Laulaja Rita Behm: ”Olisi ihanaa osata olla hienostunut, mutta oikeasti olen kauhea rääväsuu”
Laulaja Rita Behm löysi tyylinsä hattukaupasta 24-vuotiaana. Hän häpeää kappaleitaan syvästi ennen niiden julkaisua ja liikuttuu syvästi puhuessaan julkisesti. Suustaan hän on huolissaan, sillä sieltä saattaa tulla yhtä ja toista.
Minun olisi pitänyt syntyä 1960-luvulla, koska olisin halunnut kokea musiikillisessa mielessä kaksi seuraavaa vuosikymmentä. Tuolloin tehtiin mielestäni parempaa musiikkia kuin nykyisin.
Teini-iässä ihailin erityisesti heitä, jotka uskalsivat toteuttaa itseään. Itse uskaltauduin hattukauppaan etsimään todellista minääni vasta 24-vuotiaana.
Teini-iässä inhosin erityisesti… En oikeastaan mitään. Olin aika helppo teini. Ja tylsä.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun joudun pitämään puheen. Ne ovat tosi sentimentaalisia hetkiä. Menen aina suoraan syvään päätyyn.
Vihaan sydämeni pohjasta sosiaalista mediaa ja sitä, mitä se on tehnyt ihmiskunnalle ja aivoillemme. Tiedostan toki olevani osa ongelmaa.
Tulin lyöneeksi erästä henkilöä, koska elokuvan (2025 ensi-iltansa saava Anna minun rakastaa enemmän) kohtauksessa riideltiin. Lyönnin kohde oli vastanäyttelijäni Pyry Kähkönen. Sellaista läpsyttelyä se oli, mutta tuntui silti pahalta.
Viimeksi rakastuin, kun tapasin ensi kertaa Hattara-kissani viime elokuussa. Nostin hänet syliini ja katsoimme hetken aikaa toisiamme. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
En enää rakasta makeaa. Jossain vaiheessa söin leivoksia ja kakkuja päivittäin. Olin pahassa sokerikoukussa.
Kateellisena katson, kun joku osaa olla elää hetkessä ja olla läsnä. Itse en siihen pysty. Olen ammattilaistason nostalgikko.
Häpeän syvästi omia kappaleitani ennen niiden julkaisua. Biisien esittely tuntuu aina yhtä kauhealta. Silloin pyörin ympäri huonetta kädet korvilla.
Sukurasitteeni on ironiaan pohjautuva huumorintaju, joka herättää monesti hämmennystä. Televisiossa ollessani saan aina kummeksuvia katseita: ”Mitähän tuo oikein vetää…?”
Hermoni menevät, kun lehtiartikkeleissa käytetään mielipiteen lähteenä anonyymeja somekeskusteluja. Se on rimanalitus journalisteilta.
Jos olisin mies, haastaisin jonkun kaksintaisteluun.
Annoin viimeksi lahjan läheiselleni. Ostin hänelle puuhevosta esittävän avaimenperän. Hän piti avainta irrallaan, ja olin hyvin huolissani, että se häviää.
Luulin itsestäni liikoja, kun kuvittelin olevani kykenevä näyttelemään samanaikaisesti elokuvan pääroolia, suunnittelemaan kiertuetta ja tekemään uutta levyä. Siksi olenkin tällä hetkellä aivan raunioina – siis ihan viittä vaille loppuun palanut.
Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, niin ensiksi miettisin, että keneltä ja miksi. Sitten maksaisin summasta lahjaveron ja kävisin ainakin Turussa.
Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut olemaan puhumatta kuin mikäkin merimies. Olisi ihanaa osata olla hienostunut, mutta oikeasti olen kauhea rääväsuu.
