Televisio-ohjelma olisi tuskin voinut saada sen ajan Suomessa parempaa mainosta.

Kansan syvät rivit tunsivat Suomen kuuluisimman kriitikon, Helsingin Sanomien legendaarisen televisioarvostelijan Jukka Kajavan (1943–2005) ennen kaikkea hänen penseästä ja antipopulistisesta ellei suorastaan elitistisestä suhtautumisestaan kevyeen viihteeseen. Kajavaan päti rahvaan mielestä sama nyrkkisääntö kuin Spede-leffojen haukkujiin: lyttäys ja yksi tähti tarkoittivat kansaan menevää, viihdyttävää ja ehdottomasti katsomisen arvoista ohjelmaa.

Amerikkalaisen uutuussarjan, Dallasin, Kajava haukkui ennakkoarviossaan maanrakoon.

Tänään se sitten alkaa, Dallas, sadan tunnin painajainen. Mtv on hankkinut amerikkalaista menestyssarjaa toistaiseksi vain 17 jaksoa, mutta enempäänkin ohjelmakaavioissa on varauduttu. Pahoin pelkään, että myös katsojan on varauduttava.

Dallasin täytyi siis olla aivan poikkeuksellisen kuumottava ja koukuttava sarja. Lukaistaanpa, mitä Kajava kirjoitti Helsingin Sanomien tv-­sivuilla keskiviikkona 2. syykuuta 1981, Dallasin Suomen ensi-iltapäivänä:

Herttasarja-tyyppisen sarjakuvalehden lukemiseen menee noin tunti. Dallasin jaksot kestävät saman verran. Antimet ovat täsmälleen samat. Lukija tai katsoja seuraa tunnin ajan elämälle vieraan yhteisön, Dallasin tapauksessa miljonääriperheen, naimisia ja naimatta jättämisiä. Mistään muusta Dallasissakaan ei ole kysymys. - -

Ken on kerran elämässään lukenut yhden kaupallisen, salavihkaisesti pornahtavan saippuaoopperaromaanin, on saman tien lukenut loputkin ja nähnyt kaupan päälle Dallasin alusta loppuun.

Tuollaisen evästyksen jälkeen saattoi ­nautittavaa viihdettä janoava kansa asettua ­keskiviikkoiltana kello 22 luottavaisin mielin television ääreen.

Monet suomalaiskatsojat tiesivät jo ennen Kajavan arvostelua, mitä suunnilleen oli odotettavissa. Esimerkiksi Apu oli valistanut lukijoitaan julkaisemalla ensi-iltaa edeltäneellä viikolla neljän sivun jutun Dallasista ja sen huimasta menestyksestä maailmalla.

- - vanhaa hyvää lännenmiljöötä, öljy- ja karjamiesten karua maailmaa höystettynä uima-altailla, loistoautoilla, pilvenpiirtäjillä ja modernilla vapaalla seksillä. Kontrastit ovat kouriintuntuvia: sykkivä miljoonakaupunki ja aavat preeriat, ­huippubisneksen kovat kuviot ja suljettu perhepiiri, äärimmäinen vallanhimo ja epätoivoinen rakkaudenkaipuu.

Jukka Kajava puolestaan ilmaisi HS:n arviossa samat perusasiat näin:

Dallas siis kertoo perhetarinaa. Ewingin sukua komentaa sydänkohtaukseen asti vanha Jock Ewing, öljy-yhtiön perustaja. Hänen toinen poikansa johtaa firmaa ja puristelee punatukkaista sihteeriään pohkeista ja muualtakin. Toinenkin poika haluaa johtaa, mutta nai väärän tytön. Tyttö puolestaan on entuudestaan pihkassa Ewingien tilanhoitajaan, joka puolestaan naiskentelee pojantytärtä ylisillä. Lisäksi tavataan kaksi ­vaitonaista vaimoa, jotka kattavat pöytää perheen ruokasalissa.

Tässä tarinan lähtökohta, pahaatekevän tavanomainen ja kaupallinen.

Kaupallinen? No shit, Sherlock, olisi J.R. Ewing saattanut tyylilleen uskollisena tokaista.

