Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 7/10

Mikael kääntyi Lattomerelle johtavalle pikitielle, joka kiemurteli valtavan kuivatusaukean läpi kuin jokin esihistoriallinen käärme tai suoni jättiläisen iholla. Nouseva aurinko kultasi puiden latvat ja heijastui tienvieren talojen ikkunoista. Liikennettä ei ollut. Mikael avasi ikkunan ja veti sisäänsä kesän kirpeitä tuoksuja, jotka olivat sekoitus metsän sammalta, pihkaa ja aamukastetta.

Siiri Latun talo näkyi kauas, sillä se sijaitsi yksinäisyydessään keskellä peltoa. Taloa ympäröi kaikilta sivuilta tiheä kuusiaita. Mikael ajatteli, että se oli niin suomalaista kuin olla voi: eristää talo ympäristöstä kuusiaidalla, vaikka lähimpään naapuriin on puoli kilometriä. Mikael painoi vilkun päälle ja kääntyi kapealle soratielle, jota pitkin he olivat ajaneet poliisiautojen letkassa edellispäivänä. Hän pysäytti portille ja kumartui nauhojen ali pihaan. Omituista kyllä, paikalla ei ollut ainoatakaan poliisipartiota. Yleensä sellainen jätettiin vartioon yöksi uteliaiden ja kutsumattomien vieraiden varalta, mutta nyt pihapiiri oli autio. Mikael tiesi, että tekninen tutkinta oli jatkunut pitkälle iltaan, ehkä jopa yöhön saakka. Siksi olikin erikoista, että sen valmistuttua kaikki oli lähetetty kotiin.

Hetken hän epäröi, jokin tunne tai aavistus, jota hän ei osannut selittää, kävi hänen lävitseen, mutta hän karisti sen mielestään ja jatkoi matkaa.

Hän kiersi talon kuusiaitaa seuraten ja totesi, ettei Siiri Lattu ollut mikään viherpeukalo. Nurmikko, jonka aurinko oli paahtanut keltaiseksi, oli jätetty ajamatta ja muistutti heinäpeltoa. Vuorenkilvet olivat vallanneet varjoisat paikat ja levittäytyneet vihreäksi matoksi, jonka keskeltä kurkistivat pakkasen halkaisemat puutarhatontun kasvot. Mikael tiesi, että tekniikka oli käynyt läpi myös pihan ja poiminut sieltä jokaisen pullonkorkin, natsan ja karkkipaperin, ja kuljettanut laboratorioon, jossa ne käytäisiin yksitellen läpi.

Heidän ei kuitenkaan enää tarvinnut pohtia tekijää. Heidän ainoa tehtävänsä oli saada Gabriel Mäkinen kiinni ennen kuin tämä tappaisi jälleen.

Gabrielin enkeli haluaa sinut. Sinut hän haluaa tappaa. Taas paha aavistus, joka putosi hänen mieleensä kuin iso kasa haisevaa mutaa. Hän haluaa sinut. Mikael ja Gabriel, kaksi enkeliä.

Mikael kiersi takaisin etupihalle ja nousi portaat pääovelle. Ovi oli sinetöity poliisinauhoilla. Oven ja karmin väliin oli liimattu sinettipaperi, josta pystyi näkemään, oliko joku käynyt talossa tekniikan lähdettyä. Se oli ehjä. Mikael kaivoi esiin kotiavaimensa ja viilsi paperin halki. Hän tiesi, ettei siitä tulisi jälkipuheita. Sen jälkeen, kun tekniikka oli tehnyt työnsä, pallo siirtyi rikostutkijoille. Hänen olisi tietenkin pitänyt ilmoittaa tekniikalle ja esimiehelleen vierailustaan, mutta sen ehtisi jälkikäteenkin. Hän koetti ovenkahvaa, ovi ei ollut lukossa. Hän veti sen auki ja astui tuulikaappiin, jossa oli käynyt jo kerran aikaisemmin. Silloin heidän etenemisensä oli pysähtynyt eteisen seinään nojaavaan Siiri Latun ruumiiseen. Nyt kohdassa, jossa nainen oli lojunut, näkyi ainoastaan hieman kuivunutta verta. Mädänneen haju oli edelleen tallella, mutta enää se ei ollut niin vahva. Myös kärpäset olivat poissa.

