Avun kesädekkari: Kultainen kesä, osa 10/10

Väenryntäys Leponiemeen ei ehkä ollut aivan sellainen, jollaisesta tätini oli joskus haaveillut. Poliisit eristivät sinivalkoisilla nauhoillaan mökkikylän kaikki rakennukset, Lauran huvilan ja varmuuden vuoksi myös Einarin talon. Autoja tuli ja meni, ruumiit vietiin ruumishuoneelle ja Mikko sekä Tuulikki pidätysselliin.

Istuin pihakeinussa viltti hartioillani ja join kylmää kahvia ja söin kinkkusämpylää, jonka Laura oli ehtinyt napata keittiöstä mukaansa ennen kuin tutkijat hätistivät hänet pois. Aurinko lämmitti mukavasti ja järvi kimmelsi sinisenä.

– Sinun kannattaisi nukkua vähän. Meidän pitää mennä poliisilaitokselle antamaan lausunto tästä sotkusta. Minähän nukuin suurimman osan ajasta, joten minulla ei ole paljoa kerrottavaa, mutta sinulla on, juu nou.

– Mitäpä sitä pilaamaan hyvää väsymystä nukkumalla. Minua vaivaa yhä Jennan temppuilu. Ihan kuin hänellä olisi koko ajan ollut omat suunnitelmat. En vain vieläkään tajua, mikä se suunnitelma oli.

– Minusta hän oli säikky, usko pois. Ehkä Tuulikki ja Mikko lahjoivat hänet puhumaan sinulle palturia, huumeparoneilla on kyllä aina rahaa jemmassa. Jenna tajusi käyttää tilaisuuden hyväkseen, suostui vetämään sinua nenästä ja painui matkoihinsa. Hän ei hennonut piilottaa huumerasiaa vaan nakkasi sen lattialle, ennen kuin pakeni mökistä.

– Mutta jos Tuulikki tai Mikko oli kylmäverisesti puukottanut Einarin, olisiko kumpikaan heistä luottanut Jennan pitävän suutaan kiinni millään rahalla?

– Ajattelet liian monimutkaisesti, ihmiset ovat yksinkertaisia, sen olen Jenkeissä oppinut. He puukottivat Einarin varmasti vasta, kun Jenna oli lähtenyt.

Mutustelin sämpylää ja katselin harmaapäistä tätiäni, joka istui minua vastapäätä. Hän ei näyttänyt kovinkaan järkyttyneeltä.

– Voi olla, että viime yön jäljiltä en ole terävimmilläni. Ehkä on vain parasta odottaa, mitä poliisit saavat selville.

Tätini taputti polveani ja hymyili leveästi. Hän asetteli viltin paremmin hartioilleni ja otti kahvikupin kädestäni.

Ilmeisesti nukahdin heti, sillä seuraavan kerran, kun avasin silmäni, konstaapeli ravisteli olkapäätäni ja kehotti minua nousemaan autoon.

Antamani selonteko oli varmasti erittäin mielenkiintoinen. Kun kerroin hyvin ilmastoidussa huoneessa edellisen vuorokauden tapahtumista, ne kuulostivat melkoisen vauhdikkailta.

Minua jututtava komisario ei kuitenkaan nauranut minulle kertaakaan, sillä todistusaineistoa oli löytynyt saarelta melkoisen paljon.

Kun olin selittänyt kaiken niin hyvin kuin kykenin, sain taas nukkua vähän. Minulle osoitettiin kahvihuoneesta pehmeä sohva, jonka uumeniin vajosin. Näin varmasti jännittäviä unia, mutta onneksi en muista niistä mitään.

Heräsin joskus iltapäivän puolella ja huomasin, että tätini istui sohvan jalkopäässä.

– Johan heräsit. Ajattelin, että nukut vuorokauden ympäri.

Pyyhin poskelleni valuneen kuolavanan ja venyttelin käsiäni. Minusta tuntui kuin joku olisi ottanut lyijyliivin hartioiltani.

– Joko kaikki on selvää?

– Eihän meille tietenkään saa kertoa mitään. Mutta tämmöinen vanha täti on harmiton, juu nou, joten kaikkea pientä on korviini tihkunut. Sieltä piispanlinnan raunioilta on löytynyt niitä huumerasioita kymmenen kappaletta. Kaikissa on jotain uutta amfetamiinia, en muista sen nimeä. Ja kuparinen metalliprikka, jotta ne löytyvät metallinpaljastimilla helposti. Menneisyyden Pöyhijät mai ääs! Heillä ei ollut aikomustakaan Kimmon ja Jennan kanssa kaivaa kuparipiippauksia.

