Apu

Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 4/10


Surmattuna löytynyt pieni poika avaa poliisi Mikael Stenroosin oman tragedian vanhat arvet, sillä julma teko näyttää linkittyvän hänen Matias-poikansa kuolemaan.
Kuvat Esa-Pekka Niemi

Mikael Stenroos oli toiminut poliisina kuusitoista vuotta, joista kaksitoista rikospoliisina. Matiaksen kuoleman jälkeen hän oli jäänyt pitkälle sairaslomalle, ja sitten muutamalle lyhyemmälle, mutta palannut aina takaisin töihin. Työ oli lopulta se tasapainottava asia hänen elämässään. Kahteentoista vuoteen rikostutkijana mahtui tuhansia juttuja, joista suuri osa oli jäänyt ratkaisematta. Ilkivaltaa, näpistyksiä, murtoja, yliajoja, pahoinpitelyjä, taponyrityksiä, laittomia uhkailuja… Lista oli loputon. Rikospoliisin resurssit oli ajettu niin alas, että suurin osa sisään tulvivasta juttumassasta meni suoraan pimeiden mappiin. Vain vakavimpiin rikoksiin uhrattiin työpanosta.

Nyt hän oli tilanteessa, jossa hänen täytyisi käydä läpi koko työhistoriansa ja poimia sieltä tapaukset, joiden tekijä saattaisi kantaa hänelle kaunaa – ja ennen kaikkea löytää ihminen, jolla oli kyky hukuttaa seitsemänvuotias poika uima-altaaseen. Mikael tiesi, että Pekka Niemisen surmatyön selvittäminen avaisi monia haavoja, joista osa ei ollut koskaan edes umpeutunut. Sen takia hänen täytyisi sulkea pois kaikki ulkopuolinen ja kytkeä itsessään poliisimoodi päälle.

Hän tarvitsi suunnitelman. Ensimmäiseksi hän päätti rajata tapauksia. Parhaillaan linnassa istuvat pystyi heti laskemaan pois, samoin selvittämättömät jutut. Murtomies, joka ei koskaan jäänyt kiinni, ei hautonut hänelle kostoa. Tekijä oli joku, jonka hän oli joskus napannut tai ollut mukana nappaamassa. Hän sulki pois myös kaikki vähäpätöisemmät rikokset, joista oli tullut sakkotuomioita, yhdyskuntapalvelua tai ehdonalaista.

Kun poistaminen oli tehty, jäljelle jäi 30 tapausta, joista 16 oli henkirikoksia. Loput neljätoista olivat isoja ryöstöjä, kuolonkolareita tai pahoinpitelyjä, joista oli heilahtanut pitkä kakku. Pelkällä intuitiolla ja ajattelematta sen enempää hän päätti keskittyä ainoastaan surmatöihin. Hän perusteli valintaa itselleen sillä, että heillä oli käsissään poikkeuksellisen julma henkirikos. Mikään ei tietenkään estänyt, etteikö summittainen pankkiryöstäjäkin pystyisi sellaiseen, mutta kaikki Mikaelin vaistot huusivat, että surmaaja oli tappanut ennenkin. Siksi heidän pitäisi keskittyä henkirikoksiin. Hän oli varma, että tekijä löytyisi heidän joukostaan – tai sitten se oli joku aivan muu.

Mikael tuijotti lukua. Kuusitoista.

Urallaan hän oli osallistunut kuuteentoista henkirikostutkintaan. Luku oli huimaavan suuri, jättimäinen. Hän ei ollut koskaan pitänyt kirjaa jutuistaan, ja nyt kun hän ensimmäisen kerran näki totuuden, se iski häntä kuin moukari. Kuusitoista ihmistä oli tapettu hänen vahtivuorollaan. Pekka Nieminen oli numero seitsemäntoista.

Mikael ajatteli, että oli nähnyt ruumiita riittävästi yhden ihmisen elämänajaksi.

Kuudestatoista henkirikoksesta he olivat ratkaisseet neljätoista. Oikeastaan he olivat ratkaisseet kaikki, mutta kahtena kertana ei ollut kertynyt riittävästi näyttöä, ja syyttäjä oli joutunut heittämään hanskat tiskiin. Silti tekijöiden henkilöllisyydestä ei ollut jäänyt epäselvyyttä. He eivät vain olleet pystyneet todistamaan sitä.

