Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 5/10

He ajoivat länsiväylää. Keskusta jäi taakse, muuttui teollisuuden vaivaamaksi esikaupunkialueeksi, sitten ränsistyneeksi omakotialueeksi ja lopulta pelloksi, jota laikutti siellä täällä kasvava metsäsaareke. Tuuli nosti ilmaan hienoa pölyä ja sai kaiken näyttämään utuiselta. Jos kohta ei sataisi, kaikki kasvava kuolisi.

Piha oli täynnä poliisiautoja. Satu parkkeerasi ainoaan vapaaseen kohtaan nurmikon reunaan. He nousivat autosta. Kuumuus iski vastaan heti lannistavana poltteena. Maatilan metsänpuoleista sivustaa reunusti pitkä tallirakennus, jonka molempien päätyjen ovet retkottivat auki. Tallin takana oli hevoslaidun, jossa nökötti kuusi hevosta. Ne huiskivat hännillään paarmoja selästään.

He kävelivät etuovelle, jolla seisoi kaksi valkohaalarista teknikkoa keskustelemassa. Kumpikin väisti mitään sanomatta sivuun ja päästi heidät sisälle.

Talo oli vanha maatilan päärakennus, 30-luvulla rakennettu puurunkoinen talo, jossa haisi maatuneelle lumpulle ja laholle puulle. Lankkulattia, jonka päällä oli levitetty ikivanha muovimatto, painui heidän askeltensa alla. Joka paikka oli täynnä pinttynyttä likaa ja pölyä. Oli ilmiselvää, ettei kukaan ollut siivonnut moneen vuoteen. He ohittivat keittiön. Tiskipöytä notkui tiskaamattomia astioita, keittiön pöydällä lojui vihreän homeen peittämä leipä, josta oli leikattu viipaleita aivan äskettäin.

Laamanen seisoi olohuoneessa kumiasu yllään, suojanaamari oli nostettu otsalle. Toisessa kädessä roikkui järjestelmäkamera ja toisessa matkapuhelin. Laamanen nyökkäsi rappusten suuntaan.

Portaikko oli kapea ja kiertyi oikealle. Askelmat natisivat ja huojuivat. Jo puolessa välissä he haistoivat heille jo niin kovin tutuksi käyneen löyhkän. Jo lahoamaan alkaneen ruumiin kirpeän tuoksun.

Heitä vastaan laskeutui vielä yksi teknikko, jonka kasvoista pystyi lukemaan, ettei näkymä olisi miellyttävä. Yläkerrassa oli hiljaista. Talon leikkaavan käytävän päätyovi retkotti auki. He kävelivät suoraan sinne. Aurinko porotti pölyisen ikkunan läpi harmaana suorakaiteena raiskaten jokaisen nurkan. Haju oli hirvittävä. Lattialla lojui mattona kuolleita kärpäsiä. Eläviä kiipeili seinillä ja ikkunassa ja niitä pörräsi pitkin käytävää yrittäen liimaantua ihoon.

Kalle Lindgrenin puolialaston ruumis lojui matolla. Kädet oli sidottu selän taakse, nilkkojen ympärille oli kiedottu köysi, joka oli uponnut syvälle lihaan estäen verenkierron. Jalkaterät ja kädet olivat sinisenmustat. Iho oli kellastunut ja vahamainen, vatsa oli pullistunut mätänemiskaasuista. Silmät tuijottivat kattoa sameina. Satu kaivoi taskustaan nenäliinan ja painoi sen kasvoilleen. Kärpäset säikähtivät jotain ja aloittivat sekopäisen lentonsa ja törmäilivät seiniin ja ikkunaan. Yksi raatokärpänen osui Mikaelia huulille ja hän pyyhkäisi sen inhosta väristen pois.

Jaana Paloheimo, joka oli saapunut heidän jäljessään, astui huoneeseen. Paloheimon kumipuku kahisi.

”Laamasen mukaan kuolemasta on vähintään kaksi päivää. Helle ja lämpö ovat kiihdyttäneet hajoamista”, hän sanoi.

”Eli Lindgren on surmattu samana päivänä kuin Pekka Nieminen”, Mikael totesi käheästi.

”Mitä tapahtui?” Satu kysyi.

