Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 8/10

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 8/10

Syytökset sinkoilevat henkilöstä toiseen, ja tilanne mutkistuu entisestään. Poliisi on luvattu hälyttää paikalle, mutta onko sekin silkkaa valhetta?
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi
Mainos

Olin niin häkeltynyt Jennan paljastuksesta, etten keksinyt edes hyviä vastalauseita. Ehkä päähäni saama isku oli ollut kovempi kuin luulin.

– Ai Einari sittenkin? Mutta miksi?

Jenna vilkaisi kohti huvilaa, jonka kaihtimien takana varjot häälyivät. Koko elämä oli minulle kaihtimien takana häälyviä varjoja, en nähnyt mitään selvästi.

– Einari on sen hullun piispan jälkeläinen. Hän on tutkinut sukunsa historiaa ties kuinka kauan ja hän tietää, että jossakin täällä on Eerik Stenforsiuksen aarrekätkö.

Muistin, kuinka Einarin yläkerrassa oli parvella ollut lukuisia historiankirjoja, joiden välistä oli pilkottanut kirjanmerkkejä. Raha oli aina hyvä motivaatio opiskella jotakin uutta.

– Mutta miten Kimmon tappaminen auttoi asiaa? ihmettelin.

– Einari uskoi, että Kimmo oli täällä etsimässä Stenforsiuksen aarretta. Hän sanoi, että Kimmo oli hirttänyt mallinuken hänen olohuoneeseensa. Hän oli varma, että Kimmo aikoi tappaa hänet ja varastaa aarteen.

– Miksi hän sellaista epäili? intin.

– Koska Kimmo oli käynyt täällä aikaisemminkin. Einarilla oli siitäkin valvontakameran kuvia. Ja Kimmo harrastaa oikeasti keskiajan tutkimista, ei niinkään aavejahtia. Hänhän oli tatuoinut kaljuunsa riimuilla latinankielisen lauseen: ”Hoc est corpus”, tässä on ruumiini.

Sen verran minäkin tiesin, että ne olivat ehtoollisen asetussanat. Ehkä Einari osasi lukea myös riimuja sekä latinaa ja toteutti Kimmon moton tekemällä hänestä ruumiin.

– Ja tämän kaiken Einari nyt kertoi teille ihan vapaaehtoisesti, niinkö?

Jenna hytisi ja tarttui käsivarteeni.

– Hän sekosi täysin. Kun hän oli lyönyt sinua, hän pakotti minut ja Tuulikin mukaansa. Ajoimme takaisin huvilalle ja hän raivosi meille kuin mielipuoli. Kun hän retuutti Tuulikin Mikon seuraksi tätisi makuuhuoneeseen, pääsin livahtamaan karkuun.

En edes yrittänyt järkeillä mitään. Vilkaisin kohti huvilaa, nyt siellä ei näkynyt enää edes varjojen liikettä.

– Onko tätini turvassa?

– Luulen niin. Hän kuorsaa yhä.

– Mitä Einari aikoo tehdä? Jos hän tunnusti rikoksensa teille, hänellä alkaa olla vaihtoehdot vähissä.

– Luuletko, että hän tappaa meidät kaikki?

– En luule mitään, mutta tiedän, että jos hän ei tapa, hänellä on edessään pitkä vankilatuomio. Mutta miten helvetissä hän kuvittelee selviävänsä siitä, että tappaisi meidät kaikki? Hän joutuisi hävittämään kuusi ruumista, ja se on vaikea temppu. Tanskalainen keksijä ei onnistunut hävittämään yhtäkään, vaikka hänellä oli käytössään sukellusvene ja meri.

– Mitä me teemme? Jenna kysyi.

Kaivelin taskujani, kunnes muistin, että joku oli varastanut kännykkäni.

– Onko sinulla kännykkä? Hyvä. Onko verkko jo ylhäällä?

Jenna pyyhkäisi kapulansa näyttöä ja nyökkäsi.

– On.

– Vihdoinkin! Soita poliisille. Kerro, että täällä on tehty murha ja muutama uusi on pian tekeillä. Sano, että ottavat kumiveneen mukaan tuon salmen ylitystä varten. Tai helikopterin, ihan sama minulle. Menet heitä vastaan sillalle ja selität heille, mikä on tilanne.

– Mitä sinä teet?

– Jotakin typerää, jos vanhat merkit paikkansa pitävät.

