalleria. Se tuli kuitenkin tarpeeseen, sillä teoksen alku vilisi hahmoja, mikä hidasti juoneen kiinni pääsemistä.

Dekkarina kirja on keskikastia, mutta parhaimmillaan se on kertoessaan ihmisen tavasta käsitellä surua ja menetystä.

Selina Keränen

Aloin kuunnella Levotonta verta vähän vahingossa. En tiennyt, että Robert Galbraith on J. K. Rowlingin nimimerkki, enkä myöskään hoksannut, että kirja kestää kuunneltuna yli 34 tuntia (painettuna n. 900 sivua). Onneksi annoin sille mahdollisuuden. Yksityisetsivä Cormoran Strike ja hänen yhtiökumppaninsa Robin Ellacott ryhtyvät selvittämään 40 vuotta vanhaa katoamistapausta. Tutkimusten ohessa Strike huolehtii syöpään sairastuneesta tädistään, Ellacott puolestaan setvii sotkuista avioeroaan. Lisäksi kumpikin äimistelee tahollaan vetoa, jota he tuntevat toisiinsa. Kaksikko seikkailee yhdessä jo viidettä kertaa.

Rakastan Rowlingin Harry Potter -kirjoja, niiden kieltä, maagista maailmaa, huumoria ja kiehtovia henkilöhahmoja.

Vaikka tyylilaji on vaihtunut dekkareihin, kirjailijan lahjakkuus on ennallaan. Juoni kulkee kiemuraisena ja tutkinta etenee verkkaisen agathachristiemäisesti lukuisia henkilöitä haastatellen. Silti jännite säilyy koko massiivisen tarinan alusta loppuun.

Marja Aarnipuro

Anna Janssonin Maria Wern -sarja on osoittautunut vuosien mittaan erinomaiseksi ja laatunsa säilyttäväksi, joten uuteen rikoskirjasarjaan kohdistuu suuria odotuksia. Tässä pääosassa on rikoskomisario Kristoffer Bark, jonka tytär Vera katosi vuosia sitten.

Katoavat jäljet ei mielestäni vielä yllä Maria Wernin tasolle, mutta teosten voi odottaa Wern-sarjan tavoin paranevan kirja kirjalta. Aloitusosa on hieman sekava ja paikoin epäuskottava. Jännitys kuitenkin tiivistyy tässäkin loppua kohden.

Selina Keränen

Asetelma on tuttuakin tutumpi: suljettu paikka ja pieni joukko ihmisiä keskuudessaan säälimätön tappaja. Keksiikö lukija syyllisen ennen kuin kirjailija paljastaa motiivin?

Menestyskirjailija Ruth Ware kulkee ansiokkaasti Agatha Christien jalanjäljissä arvoitusdekkareiden kirjoittajana.

Lumimyrskyssä teknologiafirman osakkaat ja tärkeimmät työntekijät vetäytyvät syrjäiselle alppimajalle laskettelemaan ja pohtimaan yhtiön tulevaisuutta. Pöydällä on tarjous, joka voi tuoda tilille miljoonia – tai viedä kaiken. Välit alkavat kiristyä, ja kun lumimyrsky katkaisee yhteydet ulkomaailmaan, ensimmäinen ryhmästä katoaa. Onko mukaan kutsuttu entinen sihteeri syyllinen vai uhri? Ja mikä rooli firman kännykkäsovelluksen uudella päivityksellä on koko sotkussa?

Laita villasukat jalkaan ja ota hyvä asento sohvalla. Kirja ei ole Waren paras, mutta se on silti mainiota ajankulua.

Elisa Miinin

Stephen Kingin verkkainen kehittely hänen jyhkeimmissä eepoksissaan on parhaimmillaan maagista. Usein unohtuu, että hän hallitsee myös lyhyemmät kertomukset.

Mitä enemmän verta koostuu neljästä tarinasta, joista Herra Harringtonin puhelin on haudantakaisesta aiheesta huolimatta varsin lämminhenkinen. Synkän nimitarinan keskiössä demonia jahtaa aiemmista Kingin kirjoista tuttu Holly Gibney, ja Rotassa kirjailija tekee faustilaista vaihtokauppaa ihmishengellä ja luomiskyvyllä.

Erikoisin ja arvoituksellisin on kolmenäytöksinen Chuckin elämä, maailmanlopun tarina, joka ei kuitenkaan ole toivoton.

Jukka Väänänen