”Lähetin kolme partiota noutamaan Lindgreniä kuulusteltavaksi. He olivat varautuneet kohtaamaan vastarintaa. Lindgren ei kuitenkaan tullut avaamaan. Poliisit kiersivät talon taakse ja huomasivat, että takaovi oli murrettu. He menivät sisään ja löysivät ruumiin.”

”Miten hän…?”

Paloheimo kohautti hartioitaan. ”Se selviää patologin tutkimuksessa, mutta tukehtuminen se on ollut ilman muuta.”

”Mistä tiedät?”

Paloheimo nyökkäsi ruumista kohti. Satu ja Mikael astuivat lähemmäs ja kumartuivat kasvojen ylle. Ruumiin iholla tepastelevat kärpäset säikähtivät taas lentoon ja surina täytti huoneen, jonka ilma ei tuntunut liikahtavan senttiäkään. Lindgrenin suu retkotti puolittain auki. Kita oli täynnä hiekkaa. Molemmat kavahtivat takaisin pystyyn, ja vasta silloin he huomasivat nurkassa lojuvan kastelukannun, suppilon ja siihen kiinnitetyn paksun puutarhaletkun.

”Mies on pakotettu nielemään letku vatsaansa, ja sitten surmaaja on kaatanut kastelukannulla märkää hiekkaa kurkkuun.”

Kukaan ei sanonut mitään. Kärpäset surisivat ja kiipeilivät pitkin likaista ikkunaruutua, joka suoti sisälle harmaata valoa. Mikaelin mielessä välähti muisto päivästä, jolloin Matias oli hukkunut. Hän muisti hiekan, jota oli tarttunut kaikkialle pojan ihoon.

Kaksi teknikkoa tuli sisään ja alkoi hätistellä heitä pois.

”Yksi asia on varmaa”, Satu sanoi. ”Lindgren ei tappanut Pekka Niemistä – eikä itseään.”

”Siiri Lattu”, Mikael sanoi.

”Kuka?” Paloheimo kysyi.

”Nainen, joka tukehdutti miehensä työntämällä harjanvarren kurkkuun. Tämä surma imitoi sitä.”

”Missä hän asuu?” Paloheimo kysyi ja kaivoi puhelinta taskustaan.

”Lattomerellä”, Mikael sanoi, ja jatkoi tajutessaan itsekin yhteyden: ”Vajaan kilometrin päässä ojasta, josta Pekka Niemisen ruumis löytyi.”

Paloheimo painoi puhelimen korvalleen ja sanoi sitä tehdessään Mikaelille ja Sadulle: ”Mennään, nyt on kiire!”

He ajoivat mielipuolista vauhtia poliisiautojen letkan perässä, joka kiemurteli kovaa vauhtia pitkin mutkaisia pikkuteitä. Satu painoi kaasua ja yritti pysyä edessä ajavan poliisimaijan vauhdissa. Renkaat pureutuivat kuumaan asfalttiin ja Mikaelin oli tartuttava ovenkahvaan.

He ajoivat kuin tuulispää kohti Siiri Latun kotia, joka sijaitsi peltojen keskellä hyvin lähellä sitä paikkaa, josta Pekka Niemisen ruumis oli löytynyt. Letka kääntyi pikitieltä sorapäällysteiselle ajouralle. Sireenit ulvoivat kuorossa, valot vilkkuivat ja valtava tomupilvi seurasi heitä kuin pyörremyrsky.

Talo seisoi jättimäisen peltoaukean keskellä. Sitä ympäröi kaikilta sivuilta tiheä, yli nelimetrinen kuusiaita. Poliisiautot ajoivat suoraan pihaan, ja luotiliiveillä ja kypärillä varustettuja konstaapeleja alkoi hyppiä ulos autosta. Satu pysäköi oman autonsa kuusiaidan suojaan, ja vasta vauhdin lakattua kokonaan Mikaelin ote kahvasta kirposi.

”Se oli melkoista rallia”, Mikael sanoi.

Satu väläytti hänelle kirkkaanvalkoisen hymyn, ja sanoi: ”Et kai pelännyt?”

