Apu

Claes Andersson on menehtynyt 82-vuotiaana: idealisti loppuun asti

Claes Andersson on menehtynyt 82-vuotiaana: idealisti loppuun asti
Kirjailijana, poliitikkona ja kulttuurivaikuttajana tunnettu Claes Andersson on kuollut 82-vuotiaana tänään 24.7.2019, Helsingin Sanomat kertoo. Julkaisemme Anderssonin muistoksi uudestaan Avussa 48/2008 ilmestyneen haastattelun.
Julkaistu: 24.7.2019

Apu 48/2008:

Claes Andersson: Ilman idealismia ei ole syytä elää

Claes Anderssonia kunnioittavat poliittiseen kantaan katsomatta kaikki. Hänen ainoa virheensä tuntuu olevan, että psykiatri, kirjailija ja jazzpianisti on liian hyvä poliitikoksi. Eduskunnasta sydänsairauden vuoksi vetäytyvät vasemmistoveteraani on idealisti, joka ei 71 vuodessa ole lakannut vaatimasta mahdottomia, uskomasta aatteeseensa ja hyvään ihmisessä. Miten se on mahdollista?

Jälleen kerran yksi ilta helsinkiläisessä jazzravintolassa. Katseet ovat kiinnittyneet pianon ylle kumartuneeseen mieheen, jolla on harmaa pää, lukulasit ja soittajan kädet. Hän on erittäin läsnä, ja silti ihan omassa maailmassaan.

Claes Andersson soittaa. Nyt hänellä on aikaa siihen sekä kirjoittamiseen ja muuhun ei-parlamentaariseen vaikuttamiseen.

Uran 22. runokokoelma Lust saa pian seurakseen näytelmän, joka käsittelee topisukarien ja muiden ”ideanikkarien” sekä kaavoituksesta vastaavien poliitikkojen yhteistä hanketta muuttaa koko maa suureksi ostoskeskukseksi.

Haastattelu- ja puhepyyntöjä tosin tulee niin paljon, ettei kalenteri tahdo riittää.

– Kannattaa lopettaa työt, saa äänensä kuuluviin paremmin, Andersson toteaa pilke silmäkulmassa.

Hän koki 90-luvun myrskyiset vuodet kulttuuriministerinä ja Vasemmistoliiton puheenjohtajana lähinnä esteeksi normaalille eduskuntatyölle. Moni muu väittäisi, että juuri johtajuus ja ministeriys maksimoivat sen työn hyödyllisyyden.

Andersson erosi ministerin paikalta vuosikymmen sitten uuden puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen tieltä ja jätti eduskunnan vuotta myöhemmin.

Sitä edelsi ruma näytelmä, jossa istuva puheenjohtaja luotti sinisilmäisesti vääriin ihmisiin ja aliarvioi uuden kasvon vallanhimon ja tukijat. Eikä välttynyt itse katkeruudelta, kun asioiden laita selvisi hänelle – liian myöhään.

Samaa sanovat poliittiset toimijat ja tuttavat yli puoluerajojen: Anderssonin harvoja vikoja oli liian puhdas usko ihmisten hyviin tarkoituksiin. Ei sellaiselle ole tilaa suomalaisessa politiikassa.

– Sisällissota on aina julmin, kun vihollinen löytyy läheltä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi esimerkiksi demareiden ja Vasemmistoliiton täytyy pitää vihaa, kun yhteistyö olisi ainoa keino saada jotain aikaa. Valtava määrä energiaa hukkaan, hän hymähtää.

Ruotsi on Claes Anderssonille äidinkielenä tärkeä, mutta Rkp:n ja sen nyt pinnalla olevat ristiriidat hän on aina kokenut itselleen vieraiksi.

– Se on kuitenkin oikeistolainen puolue, hän sanoo.

Viime eduskuntavaaleissa Claes Andersson teki paluun eduskuntaan. SItä siivitti halu kerätä ääniä heikossa jamassa olevalle Vasemmistoliitolle, kun Siimes puolestaan sai eduskunnasta ja etenkin puolueen änkyräsiivestä tarpeekseen.

Ääniä tuli noin 9000, ja ne olivat Uudellamaalla enemmän kuin tarpeeseen. Silti ei voi olla kysymättä, miksi monilahjakas kulttuuri-ihminen jaksoi seitsenkymppisenä panostaa rivikansanedustajan työhön puolueessa, jonka menestysmahdollisuudet ja sisäinen tila ovat diplomaattisesti sanottuna vaiheessa.

Andersson hymyilee lempeästi.

– Politiikkahan on ihanaa ja eduskunta kiinnostava maailma, jossa ollaan maan tapahtumien keskipisteessä. Ja sanon tämän tosissani.

Pilailetko sinä kustannuksellani?

