Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 3/10

Mikael käveli pihaan. Hän seisoi hetken katsellen kaksikerroksista kivitaloa ja sen valtavia, etelään suuntautuvia ikkunoita. Autotalli oli pienen omakotitalon kokoinen. Avokatoksessa seisoi tuliterä Mercedes-citymaasturi ja Mikael tiesi, että samanlainen, mutta punainen, oli parkissa tallissa. Aurinko oli jo matalalla ja sen viimeiset ruskonvärit siivilöityivät pihakoivujen latvusten läpi. Steriililtä näyttävää nurmikkoa pitkin mateli robottiruohonleikkuri. Ainoa Mikaelin mielestä ”oikeaa elämää” muistuttava seikka talossa oli kolmipyöräinen, joka oli nostettu terassille suojaan sateelta.

Hän käveli vastentahtoisesti ovelle ja huomasi sukivansa rasvaisia, korvien päälle ulottuvia hiuksia jakaukselle. Asian huomaaminen harmitti häntä, sillä se sai hänet tajuamaan, että hän välitti edelleen Wilhelmiinasta, vaikka oli uskotellut itselleen, ettei enää tuntisi mitään. Mitä lähemmäs ovea hän asteli, sitä painavammiksi askeleet kävivät. Hänen ei tarvinnut soittaa ovikelloa, sillä ovi avautui ennen sitä ja ulos astui Mikaelia päätä pidempi mies. Kalle, Wilhelmiinan uusi aviomies, alias Mulkku-Kalle, joksi Mikael oli miehen mielessään nimennyt. Ei Kalle mikään paha ihminen ollut, eikä etenkään mulkku, mutta yhä edelleen Mikael tunsi mustasukkaisuutta tätä kohtaan.

Kalle tarjosi kättään ja Mikael tarttui siihen. ”Hienoa nähdä sinua pitkästä aikaa”, Kalle sanoi hymyillen. ”Tule peremmälle. Mitä kuuluu?”

Mikael katsoi kelloa, totesi sen olevan aivan liian paljon vierailulle, mumisi jotain vastaukseksi ja astui sisälle uudenkiiltävään kämppään, joka oli lattiasta kattoon kiillotettua marmoria, kaakelia ja lasia. Menemällä naimisiin Kallen kanssa Wilhelmiina oli kasvattanut paitsi miehensä pituutta, tuplannut asuinneliöt ja kaikesta päätellen nollat tiliotteen loppusummassa.

”Onko Wilhelmiina kotona?”

”Olohuoneessa. Tulitko kävellen, haluatko juotavaa?”

Mikael ei vastannut. Hän riisui kenkänsä ja käveli angoramaton ja salongin poikki olohuoneeseen. Wilhelmiina kutoi sukkaa yöpaitasillaan sohvalla sääret vartalon alle käännettynä samassa asennossa, jossa Mikael muisti tämän aina istuneen. Jo silloin kaksikymmentä vuotta sitten lukiolaistyttönä, jolloin he olivat alkaneet seurustella. Nyt Wilhelmiina kutoi sohvaa toisen miehen tahrattomalla nahkasohvalla. Taas selittämätön mustasukkaisuuden aalto kouraisi vatsanpohjasta.

Wilhelmiina oli edelleen tyrmäävän kaunis – toisin kuin hänen oma laitansa oli. Vuodet olivat potkineet häntä kasvoihin luistimilla jo pitkään.

Wilhelmiina kohotti katseensa, ja jo heti ensimmäisestä silmäyksestä Mikael tunnisti tuon riidanhaluisen ja haastavan ilmeen, joka Wilhelmiinan silmissä oli aina välähtänyt ennen heidän kovia yhteenottojaan, jotka olivat loppuvaiheessa menneet aivan sekopäisiksi. Silloin tavarat ja sanat olivat sinkoilleet. Ilmeisesti myös Kalle oli oppinut tunnistamaan katseen, sillä tämä sanoi sovittelevaan sävyyn:

”Miten töissä, onko isoja juttuja menossa? Luin lehdestä siitä kadonneesta pojasta, onko hän on löytynyt?”

Samassa pieni, alle kolmevuotias pyjamapukuinen poika syöksähti sohvalle aivan kuin olisi ilmestynyt tyhjästä. Mikael ei voinut tajuta, miten ei ollut kuullut pojan tuloa. Wilhelmiina laski kutimet sohvapöydälle ja sulki pojan syliinsä. Toinen aalto, aiempaa mustempi ja kylmempi, huuhtoi Mikaelin vatsanpohjaa. Poika kyhnytti äitiään vasten, rimpuili irti otteesta ja syöksähti sitten taas jonnekin kadoten näkyvistä yhtä aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin, ja pienen hetken Mikael näki pojassa Matiaksen. Hän pohti, kuinka usein Wilhelmiina näki saman.

