Apu

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 6/10

Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 6/10

Joku on tehnyt omia sovelluksiaan farmauseuttisilla tuotteilla ja yksi on joukosta pois. Saarelta on päästävä pois, mutta miten?
Teksti Juha-Pekka Koskinen
Kuvat Esa-Pekka Niemi
Mainos

Minä ja Jenna ehdimme Lauran luo ensimmäisinä. Jenna käänsi tätini selälleen ja kokeili tämän pulssia, nosti silmäluomia ja nuuhkaisi huulia. Hän teki kaiken omaan rauhalliseen tapaansa välittämättä muiden uteluista ja hätäilystä.

– Saiko Laura aivoverenvuodon? kauhistuin.

– Ei näytä siltä. Vaikuttaa kuin hän olisi ottanut vahvaa unilääkettä.

– Mistä sinä sen muka voit tietää? Väreilevästä aurastako? Mikko ihmetteli.

– Minä olen anestesiahoitaja. Olen nähnyt aika monta nukutusta.

Tätini hengitti rauhallisesti, joten uskoin Jennan olevan oikeassa. Lattialle pudonnut vesipullo lojui matolla ja sen huonosti suljetun korkin välistä lirisi sinertävää nestettä. Kaikki kivennäisvedet olivat nykyään jotakin karpaloa tai mustikkaa, niin ettei kirkasta vettä saanut muualta kuin kaivosta.

Nostin pullon ylös ja väänsin korkin kiinni. Mikko otti taskustaan ruttuisen nenäliinan ja kastoi sen lattian lätäkköön. Jenna oli hakenut sohvalta tyynyn ja viltin, joiden avulla hän teki tätini olon mukavammaksi.

– Onko tämä mustikkakivennäisvesi muka näin sinistä?

Ravistelin pulloa ja huomasin, että jotakin kiteitä, joiden perässä liehui sininen huntu, leijaili pullossa.

– Tänne on laitettu jotakin. Joku teistä myrkytti tätini, kiivastuin.

– Oudon paljon minuakin nukutti muutaman vodkalasillisen jälkeen, Einari murahti.

Mikko otti pullon minulta ja meni pöydän ääreen. Hän huljutteli sitä hetken kynttilänvalossa ja kääntyi sitten naama punaisena meidän puoleemme.

– Täällähän on tyrmäystippoja! Voisin lyödä vetoa, että pulloon on ujutettu Rohypnol-kapseli. Lääkettä ei enää saa myydä Suomessa, mutta netistä sitä saa tilattua helposti. Ennen tabletit olivat valkoisia mutta koostumusta muutettiin sinikuorikseksi kapseliksi juuri sen vuoksi, ettei sitä voi ujuttaa huomaamatta toisten juomiin.

– Sinähän tunnut olevan tyrmäystippojen asiantuntija, sanoin.

– Kai minun on pakko olla, kun olen koulutukseltani proviisori. Olen apteekkari, vai kuvittelitko, että etsin pullonkorkkeja työkseni? Mikko tuhahti.

– En kuvittele enää yhtään mitään. Lopputulos on kuitenkin se, että sinä tunnut tietävän kaiken lääkkeistä ja tätini makaa tuossa lattialla huumattuna. Vaikka en ehkä ole maailman paras yksityisetsivä, voin minäkin päätellä, että sinulla on ollut sekä keinot että mahdollisuus ujuttaa tuo kapseli tätini vesipulloon.

Mikko hieraisi valkoisia kulmakarvojaan ja asetti pullon pöydälle. Tuulikki voihkaisi ja peitti käsillään kasvonsa.

– Ettekö te tajua, että Kimmo on kuollut? Tahdon pois täältä, nyt heti, hän vaikeroi.

– Kukaan ei lähde täältä yhtään mihinkään. Kunhan verkko taas toimii, minä soitan tänne poliisit. Joku teistä on pahassa pulassa.

– Mutta jos minä olisin laittanut Rohypnolia tätisi juomapulloon, miksi olisin kertonut siitä nyt teille? Mikko ähkäisi.

– Koska tajusit, että jos poliisi tutkisi tuon juoman, epäily kohdistuisi ammattisi takia joka tapauksessa sinuun. Ja kun tutkit pulloa, sotkit siihen sopivasti omat sormenjälkesi.

