Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 9/10

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 9/10

Amerikan-täti jää aseistettuna mökkiin vahtimaan kahta murhaajaepäiltyä, kun Juho Tulikoski lähtee selvittämään, miksei virkavaltaa ala lupauksesta huolimatta kuulua.
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi
Mainos

Mikko ja Tuulikki alkoivat selittää kilpaa kanssani painajaismaisen yön tapahtumia, tyrmäystippoja, huumelöytöä, kolkkaamistani ja Einarin väitettyä sekoamista. Laura katseli meitä ja yritti saada jotakin tolkkua kiivaasta väittelystämme. Hän vilkaisi tämän tästä Einaria ja pyyhkäisi silmänurkkiaan.

– Odottakaa, minun on haettava vähän juotavaa. Suuni on rutikuiva.

Tätini voipunut huokaus vaiensi meidät. Hän käveli hiukan huojahdellen ohitsemme keittiöön. Mikko liikahti levottomasti kohti minua mutta jähmettyi aloilleen, kun heilautin veistä.

– Olen aika väsynyt, joten sinuna en ottaisi mitään riskejä.

– Et tajua mistään mitään. Jenna kusetti sinua lahjakkaasti ja nyt turvaat hänen pakomatkansa.

– Annetaan poliisin päättää, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Mikko sulki suunsa. Tuulikki vilkuili levottomana olkansa yli ja nuoleskeli huuliaan. Keittiöstä kuului metallisia kolahduksia ja tätini ilmestyi oviaukkoon. Hän tarkasti huolettomasti, että pistoolin lipas oli kiinni ja marssi viereeni.

– No niin, jatketaan. Sanon vain sen, että minun on helpompi uskoa Juhoa, koska hänellä ei ole oma lehmä ojassa, juu nou. Ja jos mietitte, osaanko ampua tällä, minulla on hyvä neuvo. Älkää miettikö.

Tuulikin kasvot kalpenivat entisestään ja Mikon uhmakkuus haihtui. Hän levitteli käsiään ja yritti hymyillä.

– Kaikki on suurta väärinkäsitystä.

– Niin varmasti. Tilanhoitajani on puukotettu kuoliaaksi, kaad dämmit! Matollani on jotakin huumetta ja joku teistä huumasi minutkin. Inhoan huumeita, ne ovat ihmiskunnan syöpä!

– Meillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kaikki on silkkaa lavastusta, Mikko selitti.

– Veitsessä on minun sormenjälkeni, Tuulikki voihkaisi.

– Sekin on lavastusta. Tappaja työnsi veitsen oven ali ja sinä hölmö menit ansaan, Mikko kivahti.

– Nyt turvat tukkoon! Juho, sanoitko, että Jenna soitti poliisit ja meni heitä sillalle vastaan?

– Kyllä. Luulen, että pian saamme arvovaltaista seuraa.

Tätini nyökkäsi ja kokeili vasemmalla kädellään taskujaan.

– Ilmeisesti joku on vienyt autonavaimeni. Ihan sama. Vara-avain on keittiön ovenkarmin päällä. Hae se ja aja sillalle poliiseja vastaan, niin päästään nopeammin eroon tästä sotkusta, hän sanoi.

– Oletko varma, että tulet toimeen näiden kahden kanssa? He ovat tappaneet jo kaksi ihmistä.

– Tuo oli kyllä liian…

Mikon protesti katkesi, kun tätini ojensi pistoolin mustaa piippua häntä kohti.

– Selviän. Jos joudun ampumaan heidät itsepuolustukseksi, sille ei voi mitään. Siitäkin minulla on kokemusta. Olisihan maailmassa muutama huumediileri vähemmän.

En kysellyt turhia vaan tein, kuten tätini pyysi. Hain avaimen ja nappasin tuvan pöydältä tätini käppyrälierisen stetsonin ja ojensin sen hänelle. Hän painoi hatun päähänsä ja sipaisi niskahiuksiaan.

– Kiitos. Alahan mennä nyt. Ja sano niille seriffeille, etteivät ammu minua, vaikka heilunkin täällä pistoolin kanssa.