”Meidän pitää puhua”, Mikael sanoi.

”Puhua?” Wilhelmiina kysyi. Ääni oli kova ja väritön. Tunteeton.

”On sattunut…”, Mikael vilkaisi Kallea, joka kääntyi hienotunteisesti ja poistui keittiöön.

Wilhelmiina tuijotti Mikaelia, suu puristui ohueksi viivaksi ja aukesi sitten. ”Kyllä minä tiedän, mitä asiaa sinulla on. Tähän aikaa illasta tänä nimenomaisena päivänä. Koska sinä ymmärrät, että meidän juttumme on ohi, ja että Matias on kuollut, eikä herää henkiin?”

”Minä…” Mikaelin sanat takertuivat kurkkuun. Äkkiä häntä alkoi pyörryttää ja hän tarttui norsunluunväriseen kaakeliuuniin, jottei menettäisi tajuntaansa. Hetken maailma kieppui hänen ympärillään, kunnes taas asettui. Wilhelmiinan hyökkäys oli yllättänyt hänet kaikesta huolimatta.

”Joka vuosi soitat Matiaksen syntymäpäivänä – ja aina ympäripäissäsi. Hetki sitten jo ajattelin, ettet tänä vuonna soittaisikaan. Ajattelin, että joko olet vihdoin löytänyt jonkun ja jatkanut elämääsi, tai sitten olet viimein puristanut siitä liipaisimesta, jota joka armas vuosi uhkaat puristaa.”

Wilhelmiina nousi seisomaan. Silmät leiskuivat. ”Sinä olet rypenyt itsesäälissä viimeiset viisi vuotta kuin sika. Luuletko, ettei minulla ole ollut vaikeaa? Olet pitänyt päätäsi perseessä niin kauan, ettet ole nähnyt mitään muuta kuin itsesi. Silloinkin, kun vielä asuimme yhdessä, et koskaan edes kysynyt, miltä minusta tuntuu!”

Mikael peruutti pari hoipertelevaa askelta kaakeliuunista kiinni pitäen. Kalle tuli keittiöstä olohuoneeseen käsiään pyyhkeeseen kuivaten. Mikael etsi katseellaan pellavapäistä poikaa, mutta ei nähnyt tätä missään.

”No, no, antakaa olla. Ei kiihdytä…” Kalle yritti, mutta sanoilla ei ollut mitään tehoa Wilhelmiinaan, joka purki patoumaa, jota oli sisälleen vuosia kerännyt ja joka nyt syöksyi ulos vuolaana virtana.

”Syytät itseäsi Matiaksen kuolemasta, mutta et ole koskaan voinut käsittää, että niin syytän minäkin. Minun on pitänyt olla vahva, koska sinusta ei ole ollut siihen. Kun minä järjestin poikamme hautajaisia, sinä ryvit itsesäälissä jossain baarin nurkkapöydässä kuin räkänokkainen pikkupoika. Ja sitten kun en enää kestänyt sitä yksinäisyyttä ja sanoin ottavani eron, taas sinä katosit jonnekin säälimään itseäsi. Ja nyt: nyt sinä soitat joka vuosi ja syyllistät minua siitä, että minä olen jatkanut elämääni. Saatanan marttyyri!”

Kalle oli jo astumassa heidän väliinsä, kun Mikael nosti kätensä keskeyttäen sen. Hän oli saanut itsensä tasapainoon. Hän yllättyi itsekin omasta äkkinäisestä tyyneydestään. Sitä paitsi Wilhelmiina oli oikeassa kaikessa mitä sanoi. Hän oli rypenyt omassa säälissään viisi vuotta vilkuilematta sivuille.

Hän tajusi olleensa idiootti. Wilhelmiinan kasvot paloivat edelleen, ja hetkeä aikaisemmin sohvalla villasukkaa kutonut valkotukka oli äkisti muuttunut noita-akaksi.

”Wilhelmiina, kuuntele!”

Wilhelmiina tuijotti häntä, eikä Kalle tiennyt sanoako jotain vai pysyäkö vaiti. Kuin pelastavana enkelinä poika tepasteli taas jostain ja Kalle nappasi hänet syliinsä. Kalle oli häntä ja Wilhelmiinaa viisitoista vuotta vanhempi ja kokonaan harmaahiuksinen. Mikael katsoi isää ja poikaa eikä voinut välttyä ajatukselta, että tuossa olivat poika ja ukki. Kalle kantoi pojan keittiöön.

”En tullut tänne Matiaksen takia – tai tulin, mutten siksi miksi luulet.”

Mikael veti kainalostaan kirjekuoren ja vasta nyt Wilhelmiina huomasi, että Mikaelilla edes oli sellainen mukanaan. Mikaelin ilme oli vakava hänen sanoessaan: ”On tapahtunut