– Eli Tuulikki ja Mikko pyörittivät huumekauppaa?

– Näin tekivät. Ja Kimmo oli jonkun kilpailevan rikollisjärjestön jäsen, joka oli soluttautunut Mikon ja Tuulikin kylkeen. Tuulikki oli haistanut palaneen käryä jo aikaisemmin. Tuulikin ja Mikon mökistä löytyi huumeita ja käteistä rahaa aika paljon, ehkä Kimmo oli juuri penkomassa niitä, kun Tuulikki yllätti hänet jalkajousen kanssa.

– Siis Tuulikki tosiaan kolautti minut tajuttomaksi, kun löysin sen rasian.

– Näin siinä kävi. Tuulikki on joku vanha karatemestari, sen joku konstaapeleista muisti heti.

Haukottelin makeasti ja hieroin niskaani. Se oli vieläkin hiukan arka muttei erityisen kipeä.

– Entä Einari?

Laura huokaisi ja puisteli päätään.

– Einari parka. Hän taisi olla seonnut siitä Stenforsiuksesta. Talosta löytyi historiankirjoja ja kopioita Kansallisarkiston dokumenteista. Einari etsi piispanlinnan raunioista jotakin aarretta, juu nou.

– Miksi hänet piti tappaa? Ja kuka hänet tappoi?

– Hänet tapettiin sillä veitsellä, joka löytyi makuuhuoneestani. Siinä oli Tuulikin sormenjäljet. Verisiä riepuja löytyi maastosta, niillä veitsi oli pyyhitty puhtaaksi.

– Eli Tuulikki oli tappanut hänet. Mutta miksi? Ensin he lavastivat Einarista syyllisen ja sitten he tappoivat hänet. Siinä ei ole mitään järkeä.

Laura taputti poskeani ja hymyili.

– Tutkimukset ovat vielä kesken, älä hätäile. Mennään syömään jotakin, täällähän kuolee nälkään.

– Entä Jenna? Ja Einarin Mitsu? Ja se kassakaappi?

– Mitsu on jo löytynyt Karmalasta tyhjänä. Jenna ilmoittautui itse poliisille ja kertoi, että Tuulikki ja Einari kiristivät häntä. Siinä oli käynyt juuri niin kuin sanoin. Jenna oli joutunut paniikkiin ja hän oli yksinkertaisesti paennut Einarin autolla. Ja se kassakaappi oli tyhjä, kuten arvelinkin.

– Jotenkin Einari ei vaikuttanut ihmiseltä, joka ostaa kassakaapin turhan takia.

– Sitä ei ollut murrettu ja avainkin löytyi keittiöstä jostakin sokeriastiasta tai vastaavasta. Ehkä Einari valmistautui siltä varalta, että hän löytäisi aarteen. Hän taisi olla vähän nats.

En jaksanut vatvoa asiaa sen enempää. Ehkä poliisit löytäisivät kaikki puuttuvat palat, jotka minulta olivat kadoksissa.

Lähdimme syömään ja poliisit lupasivat olla yhteydessä meihin, jos tarvetta ilmaantuisi. En erityisemmin toivonut, että niin kävisi.

Kesänsä voi viettää monella tavalla, mutta uhrasin muutaman viikon tonkimalla Kansallisarkiston hyllyjä. Etsin käsiini kaiken, mitä Eerik Stenforsiuksesta oli kirjoitettu. Hän oli tosiaan ollut häikäilemätön mies ja en yhtään ihmetellyt, ettei hänestä tehty aikoinaan piispaa. Sieltä, missä hän liikkui, katosi kulta ja hopea. Löysin muutaman kirjeen, joissa kirkkojen papit valittivat kuninkaalle, ettei kynttelikköjä tai ehtoollisastioita löytynyt enää sen jälkeen, kun Stenforsius oli käynyt vierailulla.

Tiesin kyllä, että myös menneinä aikoina ihmisiä osattiin mustamaalata tehokkaasti. Totuus oli usein kuin vastasatanut lumi, joka saattoi sulaa sekunnissa ja paljastaa altaan kasan mätäneviä roskia. Leponiemen piispanlinnan rauniot sen sijaan puhuivat sen puolesta, että Eerikillä oli ollut taskuissaan muutakin kuin reikiä.

