Tässä on Etelä-Amerikan pieni, vähän tunnettu aarre: Salvador da Bahian kaupunki on täynnä tapahtumia ja taikaa

Kesämyrsky on piiskannut Salvadorin kaupunkia jo pari päivää. Kadut ovat tulvineet, tuuli on ulvonut. Myrskyä seuraa lempeän trooppinen ilta, ja taivaalla vilkkuu tähtivyö.

Taksi kiemurtelee hämärässä tietä, joka päätyy valkoiseksi kalkitun rakennuksen pihalle. Astumme tilavaan saliin, josta kuuluu atabaque-rumpujen hypnoottinen kumina. Alkamassa on seremonia, jollaista pääsee kokemaan harvoin.

Keskellä salia seisoo kookas, puusta veistetty täkäläisen candomblé-uskonnon patsas. Kattoa koristaa värikkäistä pikkulipuista muodostuva sateenkaari. Taustalla on alttari, ja salissa soittaa viisihenkinen rumpu- ja helistinryhmä.

”Tänään tanssitaan Dada-orixalle”, kertoo Rafael Alcantara. Valkoiseen asuun ja afrikkalaiseen päähineeseen pukeutunut 38-vuotias mies on kuulunut candombléyhteisöön jo 18 vuotta. Hän selittää, että jokaisella uskontokunnan jäsenellä on oma, suojeleva orixa-jumalansa (termi lausutaan orisha).

”Oxum valitsi minut”, Alcantara sanoo. ”Hän on vesien, hedelmällisyyden ja rakkauden jumalatar. Orixat ovat osa meitä ympäröivää luontoa.”

Rakennus on temppeli, candomblé terreiro. Sen seremoniat eivät ole kaikille avoimia, mutta matkailija voi päästä mukaan pienellä lahjoituksella ja noudattamalla tapoja: esimerkiksi osallistujien kuvaamista on rajoitettu.

Paikalle saapuu kymmeniä valkoisiin rimpsumekkoihin pukeutuneita naisia kookkaine kaulakoruineen. Nuorimmat osallistujat ovat ehkä viisitoistavuotiaita. Miehillä on päällään valkea paita sekä housut, joiden alaosa on pitsikudelmaa. Valkoinen väri ja kauniit asut kuuluvat candombléen.

Seremoniamestari johtaa tanssia, jossa kierretään orixapatsaan ympärillä. Kädet tekevät rauhallisia keinuvia liikkeitä, aivan kuin soudettaisiin ilmassa. Välillä heittäydytään alas ja suudellaan pyhää lattiaa. Toisinaan halataan viereisiä tanssijoita ja osoitetaan kunnioitusta yhteisön vanhemmille jäsenille syvään kumartaen.

Rummutus kiihtyy. Afrikkalaiset jorubankieliset laulut käyvät yhä intensiivisemmiksi. Tanssijat etenevät piirissä silmät tiukasti suljettuina. He alkavat välillä täristä voimakkaasti. Jotkut kaatuvat hikipisaroiden kostuttamalle lattialle.

Kun tanssija on vaipumassa transsiin, yhteisön jäsen sitoo valkoisen kangasvyön tiukasti hänen rintakehänsä ympärille. Se on merkki siitä, että orixajumala on vallannut tanssijan.

Lähes nelituntinen seremonia on henkeäsalpaavaa seurattavaa. Salin täyttää mystinen mutta samalla lämmin ja ystävällinen tunnelma.

Kun puolenyön aikaan poistumme talolta, Alcantara kertoo, että tämä Afrikasta orjien mukanaan tuoma synergistinen uskonto sisältää myös katolisen kirkon kuvastoa.

”Liityin canbombléen, koska se hyväksyi minut sellaisena kuin olen, otti minut avosylin vastaan”, mies summaa. ”Seremoniassa annan kehoni orixalle. Osoitan kunnioitusta ja kiitosta hänelle tanssimalla, vaipumalla transsiin. Saan orixalta rakkautta, hyväksyntää ja mielen tasapainoa.”

Alcantara käy myös katolisen kirkon messuissa.

Candomblélla on Brasiliassa noin pari miljoonaa seuraajaa, ja Salvadoria pidetään sen henkisenä kotina. Katolinen kirkko tuomitsi uskonnon 1970-luvulle asti. Vasta sen jälkeen seremonioihin saattoi osallistua ilman kiinnijäämisen pelkoa.