– Minusta alkaa tuntua, että herra apteekkari olisi parasta laittaa lukkojen taakse, Einari murahti.

– Ole hiljaa ja tule auttamaan. Nostetaan Laura sohvalle. Kuinka kauan tuon ihmelääkkeen vaikutus kestää?

Jenna vilkaisi Mikkoa, joka oli istunut penkille Tuulikin viereen. Kynttilänvalossa oli vaikea sanoa, mököttikö hän vai kiristelikö hampaitaan.

– Laura nukkuu aamuun saakka. Kuudessa tunnissa vaikutus varmaan häviää.

Nostimme Einarin kanssa tätini sohvalle ja tuimme hänet tyynyillä hyvään asentoon. Harmaat hiukset olivat hiukan sekaisin ja aavistuksen pulleat posket punersivat. Ilman stetsoniaan hän näytti jotenkin pienemmältä. Asettelin viltin hänen päälleen ja yritin samalla miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä.

Olin aina jättänyt suuret päättelytehtävät enoni huoleksi. Minulle sopi paremmin liike ja toiminta. Olin hyvä etsimään konkreettisia johtolankoja, en kaivamaan motiiveja ihmismielen pimeältä puolelta. Kaaoksessa toimin hyvin, siksi minun piti luoda sellainen.

– Mitä meidän pitää tehdä? Uiko joku mantereelle hakemaan apua? Tuulikki kysyi.

– Kukaan ei ui yhtään mihinkään. Haluan kysellä teiltä kaikilta muutaman kysymyksen kahden kesken, jotta voitte vastata rauhassa. Mikko, tulehan sinä ensin minun kanssani tuonne tätini makuuhuoneeseen.

Mikko katsoi minua hämmästyneenä. En jäänyt odottamaan häntä, vaan livahdin ovenraosta Lauran huoneeseen. Kun olin näkymättömissä, revin nopeasti tyynyliinan pois tyynyn päältä ja myttäsin sen käteeni.

Huoneessa paloi yksi kynttilä, lattialla lojuivat Lauran veriset vaatteet. Yöpöydällä oli auton ja mökin avaimet, jotka nappasin omaan taskuuni juuri ennen kuin Mikko ilmestyi huoneeseen.

– Miksi minun pitää…

– Laita se ovi kiinni.

Mikko huokaisi ja teki kuten käskin. Harppasin hänen taakseen ja löin häntä kämmenpohjalla takaraivoon niin, että hän kolautti otsansa puuoveen. Ennen kuin hän ehti tajuta, mitä oli tapahtunut, tungin tyynyliinan hänen suuhunsa ja pyyhkäisin häneltä jalat alta niin että hän rojahti kyljelleen lattialle. Kiskoin hänen vyönsä auki, vedin sen pois ja sidoin sillä hänen kätensä selän taakse. Raahasin koko paketin sängyn viereen ja kiepautin vyön vielä sängynjalan ympäri.

Lopputuloksena Mikko istui lattialla kasassa olevan maton päällä kädet sidottuna ja suu täynnä tyynyliinaa.

– No niin, Mikkoseni. Nyt voisin kysellä sinulta vaikka mitä, mutta et oikein pysty vastaamaan. Aika hassu juttu, eikös?

Mikko tuijotti minua ja puuskutti niin, että sieraimet heiluivat. Hänen tempoi käsiään ja ynisi jotakin.

– Aivan, ymmärrän. Minun pitäisi kuulustella teitä yksitellen ja selvittää siten, kuka tappoi Kimmon. Mutta minä olen laiska mies ja haluan tehdä tämän omalla tavallani. Minä jätän sinut nyt tänne lukkojen taakse miettimään elämän julmuutta. Jos sinulle tulee pissahätä, niin pissaa pois, mutta saat kyllä itse siivota sotkun.

Jätin apteekkarin omaan rauhaansa ja palasin tupaan. Lukitsin oven ja laitoin avaimen taskuuni. Lattiassa ei ollut kynnystä, joten joku saattoi kurkkia oven ali ja nähdä Mikon surkean tilan, mutta sille en voinut mitään.