Olisin halunnut vierailla Leponiemessä vielä uudestaan, mutta kun soitin tädilleni, hän kertoi ikävät uutiset.

– Olen pahoillani, mutta sain tarpeekseni koko roskasta. Myin saaren ja uusi omistaja on sulkenut sen. Ja kerroinko jo, että lennän illalla Jenkkeihin? Laitan sinulle sitten uuden puhelinnumeroni, tämä liittymä menee kiinni jo huomenna.

– Mutta Trumphan on vielä vallassa.

– Niin on, kaad dämmit. Mutta minkäs teet, ihmisen on vain sopeuduttava.

– Kuule, minusta tuntuu, että Einari on saattanut löytää piispanlinnalta jotakin arvokasta.

– Niinkö? Minusta taas tuntuu, että hän saattoi olla mukana huumekuvioissa. Tilaisuus tekee varkaan, juu nou. Mutta nyt minun on mentävä. Ollaan yhteyksissä. Ja muista syödä, ettet kuihdu.

Sen koommin en kuullut Laurasta mitään. Äkillisesti löytynyt tätini häipyi takaisin Yhdysvaltoihin ja lupauksistaan huolimatta hän unohti laittaa minulle uuden puhelinnumeronsa.

Olisin halunnut keskustella tapauksesta vielä Jennan kanssa, mutta hänkin oli häipynyt jonnekin enkä saanut hänen osoitetietojaan mistään.

Kun heinäkuun lopulla Arosuo käski minut takaisin toimistolle, en ollut vieläkään ihan varma, mitä lopulta oli tapahtunut. Tietysti enoni huomasi huokailuni ja yllätti minut piirtelemästä kuvioita ja aikajanoja toimiston fläppitauluun.

– Tuoko oli se juttu, johon kauan kadoksissa ollut tätisi palkkasi sinut? hän uteli.

Katsoin parhaimmaksi selittää enolleni koko sekasotkun. Hän kuunteli tapansa mukaan selostustani omassa tuolissaan silmät kiinni ja hiiskumatta. Olin usein ollut varma, että hän nukkui, mutta hän painoi aina mieleensä jokaisen sanan.

– Mielenkiintoinen juttu. Pidit siitä varmasti hyvin paljon, kun sait juosta ympäriinsä ja kaivella maata.

– Hyvin hauskaa. Voin paljastaa sinulle, että se oli elämäni pahin yö.

– Käsittääkseni Mikko ja Tuulikki on todettu syyllisiksi tämän Kimmon sekä Einarin murhaan ja huumekauppaan?

– Oikeudenkäynti on kesken, mutta siltähän se vähän näyttää.

Arosuo katseli minua harmailla silmillään. Tiesin, että hän hautoi taas jotain suurta viisautta, joka ajaisi minut hulluuden partaalle.

– Mitä mieltä sinä olet? hän kysyi.

– Ei viitsitä leikkiä tätä leikkiä. Näen naamastasi, että sinulla on jokin ajatus. Hypätään yli se osuus, jossa nöyryytät minua ja naurat tyhmyydelleni.

– Ehkä niin on parempi. Muistatko, mitä olen opettanut sinulle solmimattomista langanpäistä ja palasista, jotka jäävät palapelissä yli?

– Muistan. Kaiken pitää täsmätä. Mutta tässä kuviossa palaset eivät istu paikoilleen vaikka niitä hakkaisi vasaralla. En tajua, miksi Tuulikki tappoi Einarin.

– Ehkä hän ei tappanut.

– Ahaa, taas tätä. No, Einari tapettiin silloin, kun Jenna oli luonani, sillä näin mökissä vielä liikettä, kun puhuimme. Tätini kuorsasi tajuttomana, joten jäljelle jää vain Mikko ja Tuulikki, jonka sormenjäljet löytyivät veitsestä.

Arosuo nojasi tuolissaan taaksepäin. Mahaani alkoi kivistää ja kurkkuni muuttui oudon kuivaksi.