– En. Siellä säädetään ne lait, jotka vaikuttavat jokaisen elämään. Jos joku sanoo paluupäätöstäni hulluksi, olen mielelläni hullu.

Ruumis kuitenkin päätti Anderssonin puolesta, että Arkadianmäki sai jäädä lopullisesti. Ratkaisu ei ollut helppo, mutta kun väsymys ja huonovointisuus realisoituvat kahdeksi vakavaksi rytmihäiriöksi, se oli pakko viime elokuussa tehdä. Tilanne nousi Kari Uotila.

Andersson on kirjoittanut ja puhunut avoimesti ikääntymisestään: krempoista, kuolemanpelosta, ruumiin rajoituksista.

Ehkä hänen ei siksi tarvitse turvautua muuhunkaan kaunisteluun.

– Vanheneminen ja fyysinen rappeutuminen on paska juttu, ei yhtään miellyttävää. Jos on elänyt niin, että on edes suunnilleen tyytyväinen, sen riesan kestää helpommin.

– Ei kuolema ole koskaan helppo asia. Meillä on jo 300 000 vanhusta, joiden hoitojärjestelmä romahtaisi ilman omaishoitajia, ja sitten on vielä eläkeläisten yksinäisyys. Mutta yhteisöllisyys ei ole sitä, että lykätään sivistysyhteiskunnan tehtävät vapaaehtoisille ja sukulaisille, jotka eivät välttämättä edes siedä toisiaan.

Veteraanipsykiatri muistuttaa myös, että mielenterveysongelmien juuret juontavat 80-90-luvun laitospaikkojen alasajoon. Tilalle ei lupauksista huolimatta saatu resursseja toimivaan avohoitoon.

Poliitikko, joku toinen

Useat allekirjoittavat tämän: kun Claes Andersson astui poliittiseen rooliinsa, on kuin joku olisi sammuttanut hänestä valot, puolittanut sen ihmisen elinvoiman, joka luki runojaan tai soitti pianoa.

Siitä huolimatta, että hän kuuluu siihen yhä harvenevaan joukkoon, joka on ollut politiikassa ”vanhanaikaisesta” innosta ja aidosti aatteellisista syistä.

Mikä sellainen kansanedustuslaitos on, jossa niin sanottu uskottavuus vaatii elävien, huumorintajuisten ja monisärmäisten ihmisten latistumista harmaapukuisiksi fraasilingoiksi ja alkeellisiksi juonittelijoiksi?

Tosin osalle poliitikoista tilanne ei ole ongelma, vaan helpotus. Eväitä muuhun ei yksinkertaisesti löydy.

– Politiikassa on piirteitä, jotka estävät luovan otteen. Lähes joka poliitikko pelkää hirvittävästi virheitä ja uskoo, että yksikin merkitsee uran loppua. Jos ei ole lupaa epäonnistua, ei voi kunnolla onnistua, Andersson sanoo.

– Toinen kahle on kiire ja sen tuntu. Poliitikko ajattelee, että kun olen näin kiireinen, ihmiset uskovat minuun. Graniittitalo muuttaa kielenkäytönkin: ei uskalleta sanoa, että en tiedä, vaan turvaudutaan hiekkapaperijargoniin. Jos ihmisille tulee tunne, ettei heidän haluta ymmärtävän viestiä, he sulkevat ärtyneenä korvansa.

– Täysistunnot ja julkiset tilaisuudet ovat näytelmää. Todellinen työ tehdään ihan muualla, kuten valiokunnissa. Ei eduskunnassa voi olla kovin rento, vaikka haluaisikin. Minä jännitän valtavasti puheiden pitämistä ja esiintymistä.

Ei heti uskoisi.

– Totta se on. Vain soittaessa en jännitä, ainakaan sitten, kun olen päässyt kunnolla vauhtiin.

Anderssonin älyllä ja sivistystasolla ei syytetä mediaa politiikan arvostuksen romahtamisesta, mutta myös hän muistuttaa, että vallankäytön lisääntyneen läpinäkyvyyden kääntöpuoli on pinnallistuminen.

– Politiikassa taistellaan jatkuvasti asemista ja näkyvyydestä: kuka saa sanoa mitäkin. Jos poliitikko ei ole julkisuudessa, häntä ei ole olemassa. Siihen suhteeseen syntyy helposti riippuvuus, toisilla suurempi, toisilla pienempi.

– En haikale vanhaa hyvä veli -meininkiä, mutta jatkuva yksityisasioiden penkominen on mennyt liiallisuuksiin, Kun olin muutaman kuukauden poissa kuvioista ja yritin palattuani lukea, missä mennään, mediassa ei puhuttu muusta kuin Ilkka Kanervan tekstiviesteistä ja pääministeri Vanhasen ex-naissuhteesta.