Vaikka pääni humisi jo pahasti, kiiruhdin ulos ja kipusin Volvoon. Aurinko maalasi pihamaalle pitkiä, mustia varjoja. Käynnistin auton ja napsautin radion päälle. Joku lauloi jonkin oopperan aariaa niin antaumuksella, että kaiutin alkoi säristä.

Ajoin hiljalleen aamuun heräävän saaren poikki. Mahani kurisi ja niskaani oli alkanut jomottaa. Mökkikylä jäi oikealle ja Einarin talon tienhaara vasemmalle.

Pyörittelin yhä mielessäni mahdollisuutta, että Jenna oli puhunut totta ja Einari oli tosiaan seonnut. Ehkä hän oli oikeasti sukua hullulle piispakandidaatille, ja hulluus oli periytyvää. Toisaalta oli vaikea kuvitella, että hän olisi ampunut Kimmon jalkajousella, vienyt aseen omaan taloonsa ja kipittänyt sieltä tätini huvilan yläkertaan nukkumaan. Oli niin tai näin, Einaria kuulustelemalla asia ei enää selviäisi.

Ajoin epähuomiossa suureen monttuun ja auto tärähti ikävästi.

Hansikaslokero aukesi ja sieltä putosi tutulta näyttävä kännykkä. Ilmeisesti taskuni tyhjentänyt tyyppi, Tuulikki tai Einari, oli tunkenut sen sinne, kun kolmikko oli huristellut matkoihinsa piispanlinnan raunioilta. Hidastin vauhtia ja poimin luurini hiekkaiselta kumimatolta.

Minulle tuli kiusaus soittaa enolleni ja vuodattaa koko sekasotku hänen niskaansa. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni, sillä saatoin kuvitella, kuinka hän olisi huokaillut typeryydelleni.

Sähkösillan ohjauskoppi ilmestyi näkyviin tietä raidoittavien varjojen seasta. Etsin katseellani Jennaa, mutta häntä ei näkynyt missään. Sen sijaan näin auringossa kiiltelevän metallisillan, jonka hutera kieli lipoi vastapäisen rannan betonianturaa.

Olin niin typertynyt, että kolistelin maasturilla rautaritilöiden päälle ennen kuin älysin pysähtyä. Jätin auton käyntiin ja hyppäsin ulos. Kävelin toiselle rannalle saakka ja totesin, että silta oli nätisti omalla paikallaan. Sen ritilöihin oli jäänyt tuoretta ruostetta aivan kuin auton pohja olisi raapinut sitä.

Kyykistyin maahan ja katselin salmen yli Leponiemeä. Se näytti oikein mukavalta paikalta, ei ollenkaan sellaiselta, jossa ihmisiä ammuttiin jalkajousella ja puukotettiin tai jossa huumeliiga piti välivarastoaan. Mutta niin moni mukavalta näyttävä ihminenkin saattoi osoittautua petturiksi tai jopa murhaajaksi.

Hälytyskeskuksessa puheluni aiheutti hiukan hämmästystä. Tuskin kovin moni soitti kauniina kesäaamuna ja ilmoitti rauhallisin äänenpainoin, että oli tapahtunut kaksi murhaa. Ammattitaitoinen päivystäjä ei kuitenkaan häkeltynyt, vaikka tiedustelin, oliko joku muu jo ehtinyt ilmoittaa samasta asiasta. Ei ollut, olin ehtinyt ensin.

Peruutin Volvon pois sillan suusta ja jäin odottamaan poliiseja. En viitsinyt soittaa tädilleni ja kertoa, että Jenna oli kadonnut. Ajattelin, että hänellä oli huvilassa kädet täynnä töitä ilman minun häirikköpuheluitani.

Nyt alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, että Jenna oli tosiaan valehdellut minulle. Ja koska Mikko oli sanonut tämän kusettaneen meitä kaikkia, saatoin päätellä, että hän oli sopinut jotakin myös Tuulikin ja Mikon kanssa. Villi arvaukseni oli, että Mikko ja Tuulikki olivat maksaneet Jennalle, jotta hän puhuisi Einaria vastaan ja hävittäisi huumerasian, mitä hän ei jostain syystä ollut tehnyt.

