Avun pääkirjoitus: EU:n kouluhäiriköt – onko Puolan ja Unkarin paikka enää unionissa?
Avun toimituspäällikkö Mikko Vienonen toivoo suoraselkäisiä kannanottoja siitä, voiko Euroopan unioni enää hyväksyä häirikkömaita.
Se on vähän niin kuin se eno, joka tulee sukujuhliin aina kännissä. Se on kiusallista, mutta annetaan sille pullo ja annetaan sen kato olla tuolla nurkassa, kun tuo meidän eno nyt on vähän tuommoinen.
Noin lausahti jokin aika sitten Kirsi Piha luovuttuaan Helsingin pormestarikisasta ja viittasi ”enolla” kokoomuksen maahanmuuttokriittiseen oikeaan laitaan.
Jos tarkastellaan hieman isompaa yhteisöä kuin kokoomus, mutta pysytään Pihan käyttämässä vertauskuvastossa, mitä olisivat Euroopan unionin jäsenmaiden Puolan ja Unkarin hallitukset?
Vähän niin kuin ne koululuokan kaksi naureskelevaa häirikköä, jotka pummaavat kilttien ja ahkerien luokkatovereidensa karkit, viis veisaavat koulunsa tavoitteista ja järjestysäännöistä ja kotiin päästyään kiusaavat pienempiä sisaruksiaan? Ja jotka saavat muikkarin ja (mahdollisen) jälkkärin jälkeen jatkaa häiriköintiään koulussa, koska koulu pelkää pois potkaisemiensa ongelmaoppilaiden liittyvän naapurin sedän pahisjengiin?
Kun Unkari jokin aika sitten sääti seksuaalivähemmistöjään syrjiviä lakeja, Hollannin pääministeri Mark Rutte sanoi ääneen sen, mitä yhä useampi EU:n arvoja kannattava on jo pitkään ajatellut: ”Mielestäni Unkarilla ei ole enää paikkaa EU:ssa.”
Se oli suoraselkäinen kannanotto. Sellaisia soisi kuuluvan yhtä korkealta taholta enemmänkin. Ei kouluhäirikkökään käytöstään muuta, vaikka sille kuinka sormea heristelisi ja jälki-istuntoa määräilisi. Siitähän se vain sisuuntuu.