Ajalla on merkillinen taipumus kypsyttää kakasta konvehteja. Esimerkiksi mediatutkija, filosofian tohtori Veijo Hietala tunnustautui viime vuonna Dallas-faniksi. Hän kehui sarjaa taitavasti tehdyksi. Näin Hietala kuvaili Dallasia Ilta-Sanomissa 21. maaliskuuta 2020:

Sarjassa käsiteltiin vanhempien ja lasten ­suhteita, alkoholismia, onnetonta avioliittoa eli tuttuja juttuja, joihin voi samaistua, vaikkei olisikaan öljymiljonääri. Sarjassa pystyi kurkistamaan rikkaiden maailmaan ja luksukseen, ja todeta, että loppupeleissä he ovat ihan samanlaisia tallaajia kuin me muutkin. - - Tutkijoiden keskuudessa ­kiisteltiin, onko sarja kriittinen kapitalismia ­kohtaan vai ihaileeko se sitä. - - Menestyssarjan suosio perustuu siihen, että sitä voi katsoa aivan erilaisen ideologian omaavat ihmiset. Voi joko nauttia siitä loistosta ja luksuksesta, vaikka J.R. onkin vähän paskiainen. Tai sitten voi katsoa ­sarjaa kriittisellä silmällä ja todeta, että miten kamalaa kapitalismi on.

Yhdysvaltalaisen CBS-kanavan tuottama Dallas sai aikansa mittapuun mukaan valtavaa ennakkomainosta Suomessa. Ei mikään ihme: se oli ­maailman siihen mennessä menestyksekkäin tv-sarja.

Kun se alkoi Suomessa yli kolme vuotta Yhdysvaltain-ensi-iltansa jälkeen, sillä oli jo noin 400 miljoonaa katsojaa yli 70 muussa maassa. Kotimaassaan se oli tuolloin katselijatilastoiden ylivoimainen ykkönen.

Helppo on nähdä, mistä Dallasissa tekijöittenkin kannalta on kysymys: Suurista katsojaluvuista ja tuoton maksimoinnista, selitti Jukka Kajava Hesarissa ja oli varmaankin aivan oikeassa, mutta kaikesta laskelmoinnista huolimatta ­amerikkalaiskatsojat eivät rakastuneet sarjaan ensisilmäyksellä, eivät edes toisella.

Vielä ensimmäisen vuoden jälkeen Dallas oli vasta 39:nneksi suosituin 112:sta Yhdysvalloissa tuolloin pyörineestä televisiosarjasta.

Mikä sai Dallasin suosion yhtäkkiä kasvamaan suorastaan dramaattista vauhtia? Annetaan Jukka ­Kajavan ensin yrittää selittää:

Juoni kulkee sen verran yksinkertaisesti, että ­k­­atsoja aina säännöllisesti ehtii arvata uuden käänteen juuri ennen kuin se nähdään. Näin me tunnemme itsemme fiksuiksi ja mieli on tyyty­väinen.

Asian voi nähdä toisinkin. Dallasin juonessa pysyi toki helposti mukana, vaikka jaksoja olisi jäänyt välistä näkemättäkin, mutta osa sarjan viehätystä perustui nimenomaan yllättäviin juonenkäänteisiin. Dallasissa käytettiin varsinkin tuotantokausien lopetusjaksoissa niin sanottuja cliffhangereita – esitettiin kutkuttavan dramaattinen juonenkäänne, jonka ratkaisua joutui odottamaan seuraavan tuotantokauden alkuun. Dallasin cliffhangereiden ratkaisuista tuli merkittäviä vedonlyöntikohteita. Harva oli sellaisessa tilanteessa niin hyvä juonenarvaaja kuin Kajava.

Apu esitti omassa esittelyjutussaan hieman sovittelevamman näkemyksen sarjan poikkeuksellisesta suosiosta:

Dallasin menestyksen salaisuus on kuitenkin loppujen lopuksi tiivistettävissä kahteen kirjaimeen: J.R.