Mikael poisti listalta myös nuo edellä mainitut kaksi, joista toinen oli puukotus asematunnelissa, ja toinen pahoinpitely Yrjönkadun ja Pohjoispuiston kulmassa. Uhria, 18-vuotiasta miestä, oli lyöty nyrkillä niin kovaa kasvoihin, että kallon luut olivat murtuneet ja mies oli kuollut aivoverenvuotoon viruttuaan ensin kolme päivää teholla koomassa. Tapaus kalvoi Mikaelia edelleen, sillä hänen mielestään näyttö oli ollut aukoton ja sen olisi pitänyt riittää tuomioon. Pahoinpitely oli tallentunut kahteenkin eri valvontakameraan. Lisäksi tapahtumapaikan välittömästä läheisyydestä oli löytynyt oluttölkki, josta oli saatu talteen epäillyn, toisen 18-vuotiaan miehen, sormenjäljet. Epäilty oli kuitenkin onnistunut hankkimaan itselleen köykäisen alibin. Käytännössä hänen vanhempansa olivat todistaneet miehen olleen heillä koko illan. Se oli tietenkin valetta, mutta koska valvontakameran kuva oli huonolaatuinen, eikä teolla ollut silminnäkijöitä, ei tekijää voitu tuomita pelkän oluttölkin perusteella, vaikka se sitoikin hänet surmapaikkaan.

Jäljelle jäi siis neljätoista henkirikosta. Mikael avasi koneelta sähköisen rekisterin ja haki sieltä tapausten tiedot. Kaikkea ei ollut saatavilla sähköisessä muodossa, mutta kaikkien tuomiolauselmat ja päätösten perustelut oli kirjattu ohjelmaan.

Yllätyksekseen Mikael pystyi muistamaan jokaisen tapauksen, ja hän oli myös todistanut kaikissa neljästätoista jutussa oikeudessa.

Hän tutki tuomittujen nimiä ja teki samalla muistiinpanoja kirjoituslehtiöön.

Kaksi nimeä hän veti heti yli. Ensimmäinen, mies, joka oli ampunut veljensä, oli jo itse kuollut, tehnyt itsemurhan pian vankilaan jouduttuaan. Toinen taas oli hyvin perinteinen suomalainen surmatyö, jossa alkoholinhuuruisessa yksityisasunnossa mies oli tökännyt kaveriaan kuorimaveitsellä kurkkuun. Tuomittu oli tekohetkellä yli kuudenkymmenen ja rappioalkoholisti, eikä ollut missään vaiheessa kieltänyt syyllisyyttään. Nyt miehen täytyi olla jo yli seitsemänkymmentä. Mikael ei uskonut tämän ryhtyneen vanhoilla päivillään hukuttamaan pikkulapsia ja tatuoimaan niiden vatsaan poliisin pojan nimeä.

Myös moni muu nimi pyyhkiytyi listalta nopeassa tahdissa. Kaksi potentiaalista tekijää oli jo itse kuollut ja kolmessa tapauksessa syylliset olivat luonteeltaan sellaisia, ettei heistä olisi murhaajiksi. Tapot oli tehty pikaistuksissa ja vahvassa humalatilassa. Lisäksi tekijät olivat oikeudessa osoittaneet syvää katumusta.

Mikael katsoi listaa. Jäljelle oli jäänyt seitsemän nimeä. Hetken mielijohteesta ja pelkällä intuitiolla hän yliviivasi vielä kolme. Vaikka kaikki yliviivatut olivat kovanluokan ammattirikollisia, oli Mikael varma, ettei kukaan heistä kantanut hänelle kaunaa. Jokaisella noista tuomituista oli pitkä väkivaltainen historia, johon liittyi varkauksia, pahoinpitelyitä, huumeita ja päihteitä. Jokainen oli istunut useasti. Nuo ammattirikolliset tiesivät osansa. He olivat rosvoja ja poliisit yrittivät ottaa heitä kiinni. Kaikki oli pelkkää bisnestä, siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. He olivat hyväksyneet roolinsa, eivätkä kantaneet kaunaa virkamiehille, jotka tekivät työtään. Yhden kaksoismurhaan syyllistyneen moottoripyöräkerholaisen hän poisti listalta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä istui edelleen lukkojen takana.

Nyt jäljellä oli enää kolme nimeä. Jokaisen näkeminen sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Mikaelin selkärankaa. Siinä olivat hänen kuusitoistavuotisen poliisinuransa raskain kuona. Ensimmäinen oli Siiri Angervo Lattu, joka oli 29-vuotiaana tukehduttanut avomiehensä tunkemalla harjanvarren ruokatorvesta mahalaukkuun asti. Sitä ennen nainen oli sitonut miehen vesipatteriin ja kiduttanut polttolampulla sekä pihdeillä ja leikannut irti kaikki miehen sormet. Kidutusta ja pahoinpitelyä oli jatkunut yhtäjaksoisesti kuusi tuntia, jonka päätteeksi Lattu oli survaissut harjanvarren miehen kurkkuun sellaisella voimalla, että tärkeitä sisäelimiä oli vioittunut. Lopullinen kuolinsyy oli kuitenkin tukehtuminen, johon oikeuslääkärin mukaan oli kulunut aikaa useita kymmeniä minuutteja.