Työnsin syreenipensaan oksat sivuun ja livahdin pihalle. Aurinko oli nousemassa, sen kultainen valo osui jo korkeimpiin männynlatvoihin.

Hiivin pihalle ja tuijotin silmät kivistäen puisia, alas laskettuja kaihtimia. Niskaani alkoi kihelmöidä ja odotin, että minä hetkenä hyvänsä Einarin partanaama ilmestyisi kurkkimaan ulos.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja pääsin pihan yli katumaasturin viereen. Vilkaisin sivuikkunasta sisälle, autossa ei näkynyt mitään ihmeellistä.

Kumarruin takaisin auton suojiin ja yritin kuulla, mitä mökissä tapahtui. Kuulin vaimeita askelia ja jotakin mutinaa. Jos Einari oli sitonut Tuulikin Mikon seuraksi ja tätini nukkui yhä, levoton kulkija oli tilanhoitaja itse. Kirosin sitä, etten ollut kysynyt Jennalta, oliko Einarilla jotakin asetta. Joka tapauksessa keittiöstä löytyi suuri määrä veitsiä, joten minun piti varautua pahimpaan.

Hiivin kyyryssä auton takaa mökin päädyn suojaan. Kiersin tätini makuuhuoneen ikkunan taakse. Täälläkin kaihtimet oli laskettu alas, joten oli turha edes yrittää kurkkia sisään. Jatkoin matkaani kulman ympäri ja toivoin, ettei Einari olisi jostakin syystä tajunnut Jennan paenneen ja keittiön ikkuna olisi yhä auki.

Kun pääsin mökin järvenpuoleiseen päätyyn, sisältä kuului vaimea tömähdys. Oli mahdotonta päätellä, mikä sen oli aiheuttanut. Vilkaisin ylös ja näin, että keittiön ikkuna oli yhä auki. Einarilla täytyi olla kädet täynnä töitä, jos hän ei ollut huomannut Jennan kadonneen. Ehkä hän sahasi Mikkoa tai Tuulikkia palasiksi, sellaisessa puuhassa ei varmasti tullut paljoa vilkuiltua olkapään yli.

Yritin arvioida, kuinka kauan poliiseilla kestäisi päästä Leponiemeen. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä sijaitsi lähin poliisiasema. Kaukana, se oli varma. Valtakuntaa ravistelleiden säästötoimien jälkeen mikään viranomainen ei ollut enää lähi-omainen. Monet murhaajat olivat ehtineet kuolla vanhuuteen, ennen kuin poliisit olivat saapuneet rikospaikalle.

Keittiön ikkuna ei ollut kovin korkealla ja ikkunan alla olevan laakean kiven ansiosta arvelin pystyväni kipuamaan siitä sisälle melko helposti.

Muistin, että veitsitukki oli aivan ikkunan vieressä. Siitä voisin napata mukaani jotakin, jonka avulla voisin saada Einarin järkiinsä.

Hengitin syvään muutaman kerran. Nyt linnut visersivät jo iloisemmin, loputtoman pitkä yö oli päättymässä. Järvellä uikutti sama tuntematon lintu, jota olin kuunnellut edellisenä iltana. Ehkä se yritti varoittaa minua tekemästä tyhmyyksiä.

Ikävä kyllä ymmärsin sen puhetta yhtä huonosti kuin ystävieni, jotka aina ajattelivat parastani.

Kipusin ikkunalaudalle ja siitä työtasolle niin äänettömästi, että hämmästyin itsekin ketteryyttäni. Veitsitukki oli juuri siinä, missä muistinkin sen olleen. Otin siitä suuren kolmioteräisen veitsen, jolla pystyi huonosti leikkaamaan leipää mutta hyvin lihaa.

Keittiön ovi oli raollaan, tuvasta näkyi vain äärimmäisen pieni siivu. Tätini makasi yhä sohvalla ja näin, että ainakin hän hengitti yhä. Olin kuulevinani vaatteiden kahinaa, mutta ääni oli niin vaimea, ettei se voinut kuulua tuvasta.

Vedin ovea varovasti enemmän auki. Odotin, että Einari rynnistäisi sylki suusta pursuten kimppuuni. Mitään ei tapahtunut. Laskin kymmeneen, vedin oven kokonaan auki ja kyyristyin veitsi kädessäni, kuten olin kunnon puukkotappelijoiden nähnyt tekevän.