J.R. on Ewingin perheen vanhin poika John Ross Ewing junior, läpeensä paha mies, jota ansiokkaasti esittää kiltin naapurinpojan näköinen Larry Hagman. Hänestä tuli pian sarjan suuri tähti, ­sankari täysin ilman sankarin perinteisiä ominaisuuksia. Mies on niin pohjattoman häikäilemätön, julma ja kiero, että jokainen voi ja saa inhota häntä sydämensä kyllyydestä.

J.R:n vihailijakerho on tätä nykyä maailman­laajuinen: I hate J.R. -rintanappeja on myyty satoja tuhansia aina Australiaa ja Kaukoitää myöten. J.R:n olemuksesta, tämän konnahahmon suunnattomasta suosiosta on kirjoitettu laajoja tutkielmia, etsitty yhtymäkohtia maan poliittiseen ilmastoon ja jopa presidentinvaalin tulokseen.

Presidentinvaalien tuloksella tarkoitettiin republikaani Ronald Reaganin erittäin selvää voittoa istuvasta presidentistä, demokraatti Jimmy Carterista. Konservatiivisia arvoja ­edustava Reagan ja Britannian pääministeri Margaret Thatcher edustivat silloiselle vasemmistolle monella tapaa samaa kuin Donald Trump ja Boris Johnson nykyvasemmistolle.

Suomessa kävi odotetusti kuten muuallakin maailmassa: Dallasista tuli valtava hitti. Täälläkin naiset innostuivat vihaamaan superiljettävää J.R:ää ja miehet himoitsemaan superseksikästä Pamelaa.

Katsojalukutilastoja noin kaukaisesta historiasta ei ole säilynyt, mutta yhtä kaikki, Dallas nousi välittömästi Suomen katsotuimmaksi ­televisiosarjaksi. Sen keskeisistä hahmoista tuli nopeasti tuttuja niillekin, jotka eivät sarjaa ­seuranneet.

Kuplettilaulun kaksinkertainen Suomen ­mestari, ”Ruikonperän multakurkku” Jaakko Teppo esimerkiksi tuli tehneeksi uransa suurimman hitin, kun hän levytti vuonna 1984 laulun Ewingin perheeseen naidusta kuvankauniista ja uhkeamuotoisesta Pamela Barnesista:

Kyllä erräitten elämä on toesenlaista Tulloo hirveesti rahhoo öljystä Kyllä sieltä löytyy jos jonninlaista naista Sen virnuilevan vilttihatun völjystä

Ryynäsen tuvassa on yksmieleisyys Että semmonen sonni pitäs salavoo Pitäs Jii-ärrän säilyttee immeisyys Vaikka Tallasin akat sitä palavoo

Mulle Lucy on liian pikkunen Viskin perrää on liikoo Sue Ellen Sinun muhkeita muotojas muistelen Pörsäjärvellä tiällä kun uistelen Pam-pam-pam-pam-Pamela Ai ku sinä oot sittä ihana Pam-pam-pam-pam-Pamela Pam-pam-Pamela

Jukka Kajavallakin oli sanansa sanottavana ”Tallasin akoista”:

Niinpä kaikki neitoset ovat kauniita ja kulkevat silkkipuseroissa. Kukaan heistä ei osaa näytellä, ei sitten tippaakaan. Ei ole väliksi. Eikä miehissäkään ole hurraamista. Sukupuolet yrittävät tuijotella nälkäisesti toisiaan, mutta kukaan ei osaa näytellä edes nälkäistä.

Tuossa kohtaa Kajava antoi selvästi tunteidensa kuohahtaa osittain faktojen yli. Pamelaa esittänyt Victoria Principal oli kyllä entinen Playboy-lehden malli, mutta toisaalta South­forkin karjatilan vanhaaemäntää, Miss Ellietä, esittänyt Barbara Bel Geddes oli pitkän ja menestyksekkään uran tehnyt elokuva- ja ­teatterinäyttelijä, joka oli ollut ehdolla sekä Oscar-­palkinnon että teatterialan Tony-palkinnon ­saajaksi. Miss Ellien roolistaan Bel Geddes voitti Emmy-palkinnon. Kriitikon haamun voi tosin melkein kuulla kuiskaavan, etteivät tuollaiset palkinnot kerro näyttelijänkyvyistä mitään.