Noin kolmen miljoonan asukkaan Salvador da Bahia on Brasilian kolmanneksi suurin kaupunki, ja usein sitä esitellään maailmalla komean historiallisen keskustansa kuvilla.

Tästä Pelourinhon alueesta tuli maailmankuulu viimeistään vuonna 1996, kun Michael Jackson kuvasi siellä osan suositusta musiikkivideostaan. Spike Leen ohjaama, polemiikkia synnyttänyt They Don’t Care About Us -video kertoo eriarvoisuudesta, rasismista ja poliisiväkivallasta. Jacksonin taustalla soitti paikallinen rumpuryhmä Olodum, joka oli aiemmin esiintynyt myös Paul Simonin levyllä.

Pelourinhossa voi bongata päivittäin pieniä jammailevia muusikkoryhmiä, ja Brasiliassa tärkeiden karnevaalien aikaan rummutus kaikuu yölläkin. Salvadorin katukarnevaaleja pidetään koko maan hauskimpina ja vauhdikkaimpina. Suurimmat kulkueet näkee Farol da Barran rantakadulla.

Pelourinhon keskusta on upea. Se on hyvin säilynyt kokonaisuus pastellisävyissä hehkuvia rakennuksia 1700–1800-luvuilta, Portugalin siirtomaavallan ajoilta. On mukulakivikatuja, toreja, luostareita ja barokki- sekä rokokootyylisiä kirkkoja. Pelourinho nimettiinkin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1985.

Kun aluetta alettiin tuolloin kunnostaa matkailijoiden virtaa ajatellen, moni köyhimmistä asukkaista häädettiin kodistaan. Asia herättää yhä närää salvadorilaisten keskuudessa.

Salvador perustettiin vuonna 1549. se on yksi vanhimmista niin sanotun Uuden maailman kaupungeista: näin Euroopassa kutsuttiin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa sekä Karibiaa, kun löytöretkeilijät seilasivat niille 1490-luvulta alkaen. Salvador toimi Portugalille kuuluneen Brasilian siirtomaan pääkaupunkina aina vuoteen 1763 asti. Nykyisin se on Bahian osavaltion pääkaupunki.

Alueen asukkaista neljä viidestä on tummaihoisia. Arvioidaan, että heidän osuutensa väestöstä on täällä korkeampi kuin missään muussa kaupungissa Afrikan mantereen ulkopuolella.

Vaikka Salvador on Brasilian suosituimpia matkailukohteita, esimerkiksi Pelourinhossa ilmenee toisinaan turvallisuusongelmia. Alueella on lisätty poliisivalvontaa, mutta keskustan laitojen tyhjillä kaduilla kannattaa liikkua lähinnä valoisaan aikaan.

Kaupungin kulttuuritarjonnan keskiössä on musiikki. Museoitakin löytyy, mutta ne ovat etupäässä pieniä: Pelourinhossa voi vierailla vaikkapa karnevaalimuseossa (Casa do Carneval) tai ruokamuseossa (Museu da Gastronomia Baiana). Jälkimmäinen kertoo mielenkiintoisesti candombléuskon jumalille tarjottavista pyhistä ruuista.

Merimuseo (Museu Náutico da Bahia) sijaitsee Farol da Barran majakassa, jonka huipulta aukeavat hienot rantamaisemat. Rio Vermelhon alueella on suosittu brasilialaisten kirjailijoiden Jorge Amadon ja Zélia Gattain kotimuseo.

Orjuuden synkkä historia on vaikuttanut alueeseen syvästi: Salvador oli aikoinaan maan merkittävin orjakaupan satama ja myyntikeskus. Brasiliaan tuotiin Afrikan länsirannikolta vuosien 1540–1860 välillä arviolta 5,5 miljoonaa orjaa – enemmän kuin mihinkään muuhun maahan maailmassa. Orjia hankittiin Brasiliaan työskentelemään portugalilaisten siirtomaaherrojen omistamille sokeriruokopelloille ja kahviplantaaseille, myöhemmin myös kultakaivoksiin.

