Apu

BlacKkKlansman on paitsi Jasper Pääkkösen vahva debyytti myös Spike Leen paluu valtavirtaelokuvan kärkijoukkoihin



BlacKkKlansman on paitsi Jasper Pääkkösen vahva debyytti myös Spike Leen paluu valtavirtaelokuvan kärkijoukkoihin

Yksi Hollywoodin kiistellyimmistä ohjaajista lunastaa takaisin paikkansa vakavastiotettavana taiteilijana, mutta elokuva vilisee silti 2010-luvun hiertävimpiä kliseitä.
Teksti Valtteri Mörttinen
Kuvat Universal Pictures, Focus Features

Yhdysvaltain mustan väestön puolesta usein omaehtoisesti puhuva taiteilija Spike Lee kanavoi BlacKkKlansman-elokuvassa uudenlaista esteettistä tyyliä. Lähes neljännesvuosisata edellisen aidosti mieleenpainuvan elokuvansa jälkeen ohjaaja on saanut aikaan teoksen, joka painunee ainakin jonkin aihealueen historiankirjoihin – muihinkin kuin suomalaisten kirjoihin elokuvana, jossa näyttelee Jasper Pääkkönen.

Lee on tehnyt parikymmentä viime vuotta ahkeraa työtä tahratessaan omaa perintöään. Hän on hankkiutunut tiedotusvälineiden sivuille toistuvasti törttöillessään julkisesti Madison Square Gardenin koripallo-otteluissa ja kiukutellessaan Cannesin tuomariston olevan rasisteja, jos hän itse ei voita festivaaleilla palkintoa. Hänen elokuviensa arvostus ja antaumuksellinen työ sosiaalisen tasa-arvon eteen kärsivät usein taiteilijan julkisuuskuvan takia.

Adam Driver ja John David Washington ovat elokuvan poliisipari. Kuva: Focus Features, Universal Pictures.

Brooklynin arthouse-sensaatio

Jotta vältytään väärinkäsityksiltä, on otettava esille Leen uran alkutaival. Hän oli nimittäin nerokas elokuvantekijä.

Leen pääteos on täysin kiistatta hänen vuoden 1989 mestariteoksensa Do the Right Thing, jonka riesaksi Suomessa annettiin ohiampuva käännösnimi Kuuma päivä. Elokuva on nuoren anarkistisen elokuvantekijän tour-de-force, jossa rajusti kärjistetyllä ilmaisulla tuodaan ilmi yhteiskunnallista ongelmaa. Visuaalisesti huikea draama kertoo rasismista, mutta muutamat kriitikot lyttäsivät sen sanoen, että elokuva itse on umpirasistinen. Ja sehän on. Siksi se toimii. Se esittää inhorealistisen kuvan New Yorkin kaikista eri rotukulttuureista eikä säästele iskuja.

Do the Right Thingin jälkeen Lee jatkoi vielä muutamalla laatuteoksella mutta sortui myöhemmin pikkuhiljaa täysin sanoinkuvaamattomaan roskaan. Hänen uransa pohjanoteeraus lienee vuoden 2013 sovitus Oldboy-sarjakuvasta. Ainakin hän itse väittää sen olevan sovitus sarjakuvasta. Todellisuudessa elokuva näyttää enemmän täysin tyylitajuttomalta ja tunnelmattomalta plagiaatilta Park Chan-wookin nerokkaasta saman sarjakuvan filmatisoinnista vuodelta 2003.

Topher Grace näyttelee tosielämän Ku Klux Klan -johtaja David Dukea. Kuva: Focus Features, Universal Pictures.

Uusi teos – vai sittenkin vanha

Pahin on kuitenkin nyt ohi. Lee on löytänyt itsensä uudelleen – monellakin eri tavalla.

BlacKkKlansmanissa esiintyvät Leen paremmista elokuvista tutut kiertojipot. Näitä ovat muun muassa ”Wake up!” -repliikin toistaminen ja vuoden 1990 Mo' Better Bluesista asti uudelleenkäytetty kohtaus, jossa päähenkilöitä kuljetetaan kameravaunussa kuvan mukana unenomaisesti leijuen. Tavaramerkiksi muodostuneet elementit vaikuttavat olevan mukana muistuttamassa, että ohjaaja tekee paluuta juurilleen. Nämä pienet pääsiäismunat elokuvan seassa ovat harmittomia ja viihdyttäviä kaikessa tuttuudessaan, mutta seassa on myös häiritseviä nykyelokuvan pakkokliseitä.

