Mathilda Järvinen toimi parhaan ystävänsä avustajana, kunnes kaikki päättyi järkyttävällä tavalla Tallinnan-laivalla – ”En pystynyt auttamaan häntä, mutta nyt teen sitä työkseni”

Tämä koru on minulle tärkein asia ikinä, Mathilda Järvinen sanoo.

Hän pitelee kädessään hopeista käsikorua, jossa on kiinni erilaisia riipuksia. Yksi niistä on pieni sydän, joka on hänelle erityisen tärkeä. Se kuului joskus hänen parhaalle ystävälleen, jota tässä jutussa kutsutaan Iidaksi.

Mathilda tutustui Iidaan seitsemän vuotta sitten. Siihen aikaan vasta 17-vuotias Mathilda oli suorittamassa lähihoitajakoulutukseen kuuluvaa harjoittelujaksoa asumisen harjoittelun yksikössä. Hän pelasi lautapelejä kuusi vuotta vanhemman Iidan kanssa, ja heidän välilleen syntyi heti yhteys.

Iidalla oli syntymän jälkeen todettu yksikammioinen sydänvika, eikä hänen ennusteensa ollut kovin hyvä. Hän myös sairasti epilepsiaa, ja yllättävät äänet saattoivat laukaista kohtaukset. Iida oli kohtausten takia pyörätuolissa, mutta pystyi kyllä kävelemään, vaikkakin hieman ontuen.

Pian ensitapaamisen jälkeen Iidan äiti soitti Mathildalle ja pyysi tätä Iidan henkilökohtaiseksi avustajaksi. Mathilda suostui heti.

Mathildan mielestä Iidan avustajana toimiminen ei tuntunut työltä, sillä he tekivät yhdessä kaikkea, mitä ystävät tekisivät. He viettivät aikaa yhdessä aina viikonloppuisin, sillä Iida sai muuta apua arkisin. He viestittelivät ja soittelivat koko ajan, ja Iida kävi välillä myös Mathildan luona kylässä.

Mathilda ei ollut koskaan tavannut ihmistä, joka oli niin täynnä elämää. Iidan silmissä elämä oli ihanaa, vaikka hänellä olisi ollut paljon syitä ajatella toisin. Hän ei kuitenkaan ollut masentunut tai surullinen vaan halusi ottaa elämästä kaiken irti.

Iida osasi suhtautua vakaviinkin asioihin usein huumorilla. Hänen toinen kätensä ei liikkunut lainkaan, ja he kutsuivat sitä Mathildan kanssa demonikädeksi. Kaksikolla oli myös oma sisäpiirivitsi Iida kohtausten sattuessa: kun kohtaus oli mennyt ohi, Mathilda sanoi: “tervetuloa takaisin tähän maailmaan”. Tämä oli Iidan mielestä todella hauskaa.

– Hän oli pirskahteleva persoona, joka sai minut aina nauramaan, Mathilda kertoo.

Mathilda ja Iida kävivät usein museoissa, elokuvissa ja syömässä. Iida rakasti shoppailua ja nautti ihan vain H&M-vaatekaupassa pyörimisestä.

Heidän suosikkinsa oli Linnanmäen syksyinen valokarnevaali, joka huipentui viimeisenä päivänä järjestettävään valoshow'hun. Siellä Iida ja Mathilda ostivat hattaraa, jossa oli valotikku ja kävivät kaikki hurjimmat laitteet läpi.

– En ole mikään korkeiden paikkojen ystävä, ja siksi Iidan mielestä oli maailman hauskinta heiluttaa sitä kärryä korkealla maailmanpyörässä, Mathilda muistelee hymyillen.

Iida kiitteli Mathildaa usein siitä, että tämä teki hänen kanssaan asioita, joita hän ei yleensä päässyt tekemään. Iidalla ei ollut synkannut kovin hyvin edellisen avustajan kanssa, ja hän arvosti sitä, että Mathildan kanssa oli niin helppo olla. Mathildan seurassa Iida tunsi olonsa vapaaksi.

Mathilda kertoo, että Iida oli silloin hänen paras ystävänsä.

– Meistä tuli todella läheisiä: hän tiesi minusta kaiken ja minä tiesin hänestä kaiken.