Mikael muisti tapauksen kuin eilisen, vaikka siitä oli jo yli kymmenen vuotta. Rikospaikka oli ollut hirvittävää katsottavaa, ja aika moni kokenutkin poliisi oli joutunut poistumaan sieltä. Lattu oli napattu hyvin pian teon jälkeen läheisestä kaljakuppilasta. Nainen oli psykopaattinen ja aggressiivinen. Kuulusteluissa tämä oli useaan kertaan yrittänyt karata poliisien päälle. Oikeusistunnossa naisen vieressä oli seisonut koko ajan kaksi aseistettua vartijaa. Motiiviksi nainen oli ilmoittanut, että mies oli arvostellut hänen laittamaansa ruokaa, joka oli ollut lihapullat perunamuusilla. Kun Mikael oli todistanut esitutkijan roolissa, oli nainen tuijottanut häntä rävähtämättä silmiin. Latulle oli lätkäisty elinkautinen, mutta oli vapautunut kaksi vuotta sitten presidentin armahduksella.

Toinen nimi listalla oli Kaarle Lindgren. 2000-luvun alussa Lindgren oli pyörittänyt kahden ystävänsä kanssa rinkiä, joka toi laittomasti Suomeen hevosten dopingaineita. Pienenä ravipiireissä alkanut touhu paisui kuin pullataikina, ja lopulta siinä alkoi liikkua hyvinkin merkittäviä summia. Samalla homma sai koko ajan synkempiä sävyjä. Salakuljetuksen lisäksi porukka alkoi harjoittaa velanperintää, kiristystä ja uhkailua.

Sitten asiat alkoivat suistua lopullisesti raiteiltaan. Raha toi mukanaan ahneuden. Toinen Lindgrenin yhtiökumppaneista alkoi vetää välistä ja tehdä sivussa kilpailevaa bisnestä. Hän jäi nopeasti kiinni, jonka jälkeen Lindgren päätti kostaa mafiatyyliin. Hän kutsui molemmat liikekumppaninsa, jotka oli tuntenut alakouluikäisestä, neuvotteluun ja ampui kumpaakin revolverilla teloitustyylillä niskaan. Ruumiit Lindgren pilkkoi kotonaan kylpyammeessa rautasahalla ja kulmahiomakoneella ja syötti palaset sioille. Teosta tuli elinkautinen, mutta Lindgren ei koskaan myöntänyt syyllisyyttään, vaan väitti loppuun asti, että poliisi – ja erityisesti Mikael Stenroos – olivat tekaisseet todisteita.

Mikael muisteli tapausta, joka oli yksi järkyttävimmistä hänen urallaan. He olivat ratsanneet Lindgrenin autotallin, josta oli löytynyt muovipussillinen verisiä työkaluja. Hän muisti yhä tallissa leijalleen kuvottavan hajun ja pussista lentoon lehahtaneet kärpäset. Myöhemmin, linnassa istuessaan, Lindgren oli lähettänyt hänelle hevosta esittävän postikortin, jonka allekirjoituksen kohdalle oli piirretty verinen saha. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan poliisi arvatakseen, kuka oli kortin postittanut. Mikael oli otattanut kortista sormenjäljet ja syyllinen oli löytynyt. Laiton virkamieheen kohdistuva uhkaus oli pilannut Lindgrenin mahdollisuudet armahdukseen. Jos jollakulla oli syytä vihata häntä, niin Lindgrenillä. Ja Lindgren oli mies, joka pystyi ihan mihin tahansa. Vaikka hukuttamaan avuttoman seitsemänvuotiaan pojan.

Kolmas ja viimeinen nimi listalla oli Gabriel Mäkinen. Gabriel, alias Gabrielin enkeli, oli tullut kuuluisaksi murhaamalla äitinsä ja kaksi siskoaan. Mäkinen oli mennyt äitinsä 60-vuotissyntymäpäiville. Sitä ennen hän oli käynyt ostamassa läheisestä kioskista kukkapuskan ja suklaarasian. Kukkien lisäksi hänellä oli ollut mukanaan 22.kaliiberinen tarkkuuspistooli. Gabrielin äiti oli leiponut aamulla ja tarjoillut lapsilleen nisupullaa ja täytekakkua. He olivat istuneet kahvittelemassa, kun Gabriel oli äkisti vetänyt aseen esiin ja ampunut jokaista vuorotellen kasvoihin. Nuorin sisaruksista oli kuollut heti, mutta pienikokoisen pistoolin takia Gabrielin oli ollut pakko tyhjentää lipas äitiinsä ja vanhempaan sisareensa. Sitten Gabriel oli käynyt takaisin pöytään ja jatkanut syömistä välittämättä pullansiivuille roiskuneista veritahroista. Naapurit olivat kuulleet pamaukset ja hälyttäneet poliisit. Sieltä konstaapelit myös Gabrielin olivat löytäneet, naama veriviiruilla, hörppimässä kahvia pikkuriikkisestä kupista pikkurilli koukussa ja selailemassa uutta Hobby Hallin kuvastoa.

