Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 9/10

Mikael laahusti käytävän päähän vatsaansa pidellen. Kipu ei ollut kova mutta äkkinäiset liikkeet saivat poltteen leviämään käsiin ja jalkoihin pistävinä salamoina. Ensimmäisen kerran Mikael ajatteli, että ehkä haava, jonka luoti oli repäissyt, ulottui sittenkin syvemmälle kuin pintakerrokseen. Kovin vakavaa se ei kuitenkaan voinut olla, sillä hän pystyi vielä aivan hyvin kävelemään. Portaiden yläpäässä hän vilkaisi vielä kerran taakseen ja näki makuuhuoneen avoimesta ovesta lattialla retkottavan Gabriel Mäkisen jalkaterät. Sitten hän tarttui kaiteeseen ja alkoi laskeutua portaita.

Hän meni ulos. Aurinko paistoi suoraan kasvoihin kuumana. Tuuli oli leuto ja se puhalsi jostain kaakosta, kuten se oli puhaltanut jo pari viikkoa. Auto oli parkissa pihatiellä. Hän suuntasi sitä kohti, mutta puolivälissä hän joutui seisahtumaan kivun kouraistessa vatsaa. Kipu oli äkkinäinen ja terävä, aivan kuin hänen sisällään olisi ollut rispaantunut puutikku, joka hankasi sisuskaluja. Se sai Mikaelin huolestumaan. Jotain oli pielessä, jotain oli rikki hänen sisällään.

Kun olo helpotti, hän jatkoi matkaa, mutta varovasti, vältellen äkkinäisiä liikkeitä. Autolle oli matkaa viisi metriä. Kyyhkynen liisi hänen ylitseen matalalla ja Mikael seurasi sen lentoa katseellaan. Kyyhkynen oli täysin valkoinen lukuun ottamatta kirkkaan punaisia silmiä. Lintu laskeutui yhden ikivanhan ja sammalrunkoisen omenapuun latvaan. Se istui siinä hetken, kohosi siivilleen ja jatkoi matkaa talon yli pellon suuntaan.

Mikael pääsi autolle ja kokeili vatsaansa. Sormet tuhriintuivat vereen. Aurinko ja pilvetön taivas peilautuivat auton ikkunasta. Hän oli juuri avaamassa ovea, kun hänen kätensä liike pysähtyi kahvalle. Varjo peitti auringon ja heijasti sen ikkunaan. Hän pyörähti ympäri, tunsi jotain repeävän vatsassaan ja ehti viime hetkellä väistää puisen keittiöjakkaran iskun, joka oli suunnattu hänen päähänsä. Jakkara iskeytyi kuljettajan ikkunaan, joka poksahti rikki ja rahisi maahan ja penkeille sormenpäänkokoisiksi kuutioiksi.

Toinen isku tuli heti perään, sekin oli suunnattu hänen kasvojaan kohti, mutta Mikael näki lyönnin tulevan jo kaukaa ja ehti väistää sen helposti. Gabrielin kasvot paloivat valkoisina ja toispuoleisina, samoin hartiat, joista vasen roikkui oikeaa alempana kuin jollain satujen hirviöllä. Alkujaan valkoinen paita oli verestä musta, oikeassa kädessä roikkui puinen keittiönjakkara, jonka yksi kolmesta jalasta oli pirstoutunut säpäleiksi sen osuessa autonkylkeen.

Mikael siirtyi kohti auton perää ja Gabriel seurasi häntä toista jalkaa raahaten kuin yksi George A. Romeron elävistä kuolleista.

”Steenroosh”, Gabriel huohotti. ”Se ei ollut reilua. Shinä huijasit!”

Mikael kiersi auton toiselle puolelle. Gabriel kohotti jälleen jakkaran ja heilautti sitä. Lyönti oli hidas ja ponneton, ja se räsähti auton takalasiin. Toinenkin tuolinjalka napsahti poikki ja lensi pyörien heinikkoon. Mikael ymmärsi, että Gabriel teki kuolemaa. Verta pulppusi vatsasta ja valui housuille tasaisena virtana. Oli ihme, että mies ylipäätään pysyi tolpillaan.

