Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 8/10

Mikael kurkisti käytävään.

Vahva käsivarsi kiertyi hänen kaulansa ympärille. Mikaelin huulilta pääsi parahdus. Vaistomaisesti hän yritti vetää päänsä pois, mutta käsivarsi kietoutui kaulalle kuin lukkopihdit. Mikael sohaisi summittain hyökkääjää kohti lampulla, mutta toinen käsi torjui sen helposti.

Mies oli vahva. Heti ensimmäisestä otteesta Mikael ymmärsi, että vastassa oli oikea ihmispeto. Hän käytti kaikki ruumiinsa voimat ja ponnisti eteenpäin yrittäen vapautua, mutta liikkeellä ei ollut minkäänlaista tehoa. Sen sijaan puristus kaulalla tiukkeni ja viimeisetkin happimolekyylit keuhkoista hävisivät.

He törmäsivät rajusti ovenkarmiin ja pyörähtivät siitä seinää päin. Lastulevy murtui ja painui kuopalle, ikkuna helähti ja porraskäytävän seinältä tippui yksi latoa esittävistä öljyvärimaalauksista. Mikael pinnisti kaikki voimansa, iski jalkapohjansa ovenkarmia vasten ja työnsi itseään taaksepäin. Hän sai liikkeeseen niin paljon voimaa, että sai hyökkääjän horjahtamaan. Mies joutui irrottamaan kuristusotteensa, ettei kaatuisi. Mikael veti kouristuksenomaisesti happea keuhkoihinsa ja pyörähti ympäri.

Hänen edessään seisoi Gabriel Mäkinen, Gabrielin enkeli, yhtä jättikokoisena kuin silloin kauan sitten, kun tämä oli istunut hänen kuulusteltavanaan äitinsä ja sisarustensa murhasta. Mies näytti täsmälleen samalta kuin silloin, ainoana erotuksena käsivarsiin ilmestyneet karkeat tatuoinnit, jotka Mikael tunnisti itsetehdyiksi. Pekka Niemisen vatsaan tatuoitu nimi sai selityksensä.

He katselivat toisiaan hetken. Virne etsiytyi Gabrielin suupieleen.

Mikael ei aikonut jäädä ottelemaan itseään paljon kookkaampaa miestä vastaan, vaan oli jo säntäämässä pakoon kohti portaikkoa, kun äkkiä Gabrielin käteen ilmestyi pistooli. Mikael tuijotti pienikaliiperista asetta ja pohti, oliko se sama ase, jolla mies oli teloittanut äitinsä, kunnes tajusi, ettei se mitenkään voinut olla se. Ase oli takavarikoitu poliisin toimesta heti pidätettäessä.

”Ei minnekään”, Gabriel sanoi tyynenä ja Mikaelia tarkkaillen. ”Enää ei ole kiire. Olen tässä, löysit minut.”

Mikael tuijotti asetta. Kaulaa kuumotti, oli edelleen vaikea hengittää. Hän pohti, mikä olisi järkevin siirto: ryhtyäkö juttusille vai pysyäkö vaiti. Gabrielin olemus oli rauhallinen ja kiireetön. Liikkeissä ei ollut mitään rajua tai raivokasta, kuten hetkeä aikaisemmin.

”Gabriel”, Mikael sanoi. Ääni tuli ulos karheana kuin ruosteinen naula. ”Pitkästä aikaa.”

”Olen pahoillani äskeisestä”, Gabriel sanoi ja osoitti kaulaansa. Kasvoilla oli osaaottava ilme. ”En voinut olla varma, odotatko minua täällä aseen kanssa. Ilmeisesti olet kuitenkin jättänyt sen kotiin. Hyvä poika.” Virne levisi uudelleen miehen kasvoille. Se kasvoillaan Gabriel näytti vajaamieliseltä pikkupojalta, joka on saanut uuden lelun.

”Tiedätkö Mikael, olen ajatellut sinua paljon. Voit olla varma, että olen. Minulla on ollut aikaa. Olet ollut viimeinen mielessäni mennessäni nukkumaan ja ensimmäinen herätessäni.”

”Miksi? Miksi Pekka Nieminen?”