– Esitän tässä sinulle ihan vain tällaisen villin ajatuksen. Tuulikki iski Einarin tajuttomaksi. He maksoivat Jennalle, jotta tämä kertoisi sinulle sen, mitä hän kertoi. Jenna ei hävittänyt huumerasiaa, kuten oli sovittu, vaan nakkasi sen ennen lähtöään lattialle Einarin jalkoihin. Huumekaksikko linnoittautui makuuhuoneeseen viimeistelemään lavastustaan, jonka tarkoitus oli saada Einari näyttämään mielipuolelta ja saattaa hänet linnaan Kimmon murhasta. Tätisi heräsi. Hän haki veitsen ja puukotti tajuttoman Einarin kuoliaaksi. Hän pyyhki veitsen ja liu’utti sen Tuulikin ulottuville. Sitten hän palasi sohvalle.

Yritin naurahtaa mutta suustani tuli vain kuiva korahdus.

– Taas näitä yliovelia kuvioita! Miksi helvetissä tätini olisi puukottanut Einarin?

– Ajattele aivoillasi. Kuka muu se olisi voinut olla? Kun hyväksyt sen, että se oli tätisi, voidaan miettiä, miksi. Einarin kassakaappi oli tyhjä. Jospa hän oli löytänyt etsimänsä aarteen ja tätisi tiesi siitä. Juoppo tilanhoitaja oli rohmunnut hänen mailtaan kultaa ja hopeaa eikä aikonut jakaa sitä hänen kanssaan. Hän ripusti mallinuken hirteen saadakseen Einarin sotajalalle saareen saapuneita harrastelija-arkeologeja vastaan. Sekasorron ja nuoren apurinsa turvin hän aikoi ryöstää Einarin sopivassa välissä.

– Jopa on taas viritelmä. Vihjaat siis, että Jenna ja Laura tunsivat toisensa? Tietysti se on mahdollista, mutta sittenhän tässä olisi pyörinyt kaksi kataluutta yhtä aikaa.

– Ja juuri sen takia et saanut asiasta selvyyttä. Kassakaappi oli tyhjä, eikö niin? Jennalla olisi ollut aikaa lastata sen sisältö Mitsuun, jolla hän pakeni. Ja missäs se Jenna on nyt?

– Kyllä, kassakaappi oli tyhjä. Ja Jenna on muuttanut jonnekin, en tiedä minne.

– Ehkä Yhdysvaltoihin? Arosuo virnisti.

Yritin hengittää rauhallisesti, vaikka se olikin vaikeaa. Tietysti Arosuon selitys solmi kaikki irtonaiset langanpäät, hän oli selittämisen mestari.

Ikävästi muistin, kuinka tätini oli maininnut, ettei itsepuolustukseksi tappaminen ollut hänelle mitään uutta. Tappaminen oli tappamista, ensimmäisen askeleen jälkeen toinen oli huomattavasti helpompi. Ja Tuulikki oli tiennyt, että Jenna oli opiskellut jotain huuhaata Jenkeissä. Ehkä hän tosiaan tunsi tätini.

– Mitä meidän pitäisi tehdä? kysyin.

Arosuo alkoi aukoa päivän postia. Hän huokaili ja lajitteli laskut omaan pinoonsa.

– Meidän? Sinuthan palkattiin hommaan. Kai sait maksun?

– Sain.

– Siinä tapauksessa homma on hoidettu.

– Mutta entä jos Jenna ja tätini ovat tosiaan syyllisiä?

Ajatus alkoi kasvaa salakavalasti mielessäni ja tiesin, ettei se jättäisi minua rauhaan.

Muistin vielä senkin, kuinka viimeisessä puhelussa Laura oli maininnut, että tilaisuus teki varkaan.

– Maailma on täynnä syyllisiä, isoja ja pieniä. Jos joku palkkaa meidät selvittämään tätä tapausta, sitten me selvitämme sen. Mutta eihän niin tapahdu, koska homma on poliiseilla hoidossa. Äläkä huoli maineesi puolesta, ehkä Laura ei edes oikeasti ole tätisi.

Istuin aloillani ja yritin saada ajatukseni kuriin. Minun oli pakko myöntää, että enoni versiossa kaikki palaset asettuivat nätisti paikoilleen.

– Voidaanko sopia yksi juttu?

– No mikä?

– Ensi kesänä en pidä lainkaan lomaa. Teen töitä vaikka palkatta. Lomailu on minulle ihan liian raskasta.

Arosuo hymyili ja nyökkäsi.

– Kyllä se sopii. Ehkä on parempi pitää sinut täällä, ettet vahingossa nyrjäytä aivojasi.

En ollut lainkaan varma, pilailiko eno kustannuksellani. Maailma oli petollinen paikka, jossa sukulaisiinkaan ei voinut luottaa. ●