”Kuuntele”, Mikael sanoi, vaikka tiesi kaiken puhumisen olevan turhaa. ”Olet pahasti loukkaantunut. Minä soitan apua. Tarvitsemme molemmat hoitoa.”

Taas lyönti, mutta jälleen hehtaarikaupalla ohi. Mikael näki ikkunan läpi apukuljettajan penkillä kiiltelevän virkamerkkinsä ja aseensa, sekä keskikonsolissa törröttävän puhelimen. Lähellä, mutta niin kaukana.

Gabriel laahautui auton perästä sen toiselle puolelle ja Mikael luopui aikeesta avata apukuljettajan ovi. Hän ehti ottaa muutaman taka-askeleen, kun kipu iski häneen uudelleen. Aivan kuin kuumennettu suikkapuikko olisi survaistu vatsakalvojen läpi selkärankaan. Hän päästi tahdottoman parahduksen ja painoi kätensä vatsalleen. Tuska levisi vartalon joka sopukkaan, säteili sormiin ja varpaisiin ja taivutti kaksin kerroin.

Tuoli heilahti. Mikael näki sen lähestyvän mutta oli kivun halvaannuttama. Terävä tuolinkulma osui häntä ohimoon ja heitti hänet selälleen maahan. Hetkeksi Mikaelin tajunta sammui. Sen välähtävän hetken hän seisoi dyynin harjalla ja katseli, kuinka mustat pilvilautat muodostivat omituista suppiloa meren ylle. Sitten hän makasi taas kuolleen Siiri Latun pihamaalla ja katsoi kirkkaansinistä taivasta.

Gabriel laahusti hänen viereensä. Aurinko paistoi miehen takaa jättäen kasvot varjoihin, mutta näkemättäkin Mikael tiesi Gabrielin kärsivän pahoista tuskista. Gabriel huojui puolelta toiselle kuin humalainen. Jakkara, tai mitä siitä oli jäljellä, roikkui miehen kädessä kuin lapsen uniriepu. Sitten se kohosi ilmaan viimeistä iskua varten.

Valkoinen kyyhkynen lensi jälleen heidän ylitseen. Tällä kertaa se liisi aivan matalalta päästäen suustaan kujerruksen. Ääni sai Gabrielin kääntämään päänsä. Mikael, jonka kipukohtaus oli jo hellittänyt, potkaisi kaikella voimallaan Gabrielia jalkoihin. Potku osui polvilumpioon. Gabriel horjahti ensin auton kylkeä vasten, päästi tuskaisen huudon ja kaatui maahan. Jakkara kirposi miehen kädestä ja pyöri nurmikon reunaan.

Mikael potki itseään etäämmälle ja kohosi istumaan. Olo tuntui taas vakaalta. Kipua ei tuntunut, mutta veriläikkä paidassa oli kasvanut. Gabriel ölisi jotain ja yritti myös pystyyn, mutta ei saanut otetta auton renkaasta, jota hänen sormensa tavoittelivat. Toinen käsi kopeloi jakkaraa, joka oli vierinyt käden ulottumattomiin.

”Steenroosh”, Gabriel kähisi ja käänsi silmänsä Mikaeliin. ”Sinä huijasit minua. Sinä huijasit, ja nyt minun on tapettava sinut.”

Gabriel nosti yläruumiinsa kyynärpäidensä varaan ja alkoi raahata itseään eteenpäin. Mikael tarttui auton puskuriin ja ponnisti itsensä ensin polvilleen ja sitten pystyyn. Hän pelkäsi koko ajan, että kipu iskisi taas ja painaisi hänet sykkyrään, mutta mitään ei tapahtunut. Kyyhkynen kaarsi taas hänen ylitseen melkein hiuksia koskettaen. Ilmeisesti lähistöllä oli sen pesä, jota se suojeli.

Gabriel saavutti jakkaran ja sormet puristuivat sen ainoaan ehjään jalkaan.