Henkilökohtaisen avustajan työhön kuuluu avunkäyttäjän päivittäisissä toimissa, kuten opiskelussa, harrastuksissa tai sosiaalisissa suhteissa avustaminen. Lakisääteisellä avulla on suuri merkitys arjessa toimimisessa sellaisille ihmisille, jotka eivät sairauden tai vamman vuoksi pärjää yksin.

Henkilökohtaisia avustajia on Suomessa noin 40 000. Hyvä vuorovaikutus avustajan ja avunkäyttäjän välillä on tärkeää, ja usein suhteesta muodostuu tiivis.

Julkisten alojen ammattiliitto JHL:n sopimusasiantuntijan Laura Tuomisen mukaan avustajan työssä myönteinen suhde avustajan ja avunkäyttäjän välillä on lähes välttämätöntä, sillä työ pohjautuu niin voimakkaasti vuorovaikutukseen.

Avustajan työ voi kuitenkin helposti vaikuttaa avustajan henkilökohtaiseen elämään, ja siksi työn erottaminen omasta elämästä olisi hyvä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa. Tuomisen mukaan avustajan työssä yksi rankimpia puolia on se, että ollaan niin vahvasti läsnä toisen ihmisen arjen asioissa – niin suruissa kuin iloissakin.

Vuoden 2019 lokakuussa Mathilda ja Iida lähtivät yhdessä Iidan synttäriristeilylle Tallinnaan. Iida oli todella innoissaan, sillä hän ei ollut aiemmin päässyt risteilylle. Tulevaa reissua suunniteltiin jo monta kuukautta etukäteen: Iida lähetteli kuvia asuista ja kyseli, voisiko Mathilda meikata hänet.

Sitten risteilypäivä koitti. Satamassa oli paljon ihmisiä ja meteliä, ja Mathilda pelkäsi, että Iida saisi epilepsiakohtauksen. Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Mathilda ja Iida olivat syömässä laivan buffetissa monta tuntia ja kävivät sitten hytissä vaihtamassa vaatteet sekä laittautumassa. Illan ystävykset viettivät laivan yökerhossa: he ostivat juomat ja kävivät myös tanssimassa.

– Muistan, kun istuimme siellä ja katsoin, miten iloinen hän oli, Mathilda kertoo.

Seuraavana aamuna oli edessä aikainen herätys, joten he päättivät mennä hyttiin nukkumaan. Iida järjesti tärkeät tavaransa pöydälle valmiiksi seuraavan päivän Tallinnan vierailua varten ja pyysi vielä Mathildaa letittämään hänen hiuksensa. Sitten hän meni pesemään hampaita.

Yhtäkkiä hytin vessasta kuului tömähdys.

Mathilda löysi ystävänsä vessanpöntön päältä makaamasta ja yritti ravistella tätä hereille. Hän nyki hätänaruja, mutta apua ei tullut.

Mathilda elvytti ystäväänsä yksin kymmenen minuuttia, mikä on todella raskasta. Iida ei kuitenkaan herännyt.

Mathilda lähti juoksemaan laivan käytäviä pitkin ja huusi, että hänen ystävänsä on kuollut.

– Se oli kuin leffasta. Itkin ja huusin, että auttakaa minua, Mathilda kertoo.

Lopulta paikalle saapui vartija, joka hälytti apua. Mathilda elätteli vielä toivoa, että Iida heräisi, kunnes poliisi tuli puhumaan hänen kanssaan.

Ystäväsi on kuollut, poliisi kertoi.

Myöhemmin Iidan kuolinsyyksi todettiin sairauskohtaus, joka oli todennäköisesti epilepsian ja sydänvian aiheuttama.

Iidan kuoleman jälkeen Mathilda romahti täysin. Hän otti sairauslomaa ja jätti opintonsa kesken.

Seuraavat kaksi vuotta olivat todella vaikeita, ja tuo aika tuntuu Mathildalle harmaalta. Ensin hänen oli vaikea edes käsittää, mitä oli tapahtunut. Hän vain odotti, että Iida laittaisi viestiä ja kertoisi, ettei tämä tapahtunut oikeasti ja että tämä oli vain jäänyt Tallinnaan.

– Suru ja kipu oli sellaista, ettei pystynyt liikkumaan. Hengittäminen tuntui siltä kuin joku painaisi rinnasta, Mathilda kertoo.