Ehkä parhaiten Dallasin käsittämättömän suuresta suosiosta kertoo sirkus, joka alkoi välittömästi kolmannen tuotantokauden päätyttyä. Kauden viimeisessä jaksossa J.R:ää ammuttiin, mutta amerikkalaiskatsojat jätettiin kahdeksaksi kuukaudeksi arvuuttelemaan, selvisikö J.R. hengissä – ja ennen kaikkea spekuloimaan, kuka ampuja oli.

Asiaa puitiin useissa laajalevikkisissä lehdissä, jopa arvovaltainen Time-lehti kysyi kannessaan: Whodunit? Kukasenteki? Samaa oli tiettävästi udellut Britannian kuningataräiti, tuolloin ­kahdeksankymppinen Elisabet, kun hän oli kesällä 1980 tavannut J.R:ää, tuota ”virnuilevaa vilttihattua”, esittäneen Larry Hagmanin eräissä juhlissa.

Los Angeles Timesin mukaan jokin brittilehti puolestaan olisi ollut valmis maksamaan ­Hagmanille 100 000 dollaria ampujan paljastamisesta.

Sellaistakin huhuttiin, että tuotantoyhtiö oli savustamassa Hagmania ulos sarjasta. J.R:ää ammuttiin, jotta hän olisi voinut palata syksyllä kuvioihin toisen näyttelijän esittämänä. Kasvojen vaihtuminen olisi voitu perustella sillä, että plastiikkakirurgi olisi joutunut muotoilemaan J.R:n naaman uusiksi ampumisen jälkeen.

Hagman oli roolihahmonsa tavoin paitsi naistenmies myös pelimies. Hän ymmärsi erittäin hyvin arvonsa ja hoksasi sauman vaatia muhkeaa palkankorotusta ennen uusien kuvausten alkamista. Hän sai kuin saikin tahtonsa läpi ja tienasi siitä lähtien 180 000 dollaria jaksolta. Se oli ennenkuulumattoman paljon, mutta Hagmanin kannalta vielä merkittävämpi asia oli se, että hänelle luvattiin myös osuus televisiosarjan oheistuotteiden huikeista myyntivoitoista.

Koska Dallasin tuottajat alkoivat pelätä, että tieto ampujasta vuotaisi julkisuuteen ennen ­seuraavan kauden alkua, he päättivät kuvauttaa ampumiskohtauksesta useita versioita. Kaikissa oli eri ampuja. Mitähän Jukka Kajava olisi sanonut sarjan ennalta-arvattavuudesta, jos olisi tiennyt tuon.

Kun pyssysankari lopulta paljastettiin neljännen tuotantokauden neljännessä jaksossa, jopa brittien kunnianarvoisa BBC kertoi siitä uutis­lähetyksessään.

Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kun ampumisjakso näytettiin Suomessa 12. marraskuuta 1982, Ilta-Sanomien mainosjuliste eli lööppi kertoi: Tänään tv:ssä J.R. ammutaan. Alla oli vielä toinen otsikko: Reagan ei ehdi ­hautajaisiin. Se oli Ilta-Sanomien silloisen ­lööppimaakarin, toimituspäällikkö Raimo ”Rampe” Toivosen käsialaa: hautajaisilla ­tarkoitettiin Leonid Brežnevin hautajaisia. ­Neuvostoliiton pitkäaikainen johtaja oli menehtynyt kaksi päivää aikaisemmin keskellä kylmän sodan uutta kuumenemisvaihetta. Toivonen on kertonut tajunneensa tahattoman vitsinsä ­itsekin vasta, kun hän oli lähtenyt kiikuttamaan lööppiä latomoon.

Se oli ensimmäinen kerta suomalaisen ­iltapäivälehdistön historiassa, kun lööpin ­pääaiheena oli kuvitteellinen hahmo – ja ­vahingossa myös loistava markkinointitemppu: kyseisestä lööpistä tuli keräilykappale, joka ­riistettiin muistoksi aika monesta lehtitelineestä ja ikkunasta.