Vasemmiston jälkijuna

Puoluepolitiikan kriisiä ja etenkin vasemmiston tilaa on viime aikoina pohdittu urakalla. Filosofi Tommi Uschanovin mainiossa Mikä vasemmistoa vaivaa? -kirjassa tiivistetään ongelmat: psykologisen pelisilmän puute, liittoutuminen vastustajien kansa, estetiikan aliarvioiminen, luotettavuuden puute, menneisyyteen takertuminen ja niin edelleen.

– Vasemmisto on vaikeassa tilanteessa, koska tähän asti jatkuneessa talouskasvussa enemmistö suomalaisista on pärjännyt hyvin ja halunnut samastua oikeistoon.

– Ne, joilla menee huonosti, jäävät aina vähemmistöön – hallituksessa, eduskunnassa ja äänestäjissä. Ei päästä tekemään päätöksiä, jotka hyödyttäisivät heitä, koska enemmistö ei halua luopua mistään, Andersson sanoo.

Hän myöntää, että maailma on hyvin erilainen kuin 20–30 vuotta sitten. Yhtenäistä työväenluokkaa ei ole ollut aikoihin, mutta runsaasti eri tavoin syrjäytyviä ihmisiä löytyy kyllä: koulupudokkaita nuoria, pitkäaikaistyöttömiä, mielen- ja muista terveysongelmista kärsiviä, yksinhuoltajia…

Anderssonin mukaan vasemmiston pitää uudelleen määritellä, keitä se haluaa todella auttaa ja esittää politiikalleen realistisia toteutustapoja.

EU:ta ja globalisaatiota edeltäneet rahoitusmallit eivät enää kelpaa. Toimintatapojen ja näkemysten päivittämisen lisäksi tarvitaan keinoja, joilla ihmiset saadaan innostumaan.

– Nyt reagoidaan jälkijunassa ja retoriikalla, joka ei tänään oikein pure. Vasemmistossa tehdään yhä työtä oikeiden asioiden puolesta. Se, ettei viesti mene perille, johtuu osin jähmeästä ennalta-arvattavuudesta. Me teemme juuri niin kuin poliittiset vastustajatkin odottavat.

EU:sta puheen ollen. Uschanovin kirjan pirullisimpiin, mutta myös hauskimpiin osioihin kuuluu kuvaus siitä, miten vasemmisto epäonnistui liki täydellisesti yrittäessään kampanjoida liittymistä vastaan vuoden 1994 kansanäänestyksessä.

Ei-kampanja oli visuaalisesti katastrofaalinen, viesteiltään ristiriitainen ja ennen kaikkea toteutettu yhteistyössä tahojen kanssa, joiden arvojen ei millään voi nähdä istuvan vasemmistoon edes sen laajimmassa mielessä: rasistis-sovinististen äärinationalistien, vainoharhaisten kiihkouskovaisten ja muiden lähinnä sekopäisten kaunaklikkien.

Uschanovin sanoin: jos pyydetään samastumaan joko Kimmo Sasiin tai petoksista tuomittuun, EU:ta Ilmestyskirjan petoon vertaavaan helluntaisaarnaaja Leo Melleriin, totta helvetissä silloin samastuu Sasiin, vaikka kuinka kannattaisi vasemmistoa.

Ja sama tematiikka peilautuu valitettavan osuvasti niihin ongelmiin, joita vasemmistolla on tänäkin päivänä.

– Et uskoisi, jos näkisit kirjeet, joita edelleen saan EU-vastaisilta ääriuskovaisilta ja -oikeistolaisilta, Andersson virnistää, mutta vakavoituu:

– Olimme kriittisiä ennen äänestystä, mutta sen jälkeen Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä päätti äänestää liittymisen puolesta. Olin ja olen periaatteessa yhdentymiskehityksen kannattaja.

– Kun sitten olin ministerinä EU-neuvotteluissa, kompromissien etsintä oli byrokraattisudestaan ja sekavuudestaan huolimatta positiivinen vaihtoehto konfliktien eskaloitumiselle.

Andersson muistuttaa, etteivät jyrkät dogmaatikot ja fundamentalistit ole vain Vasemmistoliiton ongelma.

Joka lähdön änkyröitä löytyy niin keskeltä kuin oikealta.

– Liittoon tulleesta stalinistisiivestä jotkut ovat tehneet hyvää työtä, kuten Marjatta Stenius-Kaukonen.

– Yleisesti fundamentalismi, jossa suhtautuminen tosiasioihin on valikoivaa ja näkökenttä oman totuuden ulkopuolella olematon, on hyvin vaarallinen tauti. Se on kaiken totalitarismin alku: että vastakkainen mielipide mitätöidään, ettei toinen saa olla toista mieltä.