Tuvassa ei liikkunut mikään eikä kukaan. Einari istui nojatuolissa pää rinnuksille vaipuneena. Hän näytti siltä kuin loputtoman pitkä ja jännittävä yömme olisi imenyt hänestä kaikki voimat. Nojatuolin vieressä lojui pakasterasia, jonka sisällä olleet pienet pussit olivat levinneet lattialle. Joku pusseista oli hajonnut, sillä valkea jauhe oli tahrinut räsymaton viidentoista sentin matkalta.

Vaikka järkeni sanoi, että Einari ei ollut kunnossa, hiivin häntä kohti kuin epäluuloinen kissa. Korvissani humisi, kuulin yhä kihinää ja kahinaa ja ääni tuli selvästi tätini makuuhuoneesta. Viiden askeleen päässä näin, että Einarin rintamus oli veressä. Verta oli hänen housuillaan ja nojatuolissakin niin paljon, että hän oli saanut vuotaa rauhassa jo jonkin aikaa. Varoin sotkemasta jälkiä ja kumarruin metrin päähän ruumiista.

Einarin silmät olivat auki, hän katseli hämmästyneenä verisiä housujaan. Rinnassa näkyi kolme pistohaavaa, joten kuolinsyytä ei tarvinnut arvailla. Nousin pystyyn, sillä mahassani alkoi kiertää ikävästi. Nieleskelin niin kauan, että kuvotus hellitti.

– Kukkuluuruu, onko täällä ketään?

En saanut käheään huhuiluuni mitään vastausta. Kävelin tätini makuuhuoneen ovelle ja potkaisin sitä. Karmi murtui ja ovi rämähti seinään, jokin taulu putosi räsähtäen lattialle.

Mikko ja Tuulikki seisoivat keskellä huonetta palasiksi viilleltyjen lakananriekaleiden keskellä. Tuulikilla oli kädessään melkein yhtä komea veitsi kuin minulla.

– Sinäkö? Minä luulin, että Einari tulee tappamaan meidät, Tuulikki nyyhkäisi.

– Einari ei tapa enää ketään. Hän on kuollut.

– Kuollut? Miten? Tappoiko hän itsensä? Tuulikki ihmetteli.

– En usko. Vaikka hän oli melko vittumainen mies, tuskin hän olisi kyennyt tikkaamaan omaa rintaansa. Joku on puukottanut hänet kuoliaaksi. Silmämääräisesti arvioisin, että jokseenkin samanlaisella veitsellä kuin sinulla on kädessäsi.

– Puukotettu! Mutta me olimme täällä sidottuina lukkojen takana, miten me olisimme voineet puukottaa ketään, Mikko sanoi.

Hän alkoi tuijottaa veistä, jota yhä roikotin kädessäni. Kieltämättä se saattoi näyttää hiukan omituiselta.

– Hän oli jo kuollut, kun kiipesin ikkunasta sisään.

– Ja me olimme täällä. Einari raahasi minut tänne Mikon viereen, sitoi tuolla lakanalla ja lukitsi oven, Tuulikki selitti.

– Mutta siinä te seisotte vapaina ja sinulla on kädessäsi sellainen leipäveitsi, jolla Einarikin sydämen saisi pysähtymään. Kävikö tässä nyt niin, että teillä jäi lavastus hiukan kesken? Tarkoitushan oli saada tämä sotku näyttämään itsepuolustukselta, eikö niin? Einari kävi päälle ja teidän oli pakko puukottaa häntä?

– Olet hullu! Einari tappoi Kimmon, mutta miksi me olisimme tappaneet Einarin? Mikko kiivastui.

– Luulen, että siihen löytyy katukaupassa satojatuhansia hyviä syitä. Einarille selvisi sama asia kuin Kimmolle, että teillä on täällä huumekätköjä. Ja kuinka helvetissä sinulla on tuo veitsi, antoiko Einari sen sinulle erolahjaksi?

Tuulikki heitti veitsen lattialle aivan kuin se olisi yhtäkkiä muuttunut tulikuumaksi.

– Joku ujutti sen oven alitse. Luulen, että Jenna teki sen ennen kuin hän onnistui karkaamaan.

– Sepä jännittävää. Jenna tuli minua vastaan, eikä hän maininnut asiasta yhtään mitään. Voitko nyt kertoa ihan omin sanoin, mitä tapahtui, kun marssitte kolmestaan tuosta ovesta sisään?