– Mitä siellä oikein tapahtui? Kuului ihan hirveää kolinaa, Tuulikki huolestui.

– Ei mitään. Mikkoa alkoi väsyttää ja hän haluaa nyt nukkua rauhassa.

– Sinä jätit hänet lukkojen taakse!

– Kyllä. Se on hyväksi hänelle itselleen sekä meille muille.

– Aiotko sinä lukita meidät kaikki tänne? Minä en helvetti soikoon siihen suostu, sillä olen syytön, Einari sanoi uhkaavasti.

– Niinhän me kaikki.

Einari tuijotti minua silmät viiruina. Arvelin, että jos joutuisimme tappeluun, hän voittaisi varmasti. Olin vaarallinen vain silloin, kun minulla oli pistooli mukana.

– Minä voin todistaa, että tuo kyylä on täällä varastamassa muinaismuistoja. Hän on rosvo, siitä ei ole epäilystäkään.

Olin odottanut Einarin karkaavan kimppuuni, mutta hän kaivoikin valkoisen muistitikun taskustaan ja heilutti sitä kasvojeni edessä.

Einari oli avannut Lauran kannettavan. Salasanasta ei ollut suurta päänvaivaa, sillä tätini oli kirjoittanut sen keltaiseen lappuun, joka oli liimattu läppärin kanteen. Einari liitti muistitikun koneeseen ja alkoi availla tiedostoja.

– Kuten sanoin, minulla on täällä valvontakameroita. En halua, että piispanlinnan raunioilla kaivellaan salaa.

Jenna ja Tuulikki seisoivat Einarin vasemman olkapään takana, minä oikean. Kannettavan kello oli vartin yli yksi. Olisin tahtonut unohtaa kaiken ja painua nukkumaan.

Einarin paksut sormet klikuttelivat hiirtä. Näytölle ilmaantui kuvia, joita hän alkoi kelata eteen ja taakse.

– Katsokaa tätä! Kolme viikkoa sitten valvontakamerani heräsi eloon. Joku tyyppi oli tullut veneellä saarelle. Liiketunnistimet paljastivat, että hän oli noussut maihin länsirannalla ja piispanlinnan kamerat saivat hänestä kuvaa.

Katselimme kaikki kuvia, joita Einari nakutteli suuremmaksi. Kuvat olivat rakeisia ja pimeitä, mutta niissä näkyi tummiin housuihin ja huppariin pukeutunut hahmo, joka liikkui edestakaisin reppu selässään ja lapio olkapäällä.

Välillä hahmo katosi kuvasta ja ilmestyi sitten taas uudestaan kuviin. Oli vaikea sanoa, oliko kuvassa liikkuva hahmo Mikko vai ei.

– Mitä hän tekee? Etsii Eerik Stenforsiuksen aarretta?

Einari hymähti. Näytön sinertävä valo sai hänet näyttämään sairaalta.

– Niin varmasti, vaikka täällä ei ole mitään aarretta. Ja muutama viikko tämän hiipparin jälkeen tänne paukahtaa ihan satumalta metallinpaljastimineen joukko hörhöjä.

– Tuo ei ole Mikko, Tuulikki sanoi.

– Minusta on, Einari väitti.

Kumarruin lähemmäs ja suurentelin kuvia. Ne olivat aika rakeisia, kasvoja oli mahdotonta erottaa, mutta hahmon ryhti oli parempi kuin Mikolla.

– Olen samaa mieltä Tuulikin kanssa. Tuo ei ole Mikko.

– Mutta joku kyylä se on! Minä en usko sattumiin, Einari puuskahti.

Työnsin Einaria syrjään ja katselin kuvia yhä uudestaan ja uudestaan. Hahmo tuli ja meni eikä kameraan ollut tallentunut

ainoatakaan kuvaa, jossa olisi näkynyt kaivamista.

Jokin kuvissa vaivasi minua, mutta olin liian väsynyt tajutakseni sen.

– Tuo ei ole Mikko. Mutta se on totta, että tämä on melkoinen sattuma. Kukaan ei ole kuullutkaan piispanlinnasta ja yhtäkkiä kolmen viikon aikana siellä hiippailee joku salaa ja sitten te tulette pönkimään tänne. Ryhmänne jäsen tapetaan, tätini huumataan ja mitä vielä onkaan tulossa, ennen kuin aamu valkenee.

