Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 6/10

Gabriel Mäkisen asunto sijaitsi Antinkadulla, ei kovinkaan kaukana Mikaelin omasta asunnosta Yrjönkadulla. Talo oli 80-lukulainen elementtirunkoinen kerrostalo, jollaisia Porin keskusta oli rakennettu täyteen. Ennen ratsian suorittamista he olivat olleet yhteydessä taloyhtiön isännöitsijään ja hankkineet avaimet. Asunnon omisti rikosseuraamuslaitos, jonka kautta se oli luovutettu Mäkiselle.

Mikaelia kylmäsi ajatus, että Gabriel Mäkisen kaltainen ihmispeto oli voitu vapauttaa ja tämän annettiin kulkea vapaana ihmisten keskuudessa.

Koska asunto sijaitsi aivan ydinkeskustassa taloyhtiössä, jossa oli kymmenittäin muitakin asuntoja, kaikki oli suunniteltava tarkasti etukäteen. Poliisiautoja ei ajettu näkyvästi kadunvarteen, vaan ne sijoitettiin viereiseen parkkihalliin ja naapuriyhtiöiden takapihoille. Poliisit kulkivat siviiliasuissa ja rappukäytävään mentiin naapuritalon kellarin kautta yhdyskäytävää pitkin.

Kahdenkymmenen mellakka-asuisen ja rynnäkkökiväärein varustetun poliisin letka nousi neljänteen kerrokseen. Ovisilmä teipattiin umpeen ja yhteisestä merkistä ovi murrettiin. Karmin säpäleet lensivät ja pamaus herätti rappukäytävän toimintaan.

”Poliisi! Liikkumatta!”

Viiden poliisin iskuryhmä ryntäsi pieneen yksiöön ja kolmessa sekunnissa se oli todettu tyhjäksi. Siellä ei ollut yhtään mitään. Ei mattoja, ei huonekaluja, ei mitään. Keittiön vesihana tiputti sekunnin välein pisaran tiskialtaan pohjalle rikkoen hiljaisuuden. Aurinko paistoi sisään utuisena pölyisen ikkunan läpi valaisten olohuoneen seinän, jonne oli kirjoitettu punaisella maalilla: MATIAS

Mikael nousi portaat. Toistakymmentä mellakka-asuista poliisia väisti ja antoi hänelle tilaa. Hän työntyi väkitungoksen läpi yksiöön ja seisahtui tuijottamaan kuolleen poikansa nimeä. Ellei Satu olisi seissyt hänen vieressään, hänen jalkansa olisivat pettäneet varmasti. Kukaan ei sanonut mitään. Ainoastaan tippuvan hanan kumahdukset keittiössä rikkoivat hiljaisuuden.

Uni tuli taas – kuten se aina tuli –, ryömi esiin jostain mielen syövereistä mustina myrkyllisinä lonkeroina. Unessa Mikael seisoi jälleen korkean dyynin päällä, mutta tällä kertaa hänen edessään ei keinunutkaan meri, vaan silmänkantamattomiin jatkuva peltoaukea, jonka pölystä tuuli muovasi pieniä tornadoja. Missään ei näkynyt reunoja tai metsää, vaan pelto näytti jatkuvan loputtomiin kuin preeria.

Peltoaukean keskeltä nousi mullasta lato kuin märkivä hammas ikenestä. Ladon tiilikatto oli osin sortunut. Aukosta lehahti ilmaan kaksi sepelkyyhkyä aivan kuin ne olisivat säikähtäneet jotain. Kyyhkyset kaartelivat ladon yllä ja laskeutuivat sen harjalle. Mikael laskeutui dyyniltä pellolle ja huomasi, että käveli paljain jaloin. Kuiva multa oli kuumaa ja pursui varpaiden välistä. Äkkiä hän huomasi, että toinen ladon jättimäisistä pariovista oli raollaan ja että oviaukossa seisoi joku. Sitten hän tunnisti hahmon Matiakseksi, joka heilutti hänelle kättään. Mikael heilutti takaisin ja lähti juoksemaan rakennusta kohti, mutta vaikka hän kuinka juoksi, lato ei tullut yhtään lähemmäs. Uni alkoi imeytyä pois hänen altaan ja kadota.

Mutta uni ei kadonnut, kuten se ei koskaan tehnyt ennen kuin oli paljastanut todelliset kasvonsa.

Öisessä Porissa, Yrjönkadulla sijaitsevassa talossa, sen neljännessä kerroksessa, hiostavassa yksiössä, jonka jokainen ikkuna oli auki helteen takia, Mikael Stenroos pyöri sängyssä levottomana lakanoissaan, mutta hänen tajuntansa ei ollut siellä. Se oli kaukana menneisyydessä. Rannalla, jossa oli paljon ihmisiä.

Alhaalta vesirajasta kuului ihmisten huutoja. Nainen kiljui. Vaikka huuto tuli kaukaa, oli kuin se olisi huudettu hänen päänsä sisällä. Salama halkaisi taivaan kaukana horisontissa ja sai mustat pilvet hohtamaan hetken läpikuultavina.

Mikael juoksi alas dyynin kylkeä kohti rantaa, jonne aallot iskivät valkoisina kuohuina. Vielä hetki sitten paistanut aurinko oli sammunut ja kietoutunut sädepilviin. Taivas alkoi jyristä, tuntui kuin tärykalvot halkeaisivat. Hän tunkeutui väkijoukon läpi ja kahlasi veteen. Vesi kuohui hänen ympärillään. Levän ja mädäntyneiden kortteiden lemu, sade piskoi kasvoille kuin nuppineulat. Hän saavutti lasta kantavan naisen ja kaappasi pojan tämän sylistä.

Yrjönkadun paahtavassa asunnossa, jonka sälekaihtimet oli vedetty kiinni, Mikael potki peitteen mytyksi jalkopäähän ja huusi ääneen, mutta sitä hän ei tiennyt, sillä uni ei päästänyt irti vaan veti hänet yhä syvemmälle. Raateli ja repi.

Tuuli oli repivää ja yhtämittaista. Lokit liisivät matalalla heidän ylitseen. Poika laskettiin hiekalle, hänen paitansa revittiin auki. Joku sanoi olevansa lääkäri ja aloitti paineluelvytyksen. Mikael nousi seisomaan ja katsoi, kuinka hänen poikansa luinen rintakehä painui lommolle kerta toisensa jälkeen. Hänen olisi tehnyt mieli käskeä miestä lopettamaan, sillä hän tiesi, että kaikki olisi turhaa. Matias kuolisi tähän rannalle, eikä kukaan voisi sille mitään, mutta uni pakotti hänet katsomaan yö toisensa jälkeen, kuinka hänen poikansa veltto ruumis hytkyi kuin löysä taikina, kuinka märkä hiekka tarttui hiuksiin tahrien kaiken – ja kuinka sadepisarat viiruttivat ruumiin raidalliseksi.

Joka yö hän katsoi. Kuunteli ukkosta. Merta. Maistoi sadeveden makeuden.

Kunnes uni hellitti. Venytti hiekkarannan hänen altaan ja lopetti hänen tuskansa.

Sitten hän oli äkkiä taas hereillä ja nousi istumaan sängyllään.

Tällä kertaa uni oli ollut erilainen. Unen alussa meri oli vaihtunut pelloksi. Mikael muisti lukeneensa, että unet eivät olleet koskaan täysin mielivaltaisia. Sanottiin, että ne olivat ikkunoita mielen perimmäisiin kolkkiin.

Peltoaukea ei tunkenut hänen uniinsa tyhjästä. Hänen alitajuntansa yritti kuiskia hänelle jotain. Hän nousi sängyltä, laski jalkapohjansa kylmälle parketille ja laahusti keittiöön. Hän muisti aamun, jona oli tunkenut pistoolin piipun suuhunsa. Oliko siitä vain kaksi päivää? Hän ei voinut uskoa, että oli, kuten hän ei voinut uskoa sitäkään, että Matiaksen kuolemasta oli kulunut jo viisi vuotta. Matias olisi nyt kuudesluokkalainen ja aloittaisi syksyllä yläkoulun. Ajatus kouraisi häntä vatsasta. Hän ei ikinä voisi puhua poikansa kanssa.

Mikael napsautti kahvinkeittimen päälle ja istui keittiön pöydän ääreen. Aamuaurinko oli jo kohonnut kerrostalon kattojen yläpuolelle ja lankesi sälekaihtimien välistä hänen kasvoilleen raidoittain. Hän katsoi kelloa. Aamupalaveri oli kutsuttu koolle kello yhdeksän. Siellä heidän oli tarkoitus laatia suunnitelma Gabriel Mäkisen kiinniottamiseksi. Sitten heidän pitäisi palata Siiri Latun luokse, mistä saattoi löytyä vihje, joka auttaisi heidät eteenpäin.

Päivästä tulisi pitkä, kuuma ja työntäyteinen.

Mikael ajatteli, että ilman poliisintyötään hän ei olisi jaksanut kulunutta viittä vuotta. Juuri nuo aamupalaverit, joissa kokoonnuttiin yhteen pohtimaan jotain haastavaa juttua tai ongelmaa, olivat pitäneet hänet kiinni elämässä. Nuoruuden idealistisuus oli karissut hänestä vuosien saatossa. Kun hän oli hakeutunut opiskelemaan poliisikouluun, hänellä oli ollut ylettömiä kuvitelmia sankariudesta ja univormuista, mutta nuo harhakuvitelmat oli hyvin nopeasti repäisty hänestä. Poliisin työ oli raadollista ja kuluttavaa, jossa pienillä resursseilla pyrittiin turvaamaan kansalaisten turvallisuus ja ratkomaan välillä hyvinkin vakavia rikoksia. Vasta paljon myöhemmin Mikael oli ymmärtänyt, ettei häntä ollut ajanut poliisiksi pelkkä sankarin viitan tavoittelu, vaan aito halu palvella yhteiskuntaa.

Mikaelia ei ollut siunattu valtavalla älyllä tai päättelykyvyllä, mutta hän oli noussut rivipoliisista rikospoliisiin pelkällä sitkeydellään. Hän oli jo hyvin nuoresta pitäen ymmärtänyt, että hänen piti kääntää tuplamäärä kortteja menestyäkseen. Hänen juttujensa ratkaisuprosentit olivat aina perustuneet valtavaan työmäärään.

Aurinko kohosi hitaasti. Alhaalla kadulla liikenne vilkastui. Vaikka oli vasta varhainen aamu, ihmisillä oli yllään kevyitä vaatteita. Rakennusten seinillä hehkui tulevan päivän kuumuus.

Mikael oli jo itsekin lähdössä, kun uni muistui jälleen hänen mieleensä. Pelto ja sen keskellä siintävä lato eivät jättäneet häntä rauhaan. Miksei hän päässyt irti tuosta mielikuvasta? Se sähkötti hänen alitajunnastaan kuin rikkinäinen tv:n kuvaputki. Hän muisti, kuinka oli edellispäivänä kiertänyt Siiri Latun talon taakse, josta oli lähtenyt polku tuolle ladolle. Samasta paikasta oli näkynyt myös Pekka Niemisen ruumis ja ojitustyömaa. Ja eikö hän silloin ollutkin tuntenut, kuinka heitä olisi tarkkailtu? Kyllä oli.

Mikael oli toiminut poliisina niin kauan, että oli oppinut ottamaan intuitionsa todesta. Moni hänen juttunsa ei olisi ratkennut, ellei hän olisi seurannut vaistoaan. Todella usein ensivaikutelma oli oikea. Joskus se oli väärä, mutta todella usein oikea.

Eteisessä hän pysähtyi. Kuinka moni kaipasi häntä aamupalaveriin? Todennäköisesti Satu, Jaana ja kaikki toiset. Kuinka moni yllättyisi, jos hän ei osallistuisikaan? Tuskin kukaan. Pettyisi ehkä, muttei yllättyisi.

Kun Mikael poistui asunnostaan ja löi sen oven kiinni viimeistä kertaa elämässään, ei hän suunnannutkaan poliisitalolle aamupalaveriin, vaan nousi autoonsa ja ajoi ulos kaupungista Lattomerelle.

Kesä 2018 muistetaan monista asioista. Sinä kesänä prinssi Harry ja Meghan menivät naimisiin, kesäkuussa Donald Trump ja Kim Jong-un tapasivat ensimmäistä kertaa, heinäkuussa Ranska voitti jalkapallon maailmanmestaruuden ja elokuussa Morandin silta romahti Italiassa surmaten 43 ihmistä. Suurin osa muistaa sen todennäköisesti kuitenkin kuumuudesta, sillä se oli ihmiskunnan mittaushistorian lämpimin. Sinä vuonna Grönlannista valui mereen 18 miljardia tonnia jäätä ja ilmastoskeptikot totesivat kaiken olevan hysteriaa ja iso huijaus.

Vuonna 2018 ensimmäinen helleaalto iski Suomeen jo toukokuun alussa antaen lupauksen tulevasta. Heinäkuussa korkeapaine vyöryi lopullisesti Suomen ylle Kaukasukselta, levisi Venäjän arojen yli ulottuen aina Pohjois-Lappiin saakka ja jämähti paikoilleen saaden elohopean kohoamaan päivä toisensa jälkeen yli kolmenkymmenen celsiusasteen. Ihmiset pakenivat leivinuuneiksi muuttuneista kaupunkiasunnoistaan mökeilleen ja rannoille. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta muuttaen asfaltilla pinnoitetut kaupungit ihmissulatoiksi.

Maanviljelijät muistavat kesän yhtenä historian suurista katovuosista. Aurinko kulotti pellot ja muutti ne pölyäviksi aavikoiksi. Nurmikot kellastuivat, ojat, joet ja porakaivot kuivuivat.

Joku saattaa muistaa kesän 2018 hyvänä marjavuotena, ja ehkä joku muistaa sen kesänä, jolloin Pori Jazz vietettiin ensimmäisen kerran kokonaan Kirjurinluodolla. Mutta poliisit muistavat sen aina pojasta nimeltä Pekka Nieminen, jonka ruumis nostettiin kuivasta pellonkuivatusojasta eräänä helteisenä toukokuun maanantaina.

Kesä 2018 oli Pekka Niemisen kesä, mutta se oli myös Gabrielin enkelin kesä. Miehen, joka tappoi Pekka Niemisen, seitsemänvuotiaan pojan ja kaksi muuta ihmistä.

Se oli myös poliisin nimeltä Mikael Stenroos viimeinen kesä.

Jatkuu ensi numerossa.