Gabriel kohotti pistoolia, Mikael hätkähti, mutta Gabriel ei painanut liipaisinta, vaan vei piipun otsalleen ja raapi sitä. Otsanahka meni ruttuun ja siihen paloi punaisia viiruja. Kun mies käänsi silmänsä uudelleen Mikaeliin, niissä loisti poissaoleva, pökertynyt katse.

”Silloin, kun tapoin äitini ja sisareni, olin eksyksissä. Kaikki tuntui sekavalta. Sisimmässäni tiesin tehneeni oikein. Jumala oli käskenyt minun tappaa heidät, mutta kun olin tehnyt sen, ei ollutkaan enää mitään… aivan kuin Jumala olisikin äkkiä ollut hiljaa. Hän ei tullut uniini, hän ei puhunut, ja ajattelin… hetken luulin, että olen todella tullut hulluksi, kuten minulle sanottiin. Pelkäsin, että kaikki oli lopultakin pelkkää kuvitelmaa, että olin kuvitellut kaiken, pimahtanut ja tehnyt peruuttamattoman teon: tappanut oman äitini. Se tuntui pahalta, ahdistavalta.”

Gabriel piti lyhyen tauon ja hymy nousi hänen kasvoilleen. ”Sitten kuulusteluhuoneeseen astuit sinä. Mikael Stenroos. Silloin tiesin, että kaikki oli lopultakin totta. Jumala oli lähettänyt toisen enkelin luokseni. Se oli merkki, jota olin odottanut. Ja siinä me olimme: Gabriel ja Mikael, kaksi pyhää arkkienkeliä. Ja tajusin jotain muutakin. Jumala oli koetellut minun uskoani, kuten hän oli koetellut omaa poikaansa.”

”Gabriel”, Mikael sanoi pitäen katseensa koko ajan aseessa ja arvioiden samalla mahdollisuuksiaan heittäytyä käytävään. Ne eivät olleet kovinkaan hyvät. Hänen ja Gabrielin etäisyys oli vain pari metriä, ovelle oli saman verran. Ja mitä sitten, vaikka hän pääsisikin ulos huoneesta? Portaikkoon oli matkaa kymmenen metriä, Gabrielilla olisi helppo työ ampua häntä selkään. ”Pistä se ase pois, puhutaan.”

Gabriel vilkaisi asettaan, joka heilui hänen kädessään puolelta toiselle kuin lapsen lelupyssy hänen puhuessaan. Hetken emmittyään Gabriel napsautti varmistimen päälle ja työnsi aseen sisään housunkauluksestaan. ”Olet oikeassa, puhutaan. Meillä onkin paljon puhuttavaa. Olen ajatellut tätä hetkeä vuosia, haaveillut siitä.”

”Gabriel”, Mikael sanoi jälleen käyttäen tarkoituksella miehen etunimeä. Se oli asia, joka heille oli poliisikoulussa opetettu. Toistelemalla uhkaajan nimeä voitiin paremmin luoda keskinäinen yhteys. Uhri ei enää ollutkaan kasvoton, vaan sai persoonan. Tosin Mikael epäili, ettei halpa psykologinen temppu vaikuttaisi millään tasolla hänen edessään seisovaan mielipuoleen. Ainakin pistooli oli hetkeksi pois näkyvistä. Nyt hänen tarvitsi vain keksiä keinoa saada yliote tilanteesta, paeta ja häipyä paikalta.

”Kun makasin sellissäni, kuvittelin tämän hetken tuhansia kertoja. Mietin, mitä sanoisin, mitä tekisin. Eikö olekin ironista, että nyt kun sinä olet siinä, en muista enää mitään. Tämä meni kaikki aivan eri lailla – mutta toisaalta aivan samalla tavalla. Tämän on pakko olla kohtaloa. Me kaksi kahdestaan, ei ketään toista, vain me kaksi.”

”Miksi nämä ihmiset, miksi Pekka Nieminen? Hän ei ollut satuttanut ketään?”