Tuulikki katseli kuvia ja kieputteli hiuksiaan etusormensa ympärille. Jenna haukotteli. Minä kaivoin kännykän taskustani. Verkko oli yhä vain alhaalla.

– Minusta on parasta, että me lähdemme pienelle patikoinnille. Syökää jotain, jos siltä tuntuu, saatte aikaa kymmenen minuuttia.

Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Oli vaikea sanoa, näyttikö joku vihaiselta tai yllättyneeltä.

– Minne? Einari älähti.

– Piispanlinnan raunioille. Otetaan metallinpaljastimet mukaan.

– Mitä järkeä meidän on lähteä sinne keskellä yötä?

– Haluatko istua täällä odottamassa, että verkko herää eloon? Sehän onkin lystiä, voimme vaikka istua piirissä ja pitää toinen toisiamme kädestä kiinni ja arvuutella, kuka meistä on murhaaja. Jos satut nukahtamaan, voi olla, että heräät kuolleena.

– Ihan sama minulle, Tuulikki sanoi.

– Minun puolestani voidaan mennä, Jenna säesti.

– Entäs jos minä en halua lähteä, Einari sanoi.

– Sitten meidän pitää sitoa sinut. Et kai luule, että jätämme sinut tänne vapaasti mellastamaan? Voi olla, että tapoit jo Kimmon. Ehkä juuri sen takia haluat jäädä yksin mökkiin, jotta voit hoitaa likaisen työn loppuun. Ehkä Mikko tietää jotakin, mitä et halua meidän tietävän.

Einari puisteli päätään.

– Olet aivan sekopää. Mennään sitten, sama se minulle on. Kohtahan siellä jo aamu valkenee. Voisin samalla etsiä varastosta lekan ja hakata ne saatanan lukot paskaksi. Mitä tahansa, kunhan pääsen eroon teistä.

– Tietääkseni nerokas siltasi toimii sähköllä ja sähköt ovat poikki.

Hetken näytti jo siltä, että Einarin otsasuoni ratkeaisi. Hän puri hampaitaan yhteen ja mulkoili minua verestävillä silmillään.

Jotenkin hän onnistui hillitsemään itsensä ja kun Jenna toi meille keittiöstä talouspaperiin käärittyjä kanelipullia ja vesipulloja, Einari otti taskulampun ja napsutteli sitä päälle ja pois.

– Sitten vielä ihmetellään, että haluan olla rauhassa. Te kaikki olette seinähulluja.

– Se on aivan mahdollista, mutta minkäs teet. Tuulikki, ota metallinpaljastin. Eiköhän me tulla toimeen yhdellä vekottimella.

Hätistin seurueen pihalle, sammutin kynttilät ja lukitsin mökin.

Hetken verran mietin, että jos Mikko alkaisi voida pahoin, hän saattaisi tukehtua oksennukseensa. Sama tietysti päti tätiini, joka kuorsasi sohvalla taju kankaalla. Mökkiin saattoi iskeä myös meteori. Elämä on täynnä ikäviä yllätyksiä.

Tungimme metallinpaljastimen ja puutarhalapion takaluukkuun ja pakkauduimme autoon. Jenna tuli viereeni, Tuulikki ja Einari kipusivat takapenkille. Käynnistin moottorin ja kieputin tätini Volvon nokan kohti tietä.

– Mikä on lyhin reitti? kysyin ja vilkaisin perutuspeilin kautta Einaria.

– Aja taloni pihaan. Mennään tunnelin kautta.

– Selvä. Toivottavasti sinulla ei ole tunnelissa ikäviä yllätyksiä varattuna meille.

– Tehän kävitte jo siellä nuuskimassa, Einari tuhahti.

– Mutta silloin itse mestari ei ollut mukanamme.

Einari kumartui penkkien väliin ja katsoi ensin Jennaa ja sitten minua.

– Ehkä sitä olisi kannattanut miettiä ennen kuin halusitte lähteä kanssani yönselkään.

Painoin kaasua ja päätin, etten menisi enää koskaan ostamaan edes jäätelöä ilman pistooliani.

Jatkuu

Julkaistu: 5.9.2018