Lähes kolmasosa orjista kuoli jo ankaran merimatkan aikana aliravitsemuksen heikentäminä eri kulkutauteihin. Orjan tuonaikainen paikallinen hinta oli noin kilo kultaa.

Järkyttävästä historiasta löytyy Salvadorissa viitteitä monelta torilta, jotka toimivat orjien julkisina kurittamis- ja kauppapaikkoina. Heihin kohdistui raakaa henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Rankaisemiseen käytettiin muun muassa ruoskia, kahleita, jalkapuita ja rautanaamioita.

Afrikan kulttuuriperimään ja orjuuden historiaan voi perehtyä Pelourinhossa järjestettävillä ilmaisilla tai maksullisilla opastetuilla kävelykierroksilla.

Kirkkoja Salvadorissa on suorastaan läkähdyttävä määrä, arviolta 371. Valtaosa tärkeimmistä pyhätöistä sijaitsee historiallisessa keskustassa.

São Franciscon barokkityylinen kirkko Pelourinhon sydämessä on loistelias: alttari, puuveistokset ja lehtikullalla koristellut sisätilat hurmaavat. Vieressä kohoavan luostarin seiniä koristavat puolestaan lumoavan kauniit, portugalilaiset azulejo-maalaukset.

Nossa Senhora do Rosário dos Pretos -kirkko sijaitsee myös Pelourinhon keskustassa. Taivaansiniseksi maalatun pyhätön rakensivat aikoinaan orjat, ja se omistettiin mustalle väestölle, orjille ja myöhemmin orjuudesta vapautuneille.

Kirkossa on mustia pyhimyspatsaita ja rakennuksen takana orjien hautausmaa. Tässä herranhuoneessa järjestetään tiistaisin koskettava iltamessu, jossa candomblémusiikki ja -tanssi yhdistyvät katolisen kirkon saarnoihin myötäelämisestä. Niissä on käsitelty niin pakolaisvihaa kuin naisiin ja transväestöön kohdistuvaa väkivaltaa.

Salvadorin keskustan pohjoispuolella on Igreja de Nosso Senhor do Bonfim, joka on kaupungin rakastetuin kirkko. Sen edessä tammikuussa järjestettävä Lavagem do Bonfim -seremonia kerää tuhansia ihmisiä katsomaan kirkkoon johtavien portaiden pesua. Sen suorittavat valkoisiin asuihin pukeutuneet naiset candomblén Oxala-jumalan kunniaksi.

Kirkon perällä on ex-voto-huone, jonka keskellä kohoaa puuristi. Katosta roikkuu mehiläisvahasta valmistettuja raajoja, pääkalloja, rintoja ja suolistoja. Ne ovat seurakuntalaisten pyhimyksille osoittamia kiitoslahjoja ihmeparantumisista.

Kirkko tunnetaan myös värikkäistä fita-nauhoista, joita myydään muutamalla sentillä. Näitä Salvadorin symboleita on kiinnitetty ympäri kirkkoa, ja vierailijat laittavat niitä ranteisiinsa periaatteella: kun tekee nauhaan kolme solmua, kolme omaa toivomusta toteutuu.

Taian sanotaan toimivan, kunhan nauha irtoaa ranteesta itsestään. Siihen voi mennä tuskastuttavan kauan aikaa, sillä fita-nauhat ovat kestävää nailonia.

Salvador tunnetaan myös capoeirasta, jota usein kutsutaan tanssivaksi taistelulajiksi. Siinä yhdistyvät itsepuolustus, akrobatia, musiikki ja tanssi. Moniulotteisen afrobrasilialaisen lajin juuret löytyvät Afrikasta. Se saapui Brasiliaan orjien mukana ja on levinnyt koko maailmaan.

Salvadorissa voi nähdä toreilla harrastajien liikkuvia roda de capoeira -piirejä. Kaupungissa toimii lajin kouluja. Pelourinhon keskellä sijaitsee capoeirakoulu, jonka opettaja Valmir Santos Damasceno on harrastanut lajia nuoresta pitäen.

”Capoeira on minulle elämän filosofia”, kertoo kuusikymppinen mestari Valmir. ”Täällä Salvadorissa laji on vahvasti läsnä kaduilla: me hengitämme sitä, sen liikkeitä, sen rytmejä. Capoeiraa pidetään taistelulajina, mutta se on enemmänkin itsensä kehittämistä ja taistelua ’systeemiä’ vastaan.”