Laura Tuomisen mukaan avunkäyttäjän kuolema on avustajalle aina raskas paikka, ja shokki on vielä pahempi, jos kuolema tapahtuu yhtäkkiä. Jos kuolemanvaara on tiedossa, pitäisi olla tarjolla tukea tilanteen käsittelemiseen jo etukäteen.

Tuomisen mielestä avustajia pitäisi muutenkin perehdyttää paremmin ja panostaa vertaistukeen sekä mahdollisuuksiin keskustella tunteista. Monet avustajat kokevat jäävänsä yksin, ja he joutuvat myös joustamaan sekä fyysisesti että henkisesti enemmän kuin heidän kuuluisi.

Avustajan työssä ei ole kelpoisuusvaatimuksia, mutta siinä voi joutua odottamattomiin tilanteisiin, ja työhön saattaa sisältyä vaativiakin hoidollisia toimenpiteitä.

Mathilda oli Iidan kuoleman aikaan vasta 19-vuotias lähihoitajaopiskelija, eikä hänellä ollut minkäänlaista kokemusta siitä, miten tällaisessa tilanteessa kuuluisi toimia. Hän ihmettelee yhä, miten avun saaminen invahytissä kesti niin kauan.

Mathilda koki joutuneensa toimimaan yksin järkyttävässä ja odottamattomassa tilanteessa, jossa kukaan ei auttanut.

Mathildan täytyi myös itse kertoa Iidan vanhemmille, ettei heidän tyttärensä ollut enää palaamassa kotiin. Iida oli kuollut Viron puolella, ja siksi olisi voinut mennä useampi päivä ennen kuin tieto kulkeutuisi vanhemmille viranomaisten kautta. Mathilda ei voinut jäädä odottamaan siihen saakka ja antaa vanhempien ihmetellä, mihin heidän tyttärensä oli jäänyt.

Tuominen kertoo, että avustajat tekevät yleensä työtään vahvalla auttamisen halulla, motivaatiolla ja sympatialla. Avunkäyttäjän tarpeiden eteen toimiminen vaatii mukautuvaisuuskykyä, pitkäpinnaisuutta ja suurta sydäntä. Voimakas empatia avunkäyttäjää kohtaan voi koitua haasteeksi, ja tunnekuorman hallintaan tarvitaan tukea.

Iidan kuolemasta on nyt kulunut viisi vuotta, ja paljon on muuttunut Mathildan elämässä. Aikaisemmin hän ei tiennyt, mitä hän haluaisi tehdä. Iidan kuoleman jälkeen hän kuitenkin sai varmuuden siitä, hän että haluaisi olla se henkilö, joka on äkillisissä hätätilanteissa ensimmäisenä paikalla auttamassa. Nykyään hän opiskelee sairaanhoitajaksi ja haaveilee ensihoitajan työstä.

– En olisi päässyt näin pitkälle ilman Iidaa. En pystynyt auttamaan häntä, mutta nyt teen sitä työkseni, Mathilda kertoo.

Mathilda on oppinut paljon itsestään ja huomannut, että suru muuttaa muotoaan ajan myötä. Hän kokee, että vaikka hän menetti Iidan, on tämä koko ajan mukana matkassa ja kannustaa häntä.

Mathilda osaa myös nykyään paremmin hyväksyä Iidan kuoleman. Iida sai viimeisenä päivänään juhlia, syödä buffetissa ja viettää ihanan illan parhaan ystävänsä kanssa. Tämän jälkeen oli hänen aikansa lähteä.

– Hautajaisissa pappi sanoi kauniisti, että Iida pääsi lähtemään aaltojen reunalla parhaassa seurassa, Mathilda kertoo.

Nykyään Mathilda sytyttää joka vuosi jouluna ja Iidan syntymäpäivänä kynttilän ystävänsä muistoksi. Jokainen kaunis auringonlasku ja tähtitaivas muistuttaa häntä Iidasta.

Jos Mathilda voisi nähdä Iidan vielä kerran, hän halaisi ja kiittäisi tätä. Mathilda kokee, ettei olisi päässyt näin pitkälle ilman parasta ystäväänsä: tämän ansiosta hän löysi oman potentiaalinsa ja intohimonsa. Iidan elämänilo ja positiivinen asenne opetti hänelle paljon.

– Iida antoi minulle uuden tavan nähdä tätä maailmaa ja kokea asioita: elät vain kerran, joten ota kaikki ilo irti.