”Kun minut lukittiin Sörnäisten vankilaan ja panssarioven salvat loksahtivat kiinni takanani, päätin seurata sinua etäältä. Sinusta tuli syy olemassaolooni. Keräsin uutisia ja lehtileikkeleitä, lahjoin vartijoita ja kanssavankeja kertomaan minulle tietoja sinusta. Seurasin lehdistä ja uutisista, kuinka sinä otit kiinni nämä kaksi hullua murhaajaa. Sitten sain kuulla pojastasi, Matiaksesta. Se teki minut pitkäksi aikaa alakuloiseksi. Tunsin tuskasi.”

Mikael puri hampaansa yhteen. Hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Se, että psykopaattinen murhaaja mainitsi hänen menehtyneen poikansa, sai hänet suunniltaan.

”Menettää oma poikansa. Minä menetin äitini ja perheeni, minut suljettiin vankilaan, mutta sinä menetit ainoan lapsesi. Tiedätkö Mikael, Jumala koettelee meitä molempia. Etkö näe sitä? Me olemme hänen enkeleitään.”

”Et vastannut minulle. Miksi tapoit heidät?”

Hetken Gabriel näytti hämmentyneeltä. Aivan kuin Mikael olisi juuri esittänyt kysymyksen, joka oli ilmiselvä. Sitten poissaoleva katse väistyi ja Gabriel sanoi: ”Sinun tähtesi tietenkin. Miksi oikein kuvittelit? Minähän pelastin sinut! Kuten sanoin, olen tarkkaillut sinua. Ja eräänä iltana, kun istuin asuntoasi vastapäätä sijaitsevassa vuokrayksiössäni, näin kuinka panit pistoolin suuhusi. Tiedätkö, että silloin huusin ääneen: älä tee sitä, älä luojan tähden tee sitä! Sitten laitoit aseen pois, mutta ilmeesi kertoi, että tarvitset vain yhden ainoan sysäyksen viedäksesi asian päätökseen. Matiaksen kuoleman vuosipäivä lähestyi. Tiesin, että se olisi se sysäys, joten päätin toimia edeltä. Tiesin, että ainoa asia, joka sinut piti elävien kirjoissa, oli työsi. Niinpä otin Pekka Niemisen kyytiini eräänä päivänä ja järjestin sinulle töitä. Jotta eläisit!”

Mikael ei voinut uskoa kuulemaansa. Hänen äänensä sortui: ”Sinä siis… murhasit seitsemänvuotiaan pojan, koska halusit pelastaa minut?” Ääneen lausuttunakin asia kuulosti utopistiselta – ja äkkiä Mikael tajusi koko kauheuden. Hän oli syyttänyt itseään Pekka Niemisen kuolemasta, mutta hän oli luullut sen olevan kosto hänelle. Motiivi oli kuitenkin aivan eri, aivan absurdi, totaalisen mielipuolinen. Asian tajuaminen sai Mikaelin sisäisen palon syttymään kuumemmin. Syyllisyyden painolasti laskeutui yhä raskaampana hänen hartioilleen, ja silloin hän päätti, että tappaisi Gabriel Mäkisen. Hän tekisi sen millä keinolla tahansa. Hän oli valmis kuolemaan sen vuoksi. Hän oli sen velkaa Pekka Niemiselle ja kahdelle muulle surmatulle.

”Mitä sinä haluat minusta?”

”Mitäkö haluan? Etkö vieläkään tajua sitä? Haluan, ettÄ me kuolemme yhdessä. Niin on tarkoitettu alusta asti. Kaikista poliiseista juuri sinä astuit siihen pieneen kuulusteluhuoneeseen. Juuri sinä todistit minua vastaan, jotta olisin joutunut loppuelämäkseni lukkojen taakse – ja juuri sinä menetit poikasi. Emme me kohdanneet sattumalta, se oli järjestettyä. Ja nyt me kuolemme yhdessä. Sinä ja minä. En voinut antaa sinun tehdä sitä yksin, sekin oli kohtaloa. Meitä kannatellaan.”

”Sinä olet hullu!”

Ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana Gabrielin kasvot synkkenivät ja silmiin nousi harmaa raivon ilme. ”Minä en ole hullu!” hän jyrähti ja sai Mikaelin astumaan askeleen taaksepäin. ”Älä koskaan sano, että olen hullu!”