Valmir on tehnyt lähes 20 vuotta yhteistyötä myös suomalaisten capoeiraharrastajien kanssa niin Salvadorissa kuin Helsingissä, jossa hän on käynyt opettamassa.

Salvadorissa vieraillessa kannattaa tutustua myös Bahian muihin nähtävyyksiin. Brasilian viidenneksi suurin osavaltio tarjoaa yli 900 kilometriä Atlantin vaahtoavaa rantaviivaa. Etelä-Bahian tunnetuimpia kohteita ovat Trancoso ja Arrail d’Ajuda, joissa on postikortinkauniita valkohiekkaisia rantoja. Alueelle pääsee helpoiten lentämällä Porto Seguron kaupunkiin.

Vain noin tunnin ajomatkan päässä Salvadorista on Praia do Forten rantakohde upeine majakkoineen. Sen läheltä löytyy kilpikonnien suojelukeskus, jonka työhön voi tutustua.

Noin seitsemän tunnin bussimatkan päässä Salvadorista sisämaahan sijaitsee Chapada Diamantinan kansallispuisto, jota pidetään Brasilian parhaimpana vaelluskohteena.

Alueen sympaattinen keskus on Lençóisin vuoristokaupunki. Kesäkuussa se täyttyy Festa Junina -juhlijoista: kaupungissa kaikuvat iloinen forró-musiikki ja lasten paukkupommit. Katuja koristavat viirit ja kujilla palavat nuotiot. Juhlassa on suomalaisen juhannuksen tuntua.

Läheisiin vuoriin, vesiputouksiin ja luoliin pääsee tutustumaan niin päiväretkillä kuin pidemmillä ohjatuilla vaelluksilla. Alueelta löydetty yli 400 luolan verkosto on Etelä-Amerikan suurin.

Kannattaa vierailla ainakin Gruta da Fumaçan tippukiviluolassa ja kiivetä loppuiltapäivästä Pai Inácio -vuorelle. Sieltä saa ihailla Morro Três Irmãosin laaksoon avautuvaa maisemaa ja oranssiin usvaan katoavaa aurinkoa.

Matka Salvador da Bahiaan

Salvadoriin pääsee Helsingistä lentäen yhdellä vaihdolla, mutta meno-paluulentojen hinta nousee yli 1 000 euron. Meno-paluun Brasilian São Pauloon tai Rio de Janeiroon voi löytää 700–800 eurolla, ja niistä on edullisia lentoja Salvadoriin.

Majoitus Salvadorin kaupungissa

Pelourinhossa on hotelleja niukasti mutta joitakin edullisia hostelleja ja Airbnb-majoitusta löytyy. Casa do Amarelindo on mukava, keskihintainen ja kodikas boutiquehotelli Terreiro de Jesus -torin lähellä.

Santo Antonion rauhalliselta alueelta löytyy pieniä b&b-paikkoja ja hostelleja. Farol da Barra on matkailijoiden suosima moderni alue, jossa on tasokkaampia hotelleja ja huoneistoja merinäköalalla.

Ruoka Bahian alueella

Bahian osavaltio tunnetaan afrikkalaisvaikutteisesta ruokakulttuuristaan ja mausteistaan. Acarajé on friteerattu pasteija, jonka taikina tehdään maniokkijauhosta ja mustista pavuista, ja sisällä on tulinen katkaraputäyte. Acarajékioskeja löytyy toreilta.

Monen ravintolan listalle kuuluu moqueca, merenantimista valmistettu savipataruoka. Dendê-palmuöljy antaa sille tyypillisen bahialaisen maun. Moquecan kahdelle hengelle saa alkaen noin 20 eurolla.

Barran lähellä Vila Brandãossa sijaitseva Cantinho da Jô on erinomainen ja rento ravintola huikealla merinäköalalla. Nauti moquecaa tai muita tuoreita mereneläviä.

Candomblé-seremoniat

Seremoniaa pääsee seuraamaan ottamalla yhteyttä terreiro-temppeleihin vaikkapa Facebookissa tai ostamalla retken oppaalta tai matkatoimistolta (hinta esimerkiksi 75 euroa).