He siirtyivät portille ja tarkistivat virka-aseensa. Pöly alkoi hitaasti laskeutua, sireenit eivät enää ulvoneet, mutta koko pihapiiri oli täynnä sinisiä ja punaisia huomiovaloja. He seurasivat, kuinka poliisit siirtyivät kolmen ryhmissä talon sivuille ja taakse. Yksi ryhmä nousi portaat pääovelle muurinmurtajan kanssa.

Kun oven lukko iskettiin säpäleiksi, konstaapelit rynnäköivät sisälle huutojen saattelemana. Satu ja Mikael odottivat hetken ja seurasivat sitten perässä aseet koko ajan esillä. Kun he ehtivät portaiden luokse, ensimmäisiä konstaapeleja alkoi jo etulla ulos kypärien hihnoja availlen ja luotiliivejä riisuen. Mikael ja Satu arvasivat tilanteen poliisien ilmeistä.

Rynnäkköä johtanut ylikonstaapeli nappasi rintataskustaan Virve-puhelimen ja antoi lyhyen tilanneselostuksen: ”Sisällä naisen kroppa. Partiot käsketty pois talosta. Rikospaikka eristetään. Tekniikka paikalle mahdollisimman nopeasti.”

Satu ja Mikael odottivat, että konstaapeli sai puhelimen kiinnitettyä takaisin rintapieleensä. Mies kääntyi heihin: ”Minun puolestani voitte käydä vilkaisemassa. Kroppa on heti eteisessä, mutta tuulikaappia pidemmälle ei saa mennä ennen kuin tekninen tutkinta antaa luvan. Yksi partio on sisällä ja kiertää asunnon siltä varalta, että siellä on vielä joku. Muut on käsketty poistumaan, myös piha pitää tyhjentää.” Mies piti tauon ja sanoi vielä loppuun: ”Helvetinmoinen päivä, ei voi muuta sanoa.”

Satu ja Mikael nyökkäsivät. He vilkaisivat toisiaan ja lähtivät nousemaan portaita jättäen ylikonstaapelin järjestelemään asioita pihalla. Mikael meni ensimmäisenä sisään ja seisahtui ovelle katsomaan hirvittävää näkyä: Siiri Latun ruumis istui seinään nojaten. Kädet retkottivat velttoina sivuilla, leuka nojasi rintapieleen. Rasvainen tukka roikkui sylissä kuin sateen lakoon hakkaama heinä. Myös tässä talossa, kuten Kalle Lindgrenin luona, haisi mädänneelle. Ja aivan samoin kuin Lindgrenillä, kärpäset olivat löytäneet Siiri Latun ruumiin ja alkaneet munia muniaan siihen.

Kuolinsyytä ei tarvinnut arvailla. Vatsan läpi oli työnnetty pitkä metalliputki, jonka ontosta sisuksesta oli ryöpynnyt verta lattialle isoksi lammikoksi kuin rikkoutuneesta vesijohdosta. Kun Mikael astui askeleen taaksepäin, kuivuneen veren pinnalle kerääntynyt kärpäsparvi lehahti suristen karkuun, mutta huomatessaan, ettei vaaraa ole, laskeutui heti takaisin latkimaan sitä.

He poistuivat takaisin ulkoilmaan. Aurinko oli siirtynyt lännemmäksi, mutta valoisaa riittäisi vielä pitkään. Sadun puhelin soi. Jaana Paloheimo, joka oli jäänyt Kalle Lindgrenin talolle, halusi tietää tilanteen Latun luona. Mikael jätti parinsa puhumaan rauhassa, poistui kuusiaidan portista ja lähti kiertämään tonttia pellonreunaa seuraten. Tuulta ei ollut nimeksikään, mutta silti pellon pinnasta nousi pölyä. Kauempana pieni tomutornado liikkui hitaasti hänestä poispäin.

Hän kiersi kokonaan talon toiselle puolelle, josta avautui hieno näkymä yli Lattomeren kuivatusaukean. Vasemmalla näkyi tie ja mutka, josta Pekka Niemen ruumis oli löytynyt edellispäivänä. Sinne ei ollut kilometriäkään matkaa linnuntietä. Mikael käsitti nyt lopullisesti, että ruumis oli hylätty tarkoituksella ojaan juuri sille kohtaa. Kaikki oli ennalta suunniteltua.