”Gabriel, anna olla”, Mikael sanoi ja muisti vasta silloin Gabrielin pistoolin, jonka oli työntänyt taskuunsa yläkerrassa. Hän veti sen esiin ja poisti varmistimen. Ase oli pieni tarkkuuspistooli. Samanlainen, jolla Gabrielin enkeli oli teloittanut äitinsä ja sisarensa kauan sitten. Hän laski piipun osoittamaan kohti raahautuvaa miestä. Gabriel näki sen ja pysähtyi. Mikael astui varmuuden vuoksi muutaman askeleen taaksepäin aseen piippu koko ajan Gabrieliin kohdistettuna.

”Se on loppu”, Mikael sanoi. ”Ei enää.”

Gabriel kohottautui polvilleen. Liikkeet olivat hitaita ja mekaanisia. Nyrkki oli edelleen puristettuna särkyneen jakkaran jalan ympärille.

”Luovuta. Minun on pakko ampua.”

Gabriel nousi seisomaan. Rintakehä kohoili raskaasti. Kaikki miehen liikkeet olivat väkinäisiä. Jakkara pysyi edelleen Gabrielin otteessa.

”Pudota se. Pudota tai ammun.”

”Minä tapan shinut”, Gabriel huohotti ja otti askeleen lähemmäs Mikaelia, joka puolestaan peruutti yhden.

”Pudota se!”

Jakkara kohosi parempaan lyöntiasentoon. Mikael kohotti pistoolin ja otti Gabrielin jyvälle.

”Shinä huijasit!”

Mikael puristi liipaisinta. Ase pamahti kuulaassa kesäaamussa ja sai pihanurmikolla hyppelehtineet ja puissa istuneet linnut säikähtämään parvena ilmaan. Luoti osui Gabrielia ylävatsaan. Miehen huulilta pääsi ohut huokaus, sitten tämä putosi polvilleen. Hetken Gabriel horjui polvillaan jähmettynein kasvoin tietämättä, kaatuako selälleen vai vatsalleen. Sitten ruumis jysähti jakkaran päälle. Katkennut tuolinjalka upposi sisään kyljestä ja nosti paidan koholle selkäpuolelta.

Mikael tähtäsi ruumista vielä hetken aseella, joka oli alkanut täristä. Tuuli puhalsi pellolta ja sai pihapuiden lehdet kalisemaan, pitkä ruohikko aaltoili. Mikael laski aseen. Aurinko porotti suoraan kasvoihin, hikikarpalot virtasivat pitkin selkärankaa.

Mikael lähti hoippumaan kohti autoa. Kuljettajan ikkuna oli säpäleinä. Hän avasi oven ja istui ratin taakse lasimurskan päälle. Hän laski pistoolin oman virka-aseensa viereen etupenkille ja ajatteli, että oli juuri tappanut ihmisen. Tunne oli ravisuttava. Vaikka kyseessä oli kammottava murhaaja, oli hän silti riistänyt hengen joltakin. Ajatukset myllersivät sekavina. Hän oli itse käynyt lähellä kuolemaa. Hän painoi päänsä niskatukeen ja sulki silmänsä.

Hän seisoi taas dyynillä. Aurinko paistoi. Matias leikki vesirajassa, mutta kaukana taivaanrannassa näkyi musta pilvi, joka kiisi heitä kohti.

Mikael avasi silmänsä. Hän oli taas autossa. Ohjaamo tuoksui pölyltä ja muovilta. Alavatsaa poltti oudosti ja hän yritti nostaa paitaansa, mutta se oli liimaantunut kiinni ihoon ja sen liikuttaminen teki kipeää. Hän oli elossa, se oli tärkeintä – ja Gabriel Mäkinen oli kuollut. Hän tarttui keskikonsolissa makaavaan matkapuhelimeensa. Näytöllä näkyi kahdeksan vastaamatonta puhelua, kaikki samasta numerosta. Hän painoi luurin kuvaa ja asetti puhelimen korvalleen.

”Missä sinä olet!” Satu huusi. ”Olemme kaikki etsineet sinua kissojen ja koirien kanssa! Mitä sinä touhuat?”

”Rauhoitu”, Mikael sanoi väsyneellä äänellä.

”Missä sinä olet?” Satu toisti.

”Siiri Latun luona.”