Tuulikki haroi hiuksiaan ja minusta näytti, että hän oli purskahtamassa itkuun. Mikko silitti hänen käsivarsiaan.

– Siis, Einari pakotti meidät tupaan. Hän alkoi raivota meille, syytti meitä esi-isänsä perinnön varastamisesta. Hän riepotti minua ja raahasi tänne, sitoi minut ja häipyi.

– Ja kun olitte istuneet täällä rakkaan miehesi kanssa jonkin aikaa, oven alta liukui tuo veitsi, niinkö?

Tuulikki tuijotti lattialla lojuvaa veistä. Hän imi alahuultaan ja näytti hämmentyneeltä.

– Joku työnsi sen oven alta niin, että se tosiaan liukui ulottuvilleni.

– Sillä aikaa, kun sinä ja Mikko nirhasitte itsenne vapaaksi, Einari kyllästyi koko roskaan, puukotti itseään rintaan, istahti nojatuoliin ja nielaisi veitsen, niinkö?

– En… en tiedä. Miten se on mahdollista? Tuulikki mutisi ja katsoi olkansa yli Mikkoa.

– Ei se ole mahdollista. Meillä ei ole mitään tekemistä tämän sotkun kanssa. En tajua, mistä olet saanut päähäsi, että olisimme muka sekaantuneet huumekauppaan. Se on niin törkeä väite, että haastan sinut oikeuteen, Mikko raivosi.

Siirryin pois ovensuusta ja viittoilin pariskuntaa tulemaan tupaan.

He vilkuilivat toisiaan ja hiipivät varovasti perässäni. Osoitin lattialla lojuvaa pakasterasiaa, siitä levinneitä pusseja ja valkoista jauhetta.

– Vaikka sokeri on maailman vaarallisen huume, luulen, että tuossa on jotain muuta.

Tuulikki tuijotti ensin nyykähtänyttä Einaria, sitten hänen katseensa lipui lattian sotkuun.

Hänen kasvonsa kalpenivat.

– Tuo ei ole mahdollista! Mistä tuo rasia on tullut? hän kiivastui.

– Miten niin mistä? Minähän kaivoin sen esiin piispanlinnan raunioilta muutama tunti sitten, vaikka sinä yritit kovasti olla löytämättä sitä. Taisit vahingossa jättää metallinpaljastimeesi väärät säädöt.

Tuulikki haukkoi henkeään. Hän oli joko loistava näyttelijä tai sitten hänellä oli jokin nopeasti etenevä muistisairaus. Mikko vilkuili ympärilleen ja hänen suupielensä kiristyivät.

– Missä Jenna on? hän kysyi.

– Jenna on vastaanottamassa poliiseja. Ne saapuvat tänne minä hetkenä hyvänsä.

Mikko kopeloi taskujaan ja kaivoi puhelimensa esiin. Hän herätti luurinsa eloon ja irvisti.

– Voi vittu!

– No, mikä on hätänä? Kävikö tässä niin, että apteekin siirtäminen pilvipalveluun meni pahasti reisille?

Pyöräytin veistä kädessäni ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka olin melko varma, että tappaminen oli tältä erää loppunut.

– Saatanan taukki! Kai tajuat, että Jenna kusetti sinuakin!

– Ole hiljaa, Tuulikki kivahti.

– Voi olla, ainakin sen suhteen, että Einari tappoi Kimmon. Minusta tuntuu yhä vahvasti siltä, että se oli rakas vaimosi.

– Älä sano enää mitään. Soita lakimiehelle, Tuulikki murahti.

– Ehkä meidän pitäisi hankkiutua eroon tästä neropatista, Mikko sähisi.

Hänen naamansa vääntyi huolestuttavaan irvistykseen. Rottakin oli vaarallinen, jos sen ajoi nurkkaan. Heiluttelin kädessäni olevaa veistä ihan vain muistuttaakseni sen olemassaolosta.

– Kaad dämmit, Juho, mitä sinä oikein teet? Et kai uhkaile maksavia asiakkaita keittiöveitsellä?

Tätini oli noussut istumaan ja katseli meitä hämmästyneenä. Harmaa tukka sojotti joka suuntaan ja pyöreillä kasvoilla oli hyvin levänneen ihmisen terve punerrus. En ollut varma, olinko ansainnut palkkani vai menettänyt sen.

Jatkuu

Julkaistu: 9.9.2018