Keskellä peltoa seisoi valtava lato. Sinne johti kovaksi tallottu polku, joka seurasi sarkaojan reunaa. Mikael oli jo lähdössä kävelemään sitä, kun kuuli takaansa Sadun äänen:

”Meidän on parasta palata Lindgrenin talolle ja jättää tämä tekniselle tutkinnalle. Tullaan tänne huomenna, kun tekniikka on käynyt paikan läpi. Sitten otamme aikalisän ja pohdimme porukalla, mikä on seuraava siirtomme.”

Mikael kääntyi ja näki ensimmäistä kertaa todellista ahdistusta parinsa kasvoilla – ja hän tajusi jälleen, kuinka itsekäs oli ollut Matiaksen kuoleman jälkeen. Satu oli ollut ainoa, joka oli pitänyt häntä pystyssä silloinkin, kun kaikki muut olivat jo luovuttaneet ja hylänneet hänet. Nyt hänen pitäisi maksaa velka takaisin ja olla vahva heidän kahden edestä. Hän katsahti vielä kerran ladon suuntaan ja huomasi, että sen katto oli osin sortunut. Kaksi sepelkyyhkystä lehahti aukosta taivaalle, kiersi hetken ilmassa ladon yllä ja sukelsi sitten takaisin sisälle. Hän tajusi, että oli katsellut samaa latoa jo kerran aikaisemmin, silloin kun oli seissyt Pekka Niemisen ruumiin löytöpaikalla.

”Kaksi päivää, kolme ruumista”, Jaana Paloheimo aloitti ja katsoi vuorotellen jokaista pöydän ympärillä istuvaa. Tällä kertaa kukaan ei virnuillut tai heittänyt vitsiä. Väsymys paistoi kaikkien kasvoilta.

”Toisin sanoen meillä on käsissämme sarjamurhaaja.”

”Kaikki uhrit on surmattu samana päivänä. Oikeuslääkäri on vahvistanut kuolinajat”, Satu sanoi.

”Toisin sanoen uhreja saattaa olla vaikka kuinka paljon enemmän. Kalle Lindgrenin ja Siiri Latun ruumiit löydettiin käytännössä vahingossa”, Rami Vaahtera sanoi.

”Vahingossa? Ei se mikään vahinko ollut. Molemmat olivat Mikaelin epäiltyjen listalla”, Satu korjasi.

Kaikki katsoivat Mikaelia, joka istui pöydän päässä ja tuijotti kämmeniään. Hän kohotti hitaasti katseensa ja nyökkäsi. ”Olen ajatellut sitä”, hän sanoi. ”Laadin listan eilen. Siinä on kolme nimeä, joiden epäilin hautovan minulle kostoa ja joiden uskoin kykenevän surmaamaan seitsemänvuotiaan. Lindgren on listan kärjessä.”

Rami Vaahteran kasvot kiristyivät. ”Hän se ei ainakaan ollut. Eikä Lattu liioin.”

”Kuka kolmas nimi listallasi on?”

”Gabriel Mäkinen.”

”Gabrielin enkeli? Hänkö, joka surmasi äitinsä ja molemmat sisarensa kahvipöydässä ja väitti saaneensa tappokäskyn itseltään Jumalalta? Onko hän vapaana?” Jaana Paloheimo kysyi.

”Valitettavasti. Oikeuspsykiatrinen lausunto puolsi hänen sulkemistaan psykiatriseen sairaalaan, mutta korkein oikeus muutti tuomion vankeudeksi. Gabriel Mäkinen pääsi koevapauteen toukokuun alussa.”

”Ei voi olla mahdollista! Missä hän majailee nykyään?”

”Rikosseuraamuslaitoksen mukaan hänellä on osoite Antinkadulla.”

”Haluan, että paikka ratsataan välittömästi”, Paloheimo sanoi.

”Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, vastassa saattaa yhtä hyvin olla ruumis kuin elävä mies.”

”Mikä syy Gabrielin enkelillä olisi kostaa sinulle? Ja miksei hän silloin hyökkäisi suoraan sinua vastaan, vaan surmaa ensin viattoman pikkupojan ja sitten kaksi tuomionsa kärsinyttä murhaajaa?”

”Ehkä hän haluaa leikkiä meidän kanssamme”, Satu ehdotti. ”Jos Gabriel tosiaan on syyllinen, mitä motiivia hän mihinkään tarvitsee. Pelkkä unessa saatu viesti Jumalalta riittää.”

”Minä olin yksi avaintodistajista Gabrielin oikeudenkäynnissä”, Mikael sanoi vakavana. ”Hän ei koskaan kieltänyt tappaneensa äitiään ja sisariaan. Hän oli siitä jopa ylpeä. Äiti ja siskot olivat kuulemma langenneet syntiin. Ainoastaan kerran hän raivostui. Se koski hänen mielenterveyttään käsittelevää osiota. Oikeuspsykiatrin lausunnon mukaan Gabriel Mäkinen on psyykkisesti sairas ja hänelle suositeltiin laitoshoitoa vankeuden sijaan. Omassa todistuksessani minä tuin psykiatrin näkemystä. Gabriel piti asiaa pöyristyttävänä…”

Äkkiä Mikael vaikeni ja katsoi pöydän ympärillä istuvia aivan kuin muistaen jotain.

”Mitä nyt?” Paloheimo kysyi.

Mikael pinnisteli ajatuksiaan kuin yrittäen muistaa kaukaisen asian, joka oli aivan mielen päällä, mutta jota ei saanut teräväksi, ja sanoi lopulta: ”Kun oikeudenkäynti oli ohi ja Gabrielia saatettiin ulos, hän sanoi minulle jotain. En muistanut sitä aiemmin. Oikeussalissa oli ruuhkaa. Mediaa oli paikalla ja salamavalot räpsyivät. Kun hän oli kohdallani, hän kääntyi puoleeni ja hymyili. Muistan sen nyt aivan selvästi. Hän sanoi jotain, huulet liikkuivat…”

Kaikki odottivat. Mikael puristi silmänsä kiinni ja yritti palata tuohon nimenomaiseen hetkeen yli kymmenen vuotta sitten. Kun hän avasi silmänsä, oli kasvoilla rauhallinen, tyyni ilme.

”Gabriel kääntyi minua kohti, hymyili ja sanoi: ’Me tapaamme vielä.’”

”Oletko varma, että hän sanoi juuri noin? Me tapaamme vielä.”

Mikael nyökkäsi. ”En pitänyt sitä mitenkään merkityksellisenä silloin. Minua on uhattu poliisintyössä niin monta kertaa, että olen jo täysin turtunut siihen. Mies oli juuri tuomittu psykiatriseen hoitoon ja jätin uhkauksen omaan arvoonsa, mutta nyt kun muistelen kaikkia niitä kuulusteluja, joita vedin hänen kanssaan, oli miehellä jo silloin kasvoillaan omituinen hymy, aivan kuin hän tietäisi jotain enemmän kuin minä.”

”Ja hänkö ei koskaan kieltänyt surmanneensa noita ihmisiä, äitiään ja sisariaan?”

”Ei, hänelle tuntui olevan tärkeämpää se, ettei häntä leimata hulluksi.”

”Ja sinä olit yksi noista leimaajista”, Rami Vaahtera totesi. ”Se riittää motiiviksi. Meidän pitää tavoittaa hänet nopeasti.”

Kaikki nousivat ja poistuivat huoneesta. Kiire paistoi kaikkien kasvoilta ja liikkeistä.

Satu ja Mikael menivät yhtä matkaa, käytävällä Satu tarttui Mikaelia käsikynkästä. He katsoivat toisiaan ja hymyilivät.

”Yhtä asiaa en silti ymmärrä”, Satu sanoi heidän päästessä rappukäytävään johtavalle palo-ovelle. ”Jos se on Gabriel, miten hän tiesi poikasi nimen – ja mistä hän arvasi, että epäilisimme ensimmäiseksi Kalle Lindgreniä ja Siiri Lattua?”

He pysähtyivät. Mikael sanoi: ”Jos se on Gabriel, hänellä on ollut aikaa suunnitella tätä yli kymmenen vuotta. Se on pitkä aika hautoa kostoa.”

”Mikael ja Gabriel”, Satu sanoi. ”Kaksi enkeliä.”

Jatkuu ensi numerossa.