Eeva

Barbados – palmurantoja ja rentoa elämää

Barbados – palmurantoja ja rentoa elämää

Barbadoksella odottavat ihanat rannat ja kirkkaat vedet, joissa voi uida merikilpikonnien kanssa. Saarelta löytyy jylhiä maisemia, historiaa ja verkkaisen karibialaista tunnelmaa.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Yön viilentämä hiekka upottaa paljaiden varpaiden alla. Aurinko on yhä piilossa puiden takana, mutta Barbadosta ympäröivä turkoosin ja sinisen juovikas meri kylpee jo aamun ensi säteissä.

En ole ainoa, joka on keksinyt, että aamun sarastus on tropiikissa yhtä otollinen reippailuaika kuin auringonlaskun hetki. Ihmisiä tulee vastaan kävellen ja hölkäten, yksittäin ja pareittain. Lämpötila hipoo kolmeakymmentä, mutta kuumuus on vielä kesyä ja hyväilevää.

Luonnonkauniilla itärannikolla on eroosion muovaamia kalliomaisemia ja kivijärkäleitä.

Kasvillisuus jakaa hiekkamaton poukamiksi. Jokaisessa on valkoiseksi maalattu, hienostuneen oloinen pienhotelli vehreine pihoineen. Varjojen alle katetaan aamiaispöytiä ja asetellaan lepotuoleja. Täällä Holetownin liepeillä, Barbadoksen länsirannikolla, sijaitsevat monet saaren ylellisimmistä hotelleista ja huviloista. Rauhaisat hiekkarannat niiden edustalla tuntuvat hotellien omilta, vaikka ovat yleisessä käytössä, kuten rannat kaikkialla saarella.

Ja rantoja riittää, joka suunnalla: pitkiä ja pätkiä, vilkkaita ja liki autioita, helppopääsyisiä ja syrjäisiä. Varmasti yksi kuukauden jokaiselle päivälle.

”Elä hitaasti, elä pitkään. Älä siis kiirehdi”, virkkoo paikallinen mies, kun sivuutan hänet kädet viuhuen.

Hätkähdän, häkellyn ja hidastan, neuvo kuulostaa oikealta – ja Karibialta. Täällä elämällä on tavallista verkkaisempi rytmi.

Pikkuhiljaa Karibia ujuttautuu ihon alle. Ensin lämpönä ja trooppisena miljöönä, sitten räiskyvinä väreinä, jotka hehkuvat kukissa, vaatteissa ja talojen julkisivuissa. Reggae soi, ja rommia on aina tarjolla.

St. Nicholas Abbeyn plantaasitila rakennuksineen juontuu 1650-luvulle. Päärakennus on muutettu osin museoksi.

Monipuolinen saari

Moni tulee Barbadokselle juuri karibialaisen ilmapiirin ja hienojen rantojen houkuttelemana. Jollekin saari merkitsee luksusta ja glamouria, toiselle romanttista pakopaikkaa tai golf-viheriötä.

Barbados on Karibian monipuolisimpia saaria, jossa voi lomailla monella tavalla. Me haluamme nähdä saaren eri puolet, joten vuokraamme auton ja ajelemme pitkin rannikoita ja kukkulaisen sisämaan kauniita pikkuteitä, joiden varsilla on luontoon ja vähän historiaankin liittyvää nähtävää.

Erään aamupäivän vietämme Flower Forestissa, kauniissa kasvitieteellisessä puutarhassa. Myöhemmin ihastelemme näyttävää Harrison’s Cave -tippukiviluolastoa. Ehkä kiehtovin retkikohde on kuitenkin suojeltu rotkoalue, Welchman Hall Gully.

Rotkossa tuoksuu kostealle trooppiselle metsälle. Aluskasvillisuus peittää maan, liaanit kiipeilevät puiden rungoilla ja latvukset muodostavat katoksia polun ylle. Linnut, hyönteiset ja kaskaat konsertoivat piiloissaan.

”Tällainen Barbados oli ilmeisesti silloin, kun britit tulivat tänne liki neljäsataa vuotta sitten”, selvittää hedelmäpuiden ja pensaiden lomassa hääräilevä opas Jonathan.

Suojeltu luontokaistale sijaitsee korkealla kukkulalla saaren keskivaiheilla. Kapean laakson laidoilla kohoavat muinaisten luolien seinämät.

”Muutamassa vuosikymmenessä saaren metsät hakattiin viljelysmaiksi. Kotoperäiset kasvit säilyivät vain tällaisissa paikoissa, joita ei voitu muokata pelloiksi”, opas jatkaa.

Rommia ja lentokalaa

Harvinaisten luontoaarteiden lisäksi alueella kasvaa monia muualtakin tuotuja kasveja, kuten muskottipuita, palmuja ja bambuja. Metsikön laidalta avautuu lumoava maisema yli vihreiden kukkuloiden ja oranssinpunaisina kukkivien puiden, joiden takana pilkistää meri.

Vehmaat näkymät ovat Barbadoksella harvinaisia. Metsien sijasta täällä kasvaa sokeriruokoa. Sen ansiosta Britanniasta muuttaneet uudisasukkaat rikastuivat, ja siitä saari sai pitkälti toimeentulonsa ennen matkailubisneksen alkua.

Osa vanhoista plantaasirakennuksista on nykyisin muutettu ravintoloiksi, mutta ruokoviljelmät reunustavat kolonialismin ajoilta juontuvaa St. Nicholas Abbeytä. Kartano tiluksineen on saaren vanhimpia edelleen toimivia maatiloja, ja se on avattu kunnostettuna yleisölle.

Vaikka siirtomaa-ajan historia herättääkin epämukavia mielleyhtymiä – tännekin tuotiin orjia Afrikasta – ihastun kartanon vehreään pihapiiriin, jossa saa kuljeskella omaan tahtiin.

Päärakennuksen alakerta on muutettu kotimuseoksi ja sisustettu aikakauden tyylin. Tilan rommituotanto oli välillä tauolla, mutta nyt vanha, höyrykäyttöinen sokeriruokomylly pihisee jälleen. Kuparipannujen ja tammitynnyreiden hallitsemassa tislaamossa tuoksuvat makeat aromit, ja puodin puolelta voi hakea tuliaisjuomat mukaansa.

Viihdymme pitkään lounaskahvilan terassilla, jossa mies soittelee calypso-musiikkia. Napostelemme turskasta tehtyjä kalakakkusia ja paneroidulla lentokalafileellä täytettyjä maukkaita leipiä, jotka ovat saaren tyypillisintä ja suosituinta ruokaa.

Paikalliset opastavat autoilijaa

Barbadoksen pohjoisrannikolta on etelänuppiin vain reilut neljäkymmentä kilometriä. Silti automatka vie yllättävän paljon aikaa, sillä monet tiet ovat kapeita ja mutkaisia. Tienviittoja on harvakseltaan, ja tipahdamme kartalta vähän väliä. Se ei onneksi ole suuri haitta, sillä paikalliset opastavat auliisti oikeaan suuntaan – välillä jo ennen kuin ehdimme kysyä neuvoa.

Maisemien kirjo yllättää. Yhden päivän liikumme saaren pohjois- ja itäpuolella, jossa maasto on erinäköistä, paljon temperamenttisempaa kuin muualla.

Idässä näkymiä hallitsevat kalliojyrkänteet sekä Atlantin tummat vedet ja aallot, joita surffarit himoitsevat. Tuuli tempoo hiuksia ja suola takertuu aurinkolaseihin, kun talsimme levän koristamilla hietikoilla.

Vedestä törröttää aaltojen rei’ittämiä kivijärkäleitä, joista yksi näyttää jättiläissieneltä. Asutusta on näillä seuduin harvakseltaan, samoin hotelleja ja muita palveluita, mutta lumoavia rantoja on useita.

Ikimuistoinen uinti merikilpikonnien kanssa

Kaunein on pieni Bottom Bay, jota suojaavat jyrkät kalliot. Palmunhujopit kurottuvat kohti sinitaivasta ja rantavesi on turkoosimpaa kuin missään muualla. Hietikolla on vain muutama ihminen aurinkotuolissaan sekä koju, josta nappaan mukaani kookospähkinän pilleineen.

Meressä on vaarallisen kovia virtauksia, mutta tämä onkin lekottelijoiden ranta. Heittäydyn makuulle. Olen vain, ja nautin.

Vaikka saaren vaikuttavimmat maisemat ovatkin itärannikolla, lempeä ja tyyni länsipuoli on sittenkin minun paikkani.

Täällä viihdyn jo pelkästään siitä syystä, että saan uida merikilpikonnien kanssa. Helpoiten konnia kohtaa ohjatuilla veneretkillä, joiden kuljettajat tietävät otollisimmat paikat. Toisinaan poikaset tulevat kuitenkin matalikkoon pulikoimaan.

Barbadoksen-matkani hienoin hetki on aamu, jolloin snorklailen rantavedessä pienten kilpikonnien kanssa. Ensin niitä on kaksi, lopulta jo viisi. Kilpikonnat liukuvat ja liihottelevat ympärilläni, lähestyvät ja loittonevat. Yksi antaa silittää kilpeä, joka on levästä liukas.  Ne eivät hoppuile yhtään, enkä minäkään. Hidas rytmi alkaa sujua jo ihan itsestään.

Teksti: Mira Jalomies

Kuvat: Peppe Mancuso

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2016.

Julkaistu: 12.12.2016