Tähän kaikkeen meidän oletetaan ­käyttävän vuosia tulevasta elämästämme. Oletetaanko oikein? Riippuu meistä itsestämme, heitti Jukka Kajava dramaattisen, katsojia ehkä hieman syyllistä­vänkin kysymyksen ilmaan ennakkoarviointinsa lopuksi.

Dallasia näytettiin Suomessa yli kymmenen vuotta, syyskuusta 1981 marraskuuhun 1991. ­Niihin vuosiin mahtui valtava määrä yllättäviä juonenkäänteitä ja pöhköjä dramaturgisia ­ratkaisuja.

Esimerkiksi yhden kokonaisen tuotanto­kauden tapahtumat osoittautuivat seuraavalla kaudella Pamelan uneksi. Ratkaisu johtui siitä, että toinen Dallasin miespäähenkilöistä, Patrick Duffyn esittämä Bobby Ewing, haluttiin takaisin sarjaan, vaikka hän oli kuollut edellisellä tuotantokaudella.

Dallasiin liittyi monenlaista draamaa myös käsikirjoituksen ulkopuolella kuten jo mainittu Hagmanin tapaus. J.R:n isää Jock Ewingiä esittänyt Jim Davis kuoli keväällä 1981, ja hänen hahmonsa kirjoitettiin ulos sarjasta. Vuonna 1984 Barbara Bel Geddes joutui sydänleikkaukseen, ja hänen tilalleen Miss Ellien rooliin palkattiin Donna Reed. Sopimus kattoi kolme vuotta, mutta Reed sai potkut jo yhden kauden jälkeen Bel Geddesin palattua sarjaan. Reed haastoi ­tuotantoyhtiön oikeuteen ja lopulta myös voitti taistelun. Dallasiin hän ei sentään palannut.

Jukka Kajavan kunniaksi on sanottava, että vaikka hänellä oli vastassaan 400 miljoonaa fania ympäri maailmaa, hän ei ollut vastahankaisine mielipiteineen aivan yksin.

Tanskassa eräs tv-kriitikko sanoi Dallasin ­henkilöiden olevan älynsä ja tunne-elämänsä perusteella osapuilleen esikouluikäisen tasolla ja pyysi sitten lausuntonsa perään anteeksi esi­kouluikäisiltä.

Ruotsissa kritiikki oli kutakuinkin yhtä tylyä. Siellä vaadittiin jopa sarjan esittämisen keskeyttämistä, mutta vaatimukset jäivät hyttysten ­ininäksi, katsojaluvut nimittäin tyrmäsivät ­kriitikot saman tien kanveesiin: 3,5 miljoonaa ruotsalaista, lähes puolet koko kansasta, katsoi Dallasia joka perjantai-ilta.

Kolmekymmentä vuotta alkuperäisen Dallasin jälkeen voisi kauniiksi lopuksi ajatella, että jos Jukka Kajava olisi edelleen keskuudessamme ja näkisi nykytelevision viihdetarjonnan, hänelle voisi aika ajoin tulla jopa ikävä Dallasia.

Sarja herätettiinkin lopulta henkiin vuonna 2012, ja mukaan saatiin kolme alkuperäisen sarjan tähteä – J.R:ää esittänyt Larry Hagman, Bobbya esittänyt Patrick Duffy ja J.R:n vaimoa Sue Elleniä esittänyt Linda Gray – mutta muuttuneessa televisiomaailmassa ei kyetty enää rekonstruoimaan Southforkin hullunkurisen perheen ­muinaista hohtoa.

Uutta Dallasia tehtiin vain kolme tuotantokautta. Larry Hagmanin kuoltua kesken toisen ­tuotantokauden sarjan suosio romahti, vaikka se oli alun perinkin ollut mitätöntä alkuperäisen Dallasin maailmanennätyssuosioon verrattuna. Uuden sarjan ensimmäinen jakso keräsi Yhdysvalloissa seitsemän miljoonaa katsojaa, mutta kolmannen tuotantokauden viimeinen jakso enää 1,7 miljoonaa.

Niin katoaa mainen kunnia.