Coldplayn elitistinen linnake pitäisi räjäyttää – Oskari Onnisen kolumni
Coldplay-lipun ostaneiden on kuitenkaan turha moittia enää ikinä oopperaa kalliiksi ja elitistiseksi, kirjoittaa Oskari Onninen.
Pari viikkoa sitten kirjailija Marissa Mehr antoi Helsingin Sanomille erikoisen haastattelun. Hän ehdotti, että oopperan ”elitistinen linnake” pitäisi ”räjäyttää”.
Mehr moitti suomalaista oopperaa työväenluokan ulossulkemisesta ja ehdotti, että Kansallisoopperan tulisi esittää yksi kausi vain naisten säveltämiä ja ohjaamia teoksia, koska niitä työväenluokka ilmeisesti tulisi riemusta kirkuen katsomaan.
Ulkomaillakin hän oli käynyt, kuten ”räjäyttäjät” usein. Ruoho on vihreämpää esimerkiksi edistysmielisyydestään tunnetussa Unkarissa, jossa Mehr viihtyy, koska ooppera on sopivan halpaa. (Unkarin ostovoimakorjattu bruttokansantuote on noin kaksi kolmasosaa Suomen vastaavasta.)
Haastattelu sai tunnetun Facebook-ärisijän Hannu Linnun ärähtämään Facebookissa. Myös Kansallisoopperan ylikapellimestarina toimiva Lintu silppusi Mehrin perehtymättömät mielipiteet, joita hän huomautti toki pitäneensä jo aiemmin “heikosti argumentoituina ja pinnallisina”.
Linnun Maksiimi tiivistyi siihen, kuinka “oopperoista löytää sitä mitä niistä milloinkin haluaa löytää”.
Julkista tukea Mehr sai lähinnä Ylen aamun Jälkinäytöksen keskustelussa, jossa Sonya Lindfors, nykytanssikoreografi, moitti hänkin oopperaa elitismistä ja yläluokkaisesta yleisöstä. Muotisuunnittelija Ervin Latimer sen sijaan paheksui oopperakulttuurille ominaisia blackfaceja antamatta yhtäkään esimerkkiä.
Ilolla sivuutettiin, kuinka Kaija Saariahon elämäntyön keskeinen osa oli säveltää oopperaa juuri naisille.
Samoin kuin se, kuinka vaikka queer-musikaaliklassikko Rent on oopperatradition modernisointia – suora päivitys Puccinin La Bohèmesta.
”Ei ole eroa, onko musiikki huonoa vai vääränlaisten ihmisten tekemää. Jos et pidä diskosta, olet rasisti.”
Vuolaan ja viihdyttävän kiukkuinen vasemmistobloggari Freddie deBoer raivosi alkuviikosta uutiskirjeessään siitä, kuinka popmusiikkikeskusteluja hallitsevat nykyään ulkomusiikilliset hierarkiat. Ei ole eroa, onko musiikki huonoa vai vääränlaisten ihmisten tekemää. Jos et pidä diskosta, olet rasisti. Kun sanot Olivia Rodrigoa huonoksi, gulag kutsuu.
DeBoerista keskustelut mausta menevät pilalle, kun voi aina toitottaa rasismia, kolonialismia tai luokkaa ja olla tärkeä ja rohkea ajattelija, vaikkei tietäisi mistään mitään.
Samasta on kyse suomalaisessa oopperakeskustelussa, jossa elitismisyytöstä seuraa duunarikortti: parempiosaisten alentuva puolustuspuhe ”työväenluokkaisille”, joilta jää kehnohko Turandot kokematta ”rakenteiden” vuoksi.
Yleensä kyse tuntuu olevan statusahdistuksesta. Oopperalla on historia nimenomaan näyttäytymispaikkana. Vasta Richard Wagner oli ensimmäinen suuri oopperasäveltäjä, joka halusi esityksensä katsottavan pimeässä ja oheisaplodeitta.
Kun keskiluokkainen, omasta mielestään tärkeä ja kulturelli suomalainen kokee oopperalippujen olevan hänelle itselleen liian kalliita, sosiaalisesti hyväksytty tapa ilmaista se on olla jeesustella netissä huono-osaisempien nimissä.
Samalla tavoin oopperan ystävät – paitsi ehkä Hannu Lintu – mieluusti nonsaleeraavat omaa erinomaisuuttaan ja kiistävät elitismin korostaakseen ennen muuta omaa asemaansa ja empaattisuuttaan.
”Euromääräisesti oopperaliput Suomessa eivät ole lainkaan kalliimpia kuin Tikkurila-festivaali tai möhörokki, pikemmin päinvastoin.”
Jos jokin asia kannattaisi ”räjäyttää”, niin ehkä kulttuuri-ihmisten takavuosiin jumahtanut käsitys, kuinka moderni ihminen luo identiteettejään ja miksailee makujaan. Suuri demokratisoija on internet. Maku kehitetään ja sitä esitetään ennen kaikkea digitaalisesti eikä samppanjajonossa Töölönlahdella. Oopperafanius voi olla quirky mutta vilpitön erottautumiskeino siinä kuin Japani-pakkomielle tai performatiivinen sienestys.
Kun makua muunnetaan rahaksi, siitä tulee maksuhalua. Euromääräisesti oopperaliput Suomessa eivät ole lainkaan kalliimpia kuin Tikkurila-festivaali tai möhörokki, pikemmin päinvastoin. Siksi Suomessa selvästi suurimmat oopperassa vähintään kerran vuodessa käyvät ikäluokat ovat myös pienituloisimmat ikäluokat: alle 31-vuotiaat ja yli 63-vuotiaat. Opiskelija- ja eläkeläisalet siis toimivat, kuten niiden kuuluu.
Sattumalta kesän oopperahuolen kiteyttäneiden Savonlinnan oopperajuhlien lipunhinnat asettuvat samaan noin sadan–kolmensadan euron haarukkaan kuin liput Coldplayn stadionkeikoille.
Sitä paitsi monien oopperoiden tavoin Coldplaykin on pateettista ja melodramaattista valkoisten miesten spektaakkelitaidetta.
Silti työväenluokan mahdollisuuksista on ollut huolissaan ani harva. Ehkä Coldplayn siirappinen mietelausepop on sellaista, että sen fanit ovat jo menetettyjä tapauksia. Alhaiso maksakoon mitä tahtoo.
Coldplay-lipun ostaneiden on kuitenkaan turha moittia enää ikinä oopperaa kalliiksi ja elitistiseksi.
Oikaisu 27.7. klo 11.36: Toisin kuin kolumnissa alun perin kirjoitettiin, Savonlinnan oopperajuhlat ei ole markkinaehtoinen tapahtuma vaan on saanut vuosittain huomattavaa valtionavustusta.
