Dadventures: perhe ei ole missään niin perhe kuin yhteisellä automatkalla

Auto on tankattu valmiiksi. Isä on tehnyt sen samana aamuna tai edellisenä päivänä, mutta aina se on tehty. Se on tärkeää, sillä pysähdyksiä tulee kyllä muutenkin.

Niiden määrää ei kannata omalla toiminnallaan kasvattaa, lyhyinkin pysähdys huoltoasemalla vie minuutteja ja pitää sisällään muun muassa sen riskin, että tankkaamisen jälkeen joutuu liittymään tielle, jolle on ilmestynyt rekka tai puutavara-auto liikennettä hidastamaan.

Lähes kaikki tavarat ovat mahtuneet porrasperäauton taka­luukkuun. Isä tietää kokemuksesta, millaisilla laukuilla tavara­tilan saa aivan täyteen. Lentolaukut ja rinkat ovat hankalia, ne ovat kovia eivätkä jousta, kun niiden päälle työnnetään aina uusia nyssäköitä. Parhaita ovat ­kangaskassit, ­suorakaiteen malliset. Vaatteilla täytettynä sellainen joustaa kuin tyyny. Nappikauluspaitansa isä on laskostanut hattu­hyllylle, ulkotakki on taitettu kaksinkerroin laukkujen päälle. On kyllä iso tavaratila sedaniksi.

Kaikki on valmista, ollut jo kauan, mutta perhe välppää vielä sisällä. Isä on ollut heräämisestään lähtien kärsimätön, ja nyt kun hyvää matka-aikaa valuu hukkaan, hermot kiristyvät. Sisään ei viitsi mennä hoputtamaan, turvavyö on jo kiinni. Sormet rummuttavat rattia. Mikä siellä nyt taas kestää?

Ostin perheellemme ensimmäisen auton seitsemisen vuotta sitten. Lähes nelikymppisenä, kaksi vuosi­kymmentä pyöräilleenä ja joukkoliikennettä käyttäneenä helsinkiläisenä aikuisena. Syitä oli monia, kriteerejä kaksi.

Autottomana pidin nykyautoja rumina möykkyinä, kunnes näin naapurustossa yhden, jota ei ollut pyöristetty joka nurkalta muodottomaksi. Internet kertoi, että auto oli kolmossarjan BMW vuosituhannen alusta. Saksalaismerkin suosituin malli, keskiluokkainen ja -kokoinen käyttöauto.

Halusin samanlaisen, tummansinisenä. Nelihenkinen perheemme mahtuisi siihen hyvin, ja mielestäni olisimme kaivanneet autoa jo aiemminkin. Mitä harvemmin raijaan ruoka­ostoksia ratikalla tai yritän päästä poikittaisliikenteellä toiselle puolelle kaupunkia lapsen harrastukseen, sitä enemmän aikaa jää perheelle. Näin ajattelin ja olin oikeassa.

Sitä en arvannut, miten paljon tuota hyvää perheen­keskeistä aikaa on ollut juuri autossa. Niin kuin en arvannut sitäkään, miten lujaan vanhat lapsuusaikaiset mallit ja käsitykset automatkailusta ovat painuneet. En osannut aavistaakaan, että autoilisin kuin isäni. Toistaisin samat rutiinit pakatessa ja tien päällä, samalla kärsimättömyydellä ja luotolla siihen, että ylinopeus ei koskaan ylitä päiväsakkojen rajaa.

Senkin ymmärsin vasta jälkeenpäin, miten juuri auto­matkailu voi kiinnittää lapset sukupolvien ketjuun.

Kolme vuotta sitten kesällä saattoi sataa melko ­paljon. Tai sitten meillä oli mökillä Ylä-Savossa vain tylsää, kun aloimme katsella karttaa. Jotain siinä piti keksiä, ehkä automatka.

Olimme ajaneet Savoon pari viikkoa aiemmin, samalla tavalla kuin aina niihin aikoihin. Puolentoista tunnin ajon jälkeen vilkku oikealle ja Vitostieltä rampista ylös Kuortin ABC:lle. Neljä munkkia, kaksi limua ja kaksi kahvia. Sama tilaus aina, siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran pysähdyimme paikassa ja satuimme saamaan uunituoreita munkkeja. Tankata ei tarvinnut, Helsingissä täysi tankki olisi ­Iisalmessa vasta puolillaan.