Uskoin yhä, että Tuulikki oli kolkannut minut ja juuri hän oli pakottanut muun seurueen huvilalle, ei suinkaan Einari. Se, kuinka Einarista tuli ruumis, oli mutkikkaampi juttu. Ehkä Tuulikki oli lyönyt tajun kankaalle Einaristakin ja sen jälkeen suuri lavastusoperaatio oli alkanut. Saattoi olla, että Einarin puukottaminen ei kuulunut suunnitelmiin, mutta niin siinä oli lopulta käynyt.

Jokin jutussa vaivasi mieltäni. Tuntui siltä, kuin olisin yrittänyt koota kahta keskenään sekoitettua palapeliä tajuamatta, kumpaan palapeliin palat kuuluivat. Kaikki saattoi johtua suunnattomasta väsymyksestäni tai sitten olin vain tyhmä.

Tuijotin herkeämättä vastarantaa ja pyörittelin päässäni satoja jossitteluja, joissa ei lopulta ollut mitään järkeä. Kun viimein näin pölypilven kohoavan puiden takaa sieltä, missä oletin tien kulkevan, olin helpottunut.

En voinut mitään sille, että hartiani kiristyivät ja mahaani kouristi aina, kun näin poliisiauton. Kun niitä nyt ajoi rämisevälle sillalle kaksin kappalein, minun teki mieli juosta karkuun. Sen sijaan seisoin tien varressa ja heiluttelin käsiäni pääni yläpuolella.

Autot pysähtyivät viiden metrin päähän minusta ja etummaisen auton sinihaalariset astuivat autosta ulos melkoisen epäluuloisen näköisenä.

– Sinäkö soitit meille?

– Minä.

– Kerrohan, mistä on kyse.

Selitin pääpiirteittäin, kuka oli murhattu, miten ja mistä ruumiit löytyivät. Kerroin, että vanha tätini oli huvilalla ja pidätteli epäiltyjä pistoolin avulla.

– Eikö olisi ollut parempi, että sinä olisit jäänyt huvilalle ja tätisi olisi tullut meitä vastaan?

– Kunhan näette tätini, tiedätte itse vastauksen.

Kipusimme kaikki autoihimme. Minut määrättiin ajamaan joukon viimeisenä. Maijat ajoivat rivakasti ja kaarsivat huvilan pihaan muodostaen muurin minun ja talon väliin.

Joku neljästä konstaapelista otti esiin megafonin ja ilmoitti, että virkavalta oli paikalla. Hän kehotti kaikkia mökissä olijoita tulemaan ulos kädet ylhäällä.

Ovi pysyi suljettuna. Niskaani kihosi kylmä hiki, kun ajattelin, että ehkä tätini makasi veitsi rinnassaan mökin lattialla. Huumepariskunta oli jo osoittanut, että he kykenivät toimimaan häikäilemättömästi. Poliisit vilkuilivat minua epäluuloisesti, eikä se suinkaan parantanut oloani.

Juuri kun konstaapeli nosti megafonia toistaakseen kehotuksen, huvilan ovi aukesi. Kolme konstaapelia tähtäsi autojen suojasta pistooleillaan oviaukkoa, johon ilmestyi tumma varjo.

Tuulikki vaappui näkyviin ja nosti kädet kohti taivasta. Hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta aamun kirpeässä valossa. Häntä seurasi Mikko kädet pystyssä ja viimeisenä tuli tätini stetson hiukan takaraivolle työnnettynä.

– Ei mitään hätää, olemme aseettomia, Laura julisti.

Poliisit käskyttivät Tuulikin ja Mikon maahan mahalleen. Laura sai kävellä rauhassa autojen suojiin. Huomasin, että olin pidättänyt hengitystäni niin, että minua pyörrytti.

– Sisällä on ruumis, ettette säikähdä. Vai kertoiko Juho teille jo kaiken?

– Kyllä kertoi. Teillä on ollut täällä vilkas yö.

– Sinäpä se sanoit. Minulle sanottiin, että Suomessa ei tapahdu mitään, juu nou. Kunhan naapurit Duluthissa kuulevat tämän, siinä mummoilla loksahtaa suu auki.

Mikko ja Tuulikki talutettiin kumpainenkin eri maijan takatiloihin. Mikko puisteli yhä päätään ja mutisi jotakin oikeusmurhasta, Tuulikki katseli kengänkärkiään voipuneen näköisenä.