”Mitä sinä siellä teet? Odotimme sinua aamupalaveriin, ja kun et ilmaantunut, oletimme pahinta. Täällä on täysi tohina päällä, sinua etsitään. Et vastannut puhelimeen ja minä jo oletin pahinta...”

”Kuuntele”, Mikael keskeytti. ”Gabrielin enkeli oli täällä. Me tappelimme. Minä ammuin hänet.”

Linjalle laskeutui hiljaisuus, sitten Sadun sanat: ”Tulemme sinne heti. Onko hän varmasti kuollut?”

”On”, Mikael vastasi. ”Mutta tarvitsen ambulanssin. Sain osuman vatsaani.”

Satu ähkäisi. Linjalta kuului kovaäänistä keskustelua ja kolinaa, sitten Sadun ääni vaihtui Jaana Paloheimoksi: ”Mikael! Oletko kunnossa? Onko sinua ammuttu. Koeta kestää. Satu soittaa parhaillaan hätäkeskukseen. Onko sinulla kovia tuskia?”

Mikael painoi linjan poikki ja nojasi päällään niskatukeen. Oli lämmin ja hyvä olla. Janotti. Hän sulki silmänsä. Lintujen laulu tunkeutui ohjaamoon. Tuska heikkeni ja ikään kuin työntyi pois. Hän tunsi leijuvansa. Linnunlaulu vaimeni ja hän haistoi meren ja rantaan ajautuneen levän. Lokit kiljahtelivat. Hän leijui, leijui…

Hän havahtui koviin kopahduksiin, jotka repivät hänet takaisin todellisuuteen. Kun hän avasi luomensa, katsoi hän tuulilasin läpi suoraan valkoiseen kyyhkyseen, joka koputti lasia nokallaan. Kun Mikael liikahti, kyyhkynen säikähti ja lehahti lentoon.

Mikael ymmärsi, ettei saanut enää sulkea silmiään. Hän oli menettänyt enemmän verta kuin ehkä ymmärsikään. Oli pysyttävä hereillä, vaikka toinen maailma veti häntä puoleensa selittämättömällä tavalla. Hän katsoi kännykkänsä kelloa ja totesi olleensa poissa vain muutaman hetken. Puhelin surisi, näytössä paloi Sadun numero, mutta hän ei jaksanut vastata. Aika oli menettänyt merkityksensä.

Hän katseli Siiri Latun epäsiistiä kuusiaidan ympäröimää pihaa ja kaikki tuntui oudon irralliselta. Hänen katseensa kiinnittyi rännin alaiseen vesitynnyriin. Se makasi heinikossa. Mikael oli varma, että kun hän oli tullut talolle, tynnyri oli ollut pystyssä. Itse asiassa hän oli varma siitä. Ja oliko tynnyrin kyljessä verta? Kyllä oli. Sen keskellä oli verinen kämmenen jälki.

Hän käänsi katseensa toiseen sivupeiliin, mutta siitä ei pystynyt näkemään, makasiko Gabrielin ruumis auton vieressä. Adrenaliinia erittyi verenkiertoon ja sydän alkoi lyödä kiivaammin. Pihapolulla näkyi jotain punaista. Hän loksautti oven auki ja astui ulos. Jakkara, jonka päälle Gabriel oli luhistunut, oli maassa verestä kiiltävänä, mutta ruumis oli poissa.

Verijäljet johtivat kaatuneelle tynnyrille. Mikael kurotti virka-aseensa apukuljettajan penkiltä ja latasi sen. Huimasi. Värit näyttivät puhkipalaneilta ja valottuneilta. Sitten hän lähti seuraamaan punaista vanaa, joka johti talon taakse. Verta näkyi myös seinissä paikoissa, joissa Gabriel oli ottanut siitä tukea. Hän työntyi kuusiaidan raosta pellolle ja näki Gabrielin ontuvan polulla vajaan sadan metrin päässä.

Mikael kohotti aseen ampuakseen, mutta luopui ajatuksesta. Hän tasasi hetken henkeä, ja lähti sitten astelemaan Gabrielin perässä polkua, joka johti harmaalle ladolle, jonka harjalla istui kaksi sepelkyyhkyä. Joka paikkaa hänen kehossaan kolotti.