Viitisentoista kilometriä myöhemmin Vihantasalmi, Vihantasalmi on legendaarinen taukopaikka, tässä me pysähdyttiin aina, kun isä oli lapsi, sen jälkeen ­Mikkeli, ensin autokaupat, sitten Länsi-Savon painotalo ja sitten Urpolan koulu tien oikealla puolella, tuo on kyllä niin koulun näköinen koulu kuin voi olla, hetken päästä Kielkallio tien länsipuolella, Kielkallio oli kans legendaarinen paikka aikoinaan, aina pysähdyttiin siellä ja kaikilla partio­reissuilla kans, jos oltiin menossa etelään, ja pian Juva, jossa ABC on jättänyt kylmilleen aikoinaan fiinin Shellin Helmisimpukoineen, Juvan Shell on kans erittäin legendaarinen paikka. Kun isä oli armeijassa, armeijan lomakuljetus pysähtyi aina tossa Juvan Shellillä.

Varkauden jälkeen Leppävirta ja Oravikoski, Tiesittekö, et Mikko Kuustonen on täältä kotoisin, ja Kuopion jälkeen ­Siilinjärven ensimmäiset asuinalueet Toivala ja Vuorela, haluatteko, et käydään katsomassa isän vanhoja nuoruusseutuja?, ja lopulta Iisalmi Pitäiskö ajaa motaria vai mennä kerrankin tuota Honkakoskentietä?

Samat jutut aina. Ja samat vastaukset. Isä, ketä kiinnostaa. Ei haluta! No tietenkin motaria niin kuin aina.

Mutta nyt tulisi uusia juttuja! Ylä-Savohan on aika ylhäällä, ymmärsimme, kun katselimme karttaa. Täältähän ajaisi puolessa päivässä Tornioon Duudsonit-puistoon ja siitä voisi jatkaa Pohjois-Ruotsiin, siellä on varmasti kaunista. Jos ajaisi sieltä alas Uumajaan, tulisi laivalla yli ja ajaisi Vaasasta tänne takaisin Sinistä tietä, Lapuan, Viitasaaren ja Keiteleen kautta, näkisi miten Pohjanmaa vaihtuu Keski-Suomen järvi­maisemiksi.

Tällaisen suunnitelman laadimme, lähtöön aikaa kaksi päivää. E4-tie myötäilisi Perämeren länsirantaa, matkalla olisivat Luulaja, Piitime ja Skellefteå. Niidenhän täytyy olla upeita ulkoilmaihmisten kaupunkeja, toisella puolella meri ja toisella metsä.

Pakataan varuilta virvelitkin mukaan. On kyllä iso tavara­tila sedaniksi.

Ongelma on tämä: Todella näin meidät kuljeskelemassa pitkin pienten ruotsalaiskaupunkien rantoja. Heittämässä leipiä veteen levähdyspaikalla merenrannassa. Käyskentelemässä Gammelstadin vanhan kirkkokylän kapeilla kujilla Luulajan ulkopuolella. Rauhassa ja kiireettä, niin kuin kesälomalla kuuluu.

Mitään edellisen kaltaista ei tietenkään tapahtunut. Kaupungit katsastettiin ja kirkkokylässä piipahdettiin, mutta samalla tavalla kuin suunnistaja käy rastilla. Ruksi ruutuun, käyty. Turvavyöt kiinni ja nilkka suoraksi.

Voisin selittää tätä kärsimättömyydelläni ja lapsuudessa opitulla, luultavasti aika yleiselläkin ajattelutavalla, jossa matka on kesken ja tehtävä suorittamatta siihen asti, kun illalla päästään määränpäähän. Hotelliin tai muuhun majapaikkaan, joka on aina kohtuuttoman pitkän ajomatkan päässä aamun lähtöpisteestä. Tähän jos johonkin olin tottunut.

Ja niin oli tälläkin kertaa. Kun ajaa päivässä Torniosta Uumajaan, matkaan ei mahdu kuin yksi huoahdus ja sekin vasta perillä. Illallinen Scandicin ravintolassa, kaksi olutta ja nukkumaan.