Miehen mielenmuutos oli niin äkkinäinen, että se sai Mikaelin hätkähtämään. Hän huomasi heti, että Gabriel oli millin päässä katkeamispisteestä ja hän näki siinä mahdollisuutensa. Hän päätti painaa päälle ja jatkoi: ”Miten voit muka väittää, ettet ole hullu? Sanot minua jumalauta enkeliksi. Kutsut itseäsi sellaiseksi. Kuinka vitun sekaisin ihminen on tehdessään niin?”

Gabrielin kasvot aaltoilivat vihan kouristuksista, mutta samaan aikaan silmien takaa paistoi aito hämmennys, ehkä jopa kauhu.

Mikael astui toisen askeleen taaksepäin ja heidän välinsä kasvoi taas puoli metriä. ”Sinä olet umpihullu, kuten psykiatri silloin sinusta todisti – ja kuten minä. Olisit kuulunut pehmeään nurkattomaan selliin, jossa et olisi nähnyt valoa kuin avaimenreiästä.”

Gabrielin käsi laskeutui aseen kahvalle, samalla myös hänen silmänsä etsiytyivät sille. Mikael ei tarvinnut enempää harkinta-aikaa. Itse asiassa hän ei harkinnut mitään. Käskyt eivät tulleet hänen aivoistaan, vaan selkärangastaan. Äkkiä hän vain oli liikkeessä. Jalat ottivat pari nopeaa askelta, ja sitten hän törmäsi Gabrieliin koko vartalonsa painolla.

Vaikka Gabriel oli häntä kymmenen kiloa painavampi ja kymmenen senttiä pidempi, sai hän liikkeeseen sen verran liike-energiaa, että se riitti suistamaan miehen tasapainosta. Mikaelin olkapää törmäsi ruhjovalla voimalla Gabrielin rintaan ja he paiskautuivat seinää vasten. Seinäpahvi meni ruttuun ja he kaatuivat lattialle toinen toisensa päälle.

Mikael ymmärsi tilanteen vaarallisuuden heti. Se, kumpi onnistuisi ensin saamaan pistoolin käteensä, selviytyisi tilanteessa voittajaksi. Hän tunsi, kuinka Gabrielin käsi yritti kiskoa asetta esiin heidän välistään ja taas mitään ajattelematta hän löi miestä kasvoihin. Gabrielin käden liike lantion seudulla lakkasi ja nyt oli Mikaelin vuoro toimia. Hän survaisi oman kätensä heidän väliinsä, tavoitti aseen kahvan, työnsi sormensa liipaisinrenkaan sisään ja puristi sen mitään ajattelematta pohjaan.

Ase laukesi. Mikael tunsi suuliekin ja ruudin polttavan vatsaansa. Gabriel karjaisi tuskasta, jonka jälkeen mies meni aivan veltoksi.

Mikael nousi seisomaan. Ase savusi edelleen hänen kädessään. Luoti oli osunut suoraan Gabrielia vatsaan. Valkoinen t-paita värjäytyi nopeaa vauhtia punaiseksi. Jotain lämmintä valui Mikaelin omaa vatsaa pitkin ja hän käänsi katseensa paitaansa, joka sekin oli värjäytynyt verestä. Hän nosti paitaa ja irvisti tuskasta. Vatsan halki kulki punainen viiru, joka vuosi runsaasti. Ilmeisesti luoti, joka oli puhkaissut Gabrielin vatsan, oli ensin viiltänyt häntä. Onneksi haava ei näyttänyt syvältä ja vaaralliselta. Hän odotti vielä muutaman minuutin, nousisiko Gabriel, mutta tämä pysyi liikkumatta. Veri levisi Gabrielin selän alta ja alkoi muovautua lammikoksi lattialle. Mikael ajatteli, että hänen pitäisi tarkistaa Gabrielin pulssi, mutta polte vatsassa sai hänet toisiin ajatuksiin.

Hän astui muutaman askeleen taaksepäin ja poistui sitten käytävään. Hänen puhelimensa oli edelleen autossa. Hänen olisi tehtävä hälytys ja sitten päästävä näyttämään haavaa jollekin.

Jatkuu ensi numerossa.