2010-luvun Hollywood-elokuvissa, jotka yrittävät teeskennellä, etteivät olisi Hollywood-elokuvia, on täysin välttämättömänä ominaisuutena elokuvan itsetietoisuus. Intertekstuaaliset viittaukset ja yliampuvan ironinen diegesis on tehty turhankin näkyviksi. Näyttelijä Isiah Whitlock Jr. laukaisee heti elokuvan alussa The Wire -sarjasta tutun repliikin ”Shiiieeet!”, ja valkokangas koristellaan vähän väliä mosaiikin omaisesti viittauksilla 1970-luvun blaxpoitaatiotaiteeseen. Lopputulos muistuttaa välillä lähivuosien Quentin Tarantinoa. Tämä ei ole kehu.

Elokuvan kuvauksissa otetussa valokuvassa ohjaaja Spike Lee käy neuvonpitoa näyttelijöiden kanssa. Kuva: Focus Features, Universal Pictures.

Poliittinen viesti ja visuaalinen ilmaisu toimivat

Populaarikulttuuriviittaukset eivät kuitenkaan ole elokuvan hallitsevin kehys. Ne eivät missään nimessä määritä koko elokuvaa – kuten vertauksena mainitun Tarantinon turhimmissa teoksissa – vaan katsojaa isketään kasvoille peilaamalla tarinan miljöötä tämän hetken Yhdysvaltoihin. Donald Trumpin viestinnän rinnastaminen Ku Klux Klanin toimintaan ei jää epäselväksi. Näiden viittausten osalta ikä tulee tekemään elokuvalle pelkkää hyvää. Kun käsiteltävästä hetkestä on kulunut enemmän aikaa, ylikorostetut viittaukset eivät vaikuta yhtä päälleliimatuilta vaan sulautuvat paremmin kokonaisuuteen. Tämä pätee siis elokuvassa matkan varrella nähtäviin viittauksiin. Elokuvan loppu taas koostuu aidosta kuvamateriaalista, jonka on tarkoituskin olla päälleliimattua.

Leen ratkaisu leikata elokuvasta niin päällekäyvä on totisesti radikaali – ei ainoastaan poliittisesti vaan myös esteettisesti. Sama käsikirjoitus olisi monen muun ohjaajan käsissä saanut pehmeämmän käsittelyn. Elokuvan juonihan kertoo lähinnä synkällä tavalla koomisen tositarinan tummaihoisesta poliisista Ron Stallworthista, joka soluttautuu työparinsa kanssa kristittyyn etnonationalistiseen terroristijärjestöön Ku Klux Klaniin.

Ylipäätään BlacKkKlansmanin visuaalinen ilmaisu on huolellisesti toteutettua. Kuvanjäljessä on sopivaa rosoisuutta, jotta 1970-luvun vallankumoukselliset tunnelmat välittyvät oikein. Näyttelijät John David Washington, Adam Driver, Topher Grace ja jopa Jasper Pääkkönen hoitavat tonttinsa erittäin pätevästi. Itse asiassa, mikäli Pääkkösen työtä haluaa ruotia tarkemmin, täytyy todeta, että hän puhuu suomalaiseksi näyttelijäksi suorastaan esimerkillistä amerikkaa. Katsojan ei tarvitse varautua vähääkään klassiseen suu ammollaan puhuttuun rallienglantiin.

BlacKkKlansmanin erottaa Leen vanhasta tuotannosta se, että siinä ei ole samoja arthouse-vivahteita kuin Do the Right Thingissä tai Mo’ Better Bluesissa. Se on suhteellisen rehellinen suuren budjetin toimintatrilleri – tai rikoskomedia. Genremääritelmä on ehkä tarpeeton, koska ero on häilyvä. Ja on erittäin hyvä, että elokuvassa ei ole niitä samoja vivahteita, koska vaikka elokuvantekijä palaakin lähemmäs sitä, mikä aiemmin toimi, ei tämän kannata silti lähteä ohjaamaan samaa elokuvaa koko ajan uudelleen. Tämän ohjeen kohdalla olisi erinomainen paikka mainita Quentin Tarantino vielä kolmannen kerran. Todettakoon sen sijaan illan päätähdelle Spike Leelle: tervetuloa takaisin.

Julkaistu: 9.8.2018