Parempi selitys on kuitenkin se, joka nousee perheen yhteisen automatkan luonteesta. Aivan kuten kaupunkilomalla ollaan kaupungissa, autolomalla kuuluu olla autossa. Mahdollisimman paljon, sillä perhe ei ole ehkä missään niin paljon perhe kuin autossa.

Silloin kun isä oli teidän ikäinen ja me asuttiin täällä ­Vaasassa, Vaasa mainosti olevansa Suomen aurinkoisin kaupunki. Onkohan se vielä?

Ennen kuin perheemme hankki auton, reissasimme Suomessa junalla.

Kolme päällimmäistä kokemusta vuosiltamme leikki­vaunusta: Laskeeko lapsi jonkun päälle liukumäestä? Kolauttaako lapsi päänsä, jos juna nytkähtää yllättäen? Miksi kaikki junaisät pukeutuvat Marimekkoon?

Osa huolista johtui tietenkin siitä, että lapset olivat pieniä, mutta huolten takana oli merkittävin ero juna- ja auto­matkailun välillä. Joukkoliikenteessä liikkuvat joukot, eikä matkanteko ole samalla tavalla perheen omaa tai sen yhteistä aikaa kuin suljetussa kopperossa maantiellä. Aina on muitakin, vaunussa, ravintolavaunussa ja vessajonossa. Harva on moisessa tilanteessa aivan oma itsensä. Autossa jutuilla ja juttelulla ei ole ylimääräisiä kuulijoita, vain läheisimmät.

Silloin kun me asuttiin Vaasassa, niin täällä Laihialla oli sellainen pyöreä talo tässä ihan tien varressa. Sitä aina piti katsoa.

Yksityisyys ja vapaus, vapaus valita aina samat tauko­paikat ja tehdä niillä käynneistä perheen yhteistä kulttuuria, ovat osa automatkailun viehätystä, mutta ne eivät selitä sitä, miksi juuri autossa on niin luonteva jutella. Se johtuu siitä, kuinka autossa istutaan. Lähekkäin, mutta vierekkäin tai peräkkäin. Kaikki katsovat samaan suuntaan eivätkä toisiaan. Asetelma on kuin terapiasta. Jota autoilu on.

Täällä Kannonkoskella oli sellainen iso partioleiri kesällä -90. Toivottavasti sellainen järjestetään silloinkin, kun sä oot Unto teini-iässä.

Rengasmatkastamme Iisalmesta Tornion kautta Uumajaan ja Vaasaan ja sieltä takaisin Savoon on jo kolmisen vuotta. Kymmenvuotiaasta on tullut teini ja ekaluokkalaisesta esiteini. Puhelimet ovat imaisseet takapenkkiläiset meemien ja videoiden jatkuvaan virtaan, jota voi rullata missä vain.

Tienvarsihuoltamot ja maisemat eivät ehkä jää heidän mieleensä samalla tavoin kuin ne 1980-luvulla jäivät, mutta luulen, että sukupolveni on vain iloinen, kun lapsilla on enemmän tekemistä kuin vanhemmillaan aikoinaan taka­penkillä. Helteellä kun käänsi päätään, saattoi katsella aurinko­suojaksi aseteltua paitaa, joka oli rullattu helmastaan ikkunan väliin. Sadesäällä saattoi valita ikkunaruudulta kaksi ilma­virran kiihdyttämää vesipisaraa ja jännittää, kumpi niistä ehtii ensin ikkunalasin reunaan.

Lasten luiskahtaminen puhelinten nuorisomaailmaan on osaltaan myös hiljentänyt autoa, kun juttelemaan halukkaita on enää etupenkeillä. Auto ei myöskään ole samalla tavalla suljettu kuin ennen, vaan yhtäkkiä muut nuoret tiktokkaajat ovat mukana reissussa ja heidän videonsa osa matkan ääni­maisemaa.

Siksi hassunkurisia tapoja, jotka ovat alkaneet sattumanvaraisesta pysähdyksestä Kuortin ABC:lle eikä Heinolan vastaavalle, tai tarinasta, joka on aina kerrottu Juvalla, on täytynyt alkaa varta vasten vaalia. Samat hommat on tehtävä aina, toistettava huvittaviksikin rutiineiksi, sillä se on perheiden automatkojen tarina.

Tiesittekö, et Mikko Kuustonen on täältä kotoisin?