Vastarintaa, ei väkivaltaa

Vuonna 1937 syntyneen Anderssonin erottaa suurten ikäluokkien päättäjien jämähtäneisyydestä paitsi kymmenen vuotta myös laajempi näkemys.

Arvostelussaan Osku Pajamäen Ahne sukupolvi -pamfletista hän osoitti kirjan heikkoudet, mutta myös ymmärtämystä sen teemoille. Hän myöntää, että seuranneessa keskustelussa raivokkaan loanheiton jalkoihin jäi suurin osa tekstin tärkeistä tosiasioista.

– Kirjoitin taannoin kolumnin, jossa ihmettelin, oliko koko 60-luvun ainutlaatuisuutta olemassa. Silloin tietty porukka ajoi voimakkaasti tasa-arvoa, solidaarisuutta, kehitysapua ja niin edelleen, mutta tänä päivänä on paljon nuoria, jotka ajavat samantapaisia asioita ihan yhtä voimakkaasti. Vaikuttamisen muodot vain ovat muuttuneet, eikä näkyvyyttä tule samaan malliin.

Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että politiikassa ja osin mediassa päätösvalta on pantattu juuri samojen suurten ikäluokkien käsiin.

Siinä viitekehyksessä on lähes samantekevää, mikä on oma poliittinen kanta; mikään ei ole suurempi inhon ja vihan kohde kuin nykymenolle kriittinen, nuori kansalaisaktivisti.

Jos on kasvanut aikuiseksi vaihtoehdottomuuden, kaiken nielevän talousjargonin ja puoluepoliittisen mössön aikana, kiusaus turvautua mihin tahansa suoraa puhetta ja toimintaa tarjoavaan liikkeeseen voi olla suuri.

– Hyväksyn suoran toiminnan, mutta en muita vahingoittavaa väkivaltaa. Mitä enemmän on tarjolla väkivallattoman vastarinnan vaihtoehtoja, sitä pienempi riski on, että ratkaisuksi nähdään silmitön tuho ja voimankäyttö.

– Viihteessä väkivalta on kaupallisesti niin kannattavaa, ettei sen suitsimista edes yritetä. En halua moralisoida, mutta on älyllisesti epärehellistä väittää, ettei jatkuva väkivaltatulva vaikuttaisi meihin psykologisesti.

Totta kai se vaikuttaa, ja kovan pornon tuijottaminen vaikuttaa 12-vuotiaan käsityksiin sukupuolisuhteista.

Andersson ei liioin purematta niele ex-diktatuurien ja terroristien suosintasyytöksiä, joita vasemmiston niskaan syydetään riippumatta siitä, onko edustaja ollut tapahtumien aikaan edes syntynyt.

– Jos ajatellaan nyky-Kuubaa tai Venezuelaa, on fakta, että niissä on poliittisia vankeja ja puutteita sananvapaudessa. Mutta jos samalla tarjotaan terveydenhuoltoa, lukutaitoa ja perustuloa kansalaisille, järjestelmää on vaikea kokonaan tuomita.

– Yhdysvaltain hallinto on kahdeksana viime vuotena tehnyt maailmanennätyksen tyhmyyden, tietämättömyyden, julmuuden ja suuren vallan yhdistymisessä. Suurempaa tekopyhyyttä kuin sen osoittama toisten yhteiskuntien moralisointi on vaikea keksiä, hän sivaltaa.

– Ja täällä meillä on pääministeri, joka kieltää ministereitä osallistumasta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Eikä köyhistä saa puhua, niistä vain, joilla menee hyvin. Aivan käsittämätöntä touhua ja täyttää kaikki demokratian vastaisuuden tunnusmerkit.

Löytyyhän sitä särmää, kun vähän raaputtaa – ja aivan aiheesta.

Uskon säilyttänyt

Viisas, humaani, kirjallisesti ja musiikillisesti lahjakas, sivistynyt, toisten heikkouksille armelias… Claes Andersson tuntuu lähes täydelliseltä ihmiseltä.

Eikä vähiten siksi, että luonnehdinta tekee hänet vilpittömän kiusaantuneeksi – kasvoille leviävään punaan asti.

– En minä tiedä, miltä tuntuu olla täydellisenä pidetty ihminen… ei tuollaiseen voi sanoa mitään. En ole edes sosiaalisesti taitava, pikemmin omissa oloissani mököttäjä, jossa on joitain hyviä ja runsaasti vähemmän hyviä puolia.

Mutta idealisti hän on: vilpittömästi, tinkimättömästi ja loppuun asti.

Käsittämätöntä.

– Minä sanoisin, että on käsittämätöntä, jos ei ole idealisti. Kyynisyys kovertaa sisältäpäin. Jos ihminen ei vaadi mahdottomia eikä usko muutokseen, hänellä ei ole mitään syytä elää.

Anderssonin kuolemasta uutisoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.

Kommentoi »