Oikeudenkäynti sai runsaasti huomiota mediassa, joka nimesi Gabriel Mäkisen Gabrielin enkeliksi, sillä oikeudenistunnossa hän kertoi toteuttaneensa Jumalan käskyä. Jumala oli ilmestynyt hänelle pipopäisen vanhuksen muodossa ja käskenyt hänen tappaa äitinsä ja siskonsa. Mikael ei voinut käsittää, miten tuollainen ihmispeto oli voitu päästää ehdonalaiseen. Hänen mielestään suljettu psykiatrinen sairaala olisi ollut oikeampi paikka.

Mikael etsi kaikkien kolmen epäillyn pidätyskuvat ja raahasi ne vierekkäin näytölle. Hän katsoi vuorotellen jokaista, muttei saanut kenestäkään varmaa tunnetta – ja äkkiä hänelle tuli olo, että he olivat erehtyneet. Pekka Niemisen surmaaja ei ollut yksikään noista kolmesta, vaan joku aivan muu – joku, jota he eivät koskaan osaisi epäillä.

Kaikilla pidätetyillä oli kasvoillaan samanlainen tyhjä ilme. Silmät näyttivät mustilta rei’iltä aivan kuin niiden takana ei olisi asunut ketään – tai ei ainakaan ihminen. Yhdestä asiasta Mikael oli kuitenkin varma: kuka tahansa noista kolmesta saattoi olla syyllinen. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä olisi pystyneet sellaiseen kauheuteen.

Kysymys kuului: kenellä oli polttavin halu kostaa hänelle – ja kuka ylipäätään tiesi hänen kuolleesta pojastaan? Toisaalta, Matiaksen hukkuminen ei ollut mikään salaisuus, ja vankiloissa huhut liikkuivat nopeasti.

”Löytyykö mitään?” Satu kysyi ovelta, ja sai Mikaelin säp­­sähtämään. Satu hymyili työparinsa ilmeelle, laski sylissään kantamat paperit pöydälle ja istui Mikaelin viereen.

Mikael käänsi näyttöruutua. Satu kumartui lähemmäs ja tutki jokaista kasvoa vuorotellen. Sitten hän nojautui selkänojaan ja risti kätensä vatsansa päälle. ”Muistan heidät jokaisen.”

”Kukapa voisi unohtaa”, Mikael myönsi.

”Oletko koskaan pohtinut, millaista työtä teemme?” Satu kysyi. ”Joskus ajattelen, että olisin päässyt helpommalla lukemalla itseni tradenomiksi. Pyörittelisin laskuja jossain konttorissa, myisin ihmisille kenkiä tai jotain.”

Mikael nyökkäsi. ”Mutta olisitko onnellisempi? Sinä olet hyvä poliisi. Ilman sinunlaisiasi tuollaiset ihmispedot kulkisivat vapaana.”

Satu pohti hetken ja sanoi: ”Ehkä, mutta välillä tämä tuntuu epäreilulta. Nuo kolme, jotka ovat tehneet sanoinkuvaamattomia asioita, kulkevat nyt vapaina. He saattavat poiketa milloin tahansa ravintolaan syömään, ostaa pullon punaviiniä ja maata auringossa varpaat hiekkaan upotettuina, kun taas heidän surmaamansa ihmiset makaavat kylmässä mullassa matojen kovertamana, eivät milloinkaan saa kokea yhtään mitään.”

”Maailman paino”, Mikael totesi. ”Välillä se on rusentava.”

”Kenestä aloitetaan?” Satu kysyi.

Mikael osoitti keskimmäistä, Kalle Lindgreniä.

”Se postikortti”, Satu muisti. He nousivat. Mikael sammutti tietokoneen näytön. He poistuivat käytävään.

”Lindgren asuu Viasvedellä. Hänellä on siellä hevostila. Kerää porukka kasaan. Haetaan mies kuulusteltavaksi.”

Julkaistu: 20.8.2019