Tätini hauskuutti vielä hetken konstaapeleita ennen kuin malttoi tulla luokseni. Hän ravisti minua olkapäästä ja nipisti poskeani.

– Olet selvästi aamupalan tarpeessa. Näytät ihan haudasta nousseelta haamulta.

– Kuule, tämä sinun tarjoamasi loma on ollut yllättävän rasittava. En edes uskalla ajatella, millaista olisi tehdä töitä sinun alaisuudessasi.

– Mutta sinä selvisit hyvin. Ei ihme, että enosi uskalsi suositella sinua.

– Suositella? Kysyitkö sinä ensin Arosuolta, onko minusta mihinkään?

– Tietysti. Mutta missä Jenna on?

– Hyvä kysymys, mutta en osaa vastata siihen.

Laura kurtisti kulmiaan ja katsoi minua pää kallellaan.

– Miten niin et osaa? Sinähän sanoit, että Jenna on sillalla poliiseja vastassa.

– Niinhän minä sanoin, koska niin me sovimme. Mutta kun pääsin sillalle, se oli rullattu kiinni mantereeseen eikä Jennaa näkynyt missään.

– Mutta siltahan oli lukossa. Tai ainakin te väititte niin.

– Kyllä se oli lukossa. Ja koska Jenna sai sen rullattua paikoilleen, se tarkoittaa, että hänellä oli avaimet. Ja jos ne oli varastettu Einarilta, Jenna oli varastanut ne.

– Kuulostaa oudolta. Miksi Jenna olisi muka tehnyt moista? Ehkä hän herkkänä ihmisenä pelästyi tätä kauheutta ja pakeni. Toiset joutuvat kovassa paikassa paniikkiin, juu nou.

– Ehkä. Mutta vielä ihmeellisempää minusta on, että tilanhoitajallasi on talossaan kassakaappi. Mies, joka parkui köyhyyttään joka käänteessä, on kuitenkin halunnut sijoittaa rahojaan kassakaappiin.

– Oletko tosissasi? En kyllä usko tuota ennen kuin näen sen omin silmin.

– Hyppää autoon ja käydään katsomassa. Ehkä pääni oli iskun jäljiltä niin sekaisin, että näin näkyjä.

– Luuletko, että pääsemme lähtemään yhtään mihinkään? Koko ihana saareni on yhtä rikospaikkaa, kaad dämmit.

Se oli tietysti totta, mutta menin silti selittämään poliisille, että meidän pitäisi tätini kanssa käydä tilanhoitajan talolla ihan pikaisesti. En tietenkään saanut lupaa siihen, vaikka valehtelin hukanneeni kotiavaimeni talon pihaan yöllisen seikkailun aikana. Vasta kun rikospaikkatutkijoita saapui lisää, pääsimme kahden farkkuihin ja pitkähihaiseen paitaan pukeutuneen tutkijan mukana Einarin talolle.

Olin niin väsynyt, että ehdin nukahtaa sen puolentoista minuutin aikana, jonka matka kesti.

Laura ravisteli minut hereille ja minusta tuntui, kuin olisin nukkunut seitsemän vuotta.

– Voisi luulla, että sinut huumattiin eikä minua.

– Kuule, minä olen juossut pitkin tätä kirottua saarta melkein vuorokauden ympäri. Sinä vetelit Rohypnol-unia, kun minä jahtasin murhaajaa.

– Nykyajan nuoret väsyvät niin vähästä, Laura huokaisi.

Nousimme autosta ja minulla kesti hetken, ennen kuin tajusin, mitä pihapiiristä puuttui. Narisevat koivut olivat kyllä paikoillaan, niitä ei kukaan ollut kaatanut.

– Jäihän Einari varmasti nojatuoliin?

kysyin Lauralta.

– Tietysti jäi. Ne kirotut huumeparonit saavat vielä maksaa tekosistaan.

– Kunhan varmistin.

Vanhan kellarinoven vieressä sorapihalla oli vain öljyläikkä ja kasa ruostetta. Einarin rakas Mitsu oli kadonnut.

Jatkuu

Julkaistu: 11.9.2018