Sisällä oli sekaista ja pölyistä. Oli selvää, ettei kukaan ollut siivonnut pitkään aikaan.

Lattia oli tahmea ja likainen. Tekniikka oli tonkinut jokaisen nurkan ja vienyt kaiken vähääkään mielenkiintoisen mukanaan. Silti sohvalla lojui likaisia vaatemyttyjä ja lakanoita.

Mikael kurkisti keittiöön. Se oli räävittömässä kunnossa. Likaisia astioita lojui joka paikassa. Keittiön ikkuna oli auki ja heilui tuulessa. Mikael muisti, että murhaaja oli tullut siitä sisään ja yllättänyt Latun. Tai niin ainakin tekniikka oli heille kertonut. Verhot liikkuivat. Hän kiersi vierashuoneeseen. Siellä oli keskeneräisiä öljyvärimaalauksia ja taiteilijantarvikkeita. Ilmeisesti Lattu harrasti maalausta. Mikael ei muistanut maalaustelineitä olleen silloin, kun he olivat tutkineet Latun avopuolison murhaa. Mahdollisesti taide oli tullut mukaan kuvioihin vankilassa. Mikael seisahtui huoneen keskelle ja tajusi jokaisen maalauksen esittävän samaa maisemaa. Takapihalta avautuvaa peltomaisemaa, jonka keskellä seisoi harmaantunut latovanhus. Ainoastaan maalausten värisävyt vaihtelivat. Oli pilvisiä päiviä, sateisia päiviä, aamu- ja iltaruskoja, talvimaisemia. Taulut olivat itse asiassa hyviä ja äkkiä Mikaelia kouraisi sisältä. Asunnosta ja näistä maalauksista huokui yksinäisyys. Ehkeivät he pohjimmaltaan olleetkaan niin erilaisia Latun kanssa.

Vaikka aurinko jo tunkeutui sisään idänpuoleisista ikkunoista, oli sisällä hämärää, ja Mikael napsautti vierashuoneen ja olohuoneen ovenviereistä valokatkaisijaa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hän napsutteli sitä vielä pari kertaa ja sitten toista katkaisijaa samoin tuloksin. Talon sähköt oli katkaistu. Hän palasi tuulikaappiin ja avasi sähkökaapin. Päävirtakytkin oli ON-asennossa. Tekniikka ei siis ollut katkaissut sähköjä, vaan kyseessä täytyi olla aito sähkökatko, tai sitten energialaitos oli katkaissut Latulta sähköt maksamattomien laskujen takia. Mikael seisoi hetken tuulikaapissa, meni keittiöön ja avasi pakastimen. Kaikki oli paksussa huurteessa.

Portaat yläkertaan nousivat eteisestä. Mikael avasi portaikon oven. Se oli pimeä ja kaartui oikealle. Hän astui alimmalle puiselle askelmalle. Se rääkäisi kovaa. Seuraava vain narahti hieman. Hän nousi rappuset hitaasti yläkertaan oikeastaan edes tiedostamatta, miksi meni sinne. Alun perin hän oli tullut talolle tutkiakseen latoa, josta Lattu oli maalannut niin monta kuvaa, latoa, joka oli tunkenut hänen uniinsa. Yläkerrassa oli kuuma. Peltikatto oli imenyt itseensä aurinkoa monta viikkoa ja muuttanut alapuoliset huoneet saunoiksi. Kuumuus ja kosteus liimasivat paidan ihoon.

Yläkerrassa ei ollut muita huoneita kuin wc, ullakkokomero ja makuuhuone, joka sijaitsi pitkän käytävän päässä. Ovi oli auki, aurinko paistoi sisään ikkunasta harmaana muodostaen lattialle pitkän valkoisen suorakaiteen. Mikael meni makuuhuoneeseen. Sänky oli petaamaton, lakanat olivat likaiset. Mikael kurkisti ikkunasta. Näkymä avautui kuusiaidan yli pellolle, jossa seisoi jättimäinen lato. Osa kattotiilistä oli sortunut. Kaksi sepelkyyhkyä istui ladon harjalla kuten hänen unessaan. Mikael istui sängylle. Se narahti hänen painostaan. Hän muisteli päivää, jolloin Matias oli kuollut.

He olivat lähteneet Yyteriin. Se oli ollut hänen ja Wilhelmiinan viimeinen yhteinen kesälomapäivä. Nyt kun Mikael ajatteli kaikkea myöhemmin, heillä oli mennyt jo pitkään huonosti. Hän oli aina syyttänyt heidän erostaan Matiaksen kuolemaa, ja se olikin heittänyt lopulta rattaat sijoiltaan, mutta jälkikäteen ajatellen he ehkä olivat kasvaneet erilleen jo ennen sitä kohtalokasta päivää.

Sinä aamuna he olivat riidelleet rajusti, ja oli ollut hyvin lähellä, etteivät he olisikaan lähteneet. Mutta kesä oli ollut kylmä ja sateinen, ja se viimeinen lomasunnuntai oli avautunut poikkeuksellisen kuulaana ja kirkkaana, joten erimielisyyksistään huolimatta he olivat pakanneet uimakassit ja eväslaukun autoon.

Matias oli juossut paljain jaloin hiekassa ja nauranut ja kiljunut ja roiskinut vettä, ja leikkivän pojan näkeminen oli lopullisesti sulattanut hänen ja Wilhelmiinan välisen jään. He olivat maanneet viltillä ja katselleet Matiasta, joka oli uskaltautunut viileään veteen. Vaikka poika ei osannut uida, oli Yyterissä niin matalaa, että piti kahlata lähemmäs sata metriä ennen kuin vesi ulottui vyötärölle. He olivat syöneet eväänsä kylmälaukusta ja pohtineet kotiinlähtöä. Iltapäivällä taivaalle oli soutanut muutama paksu pilvi, ja aina kun aurinko jäi sellaisen varjoon, tuli viileämpää, mutta kun varjo taas väistyi, palasi lämpö, eivätkä he malttaneetkaan lähteä kotiin.

Jossain kohtaa Mikael lähti ostamaan kaikille jäätelöt. Siinä vaiheessa tuuli oli jo virinnyt ja lisää pilviä oli ilmestynyt laikuttamaan sinistä taivasta. Kukaan rannalla olijoista ei tiennyt, että ilma hautoi ukkosta ja siihen liittyvää suihkuvirtausta, joka jäisi historiankirjoihin.

Vasta kun taivaanrantaan meren ylle muodostui omituinen pilvi, joka leijui kaikkia toisia pilviä alempana kuin lentävä lautanen Maailmojen sodassa, ihmiset alkoivat nousta vilteiltään katselemaan myrskyn nousemista. Kun ensimmäinen salama halkaisi taivaan horisontissa, alkoivat vanhemmat komennella lapsiaan pois vedestä, ja siinä vaiheessa, kun Mikael palasi kioskilta kolmen jäätelön kanssa ja nousi dyynin harjalle, josta avautui upea näkymä yli Preiviikinlahden, tuuli jo navakasti ja ensimmäiset sadepisarat ruoskivat veden rakoille.

Tuuli oli puhaltanut vedenpintaa pitkin ja muuttanut maailman hetkessä yhdeksi valkoiseksi puuskaksi, joka oli täynnä makeita ja suolaisia vesipisaroita, hiekkaa ja roskia. Puuska repi ja riepotteli, ja kun se parin minuutin päästä lakkasi, yritti Mikael etsiä katseellaan Wilhelmiina ja Matiasta. Ihmisiä alkoi kerääntyä vesirajaan, jäätelöt putosivat hiekkaan ja Mikael lähti juoksemaan alas dyyniä.

Hautajaisiin osallistuivat vain hän, Wilhelmiina ja heidän vanhempansa. Matiaksen arkku oli pieni, mutta pahinta kaikessa oli, ettei hän pystynyt itkemään. Itku juuttui hänen kurkkuunsa isoksi palaksi, joka ei liikkunut kumpaakaan suuntaan.

Kyynel valui silmäkulmasta Mikaelin poskelle ja hän pyyhkäisi sen pois. Ainakin hän pystyi itkemään nyt. Hänellä oli kova ikävä poikaansa, mutta viimeinkin hän tajusi, että kaikki oli vain onnetonta sattumien summaa. Hän ei olisi voinut estää tapahtumia. Hän tapaisi Matiaksen vielä, Mikael oli siitä varma. Jossain toisessa paikassa ja ajassa.

Portaista kuului narahdus. Mikael nousi seisomaan ja kuunteli. Ainoastaan vaimeana ikkunan takaa kuuluva peipon liverrys. Hänen katseensa kiinnittyi latoon. Latun ruumiin löytymispäivänä hän oli seissyt pellon laidalla ja katsellut sitä, ja hänelle oli tullut äkillinen tunne, että häntä tarkkailtiin. Silloin ladon päädyn molemmat pariovenpuoliskot olivat olleet suljettuja. Nyt toinen oli raollaan. Joku oli käynyt ladossa eilisen jälkeen. Lattu se ei ainakaan ollut, se oli varmaa.

Toinen narahdus, sekin portaista. Äkkiä kaikki Mikaelin ihokarvat törröttivät pystyssä. Hänen aivonsa alkoivat työskennellä äärimmäisellä nopeudella. Talon sähköt oli katkaistu vain hetkeä aiemmin, kun hän oli saapunut taloon. Pakastin oli ollut vielä jäässä, ja keittiön ikkuna auki. Tekniikka ei olisi mitenkään voinut olla niin huolimaton, että olisi jättänyt sen sulkematta.

Kolmas narahdus.

Tällä kertaa äänestä ei voinut erehtyä. Joku hyvin raskas nousi parhaillaan portaita.

Kuinka helvetin tyhmä hän olikaan ollut tullessaan yksin taloon. Vaistomaisesti hän kokeili kainaloaan ja totesi sen tyhjäksi. Asekotelo lojui hänen autonsa apukuljettajan penkillä.

Niks, porras naksahti. Kraak.

Mikaelin sydän alkoi takoa mielipuolista vauhtia, kun hän tajusi olevansa talossa kahden murhaajan kanssa. Gabrielin enkeli nousi parhaillaan portaita. Hän kiersi sängyn hitaasti ja meni makuuhuoneen ovelle. Käytävä oli tyhjä, mutta portaikon seinällä liikkui varjo.

Hän katsoi taakseen. Makuuhuoneen ikkuna oli suljettu. Se oli ainoa pakotie ulos, mutta Mikael ei muistanut oliko siellä palotikkaita vai ei. Varjo kasvoi, taas yksi portaista narahti, ja Mikael nojautui seinää vasten. Hänen katseensa skannasi jokaisen nurkan, kunnes silmät osuivat yöpöydällä seisovaan lamppuun. Hän meni sen luokse, irrotti pistokkeen seinästä, nosti lampun käteensä ja meni takaisin ovelle.

Hänen ainoa mahdollisuutensa olisi yllätys. Portaissanousija uskoi edelleen, ettei hän ollut kuullut tämän tuloa ja uskoi itse voivansa yllättää.

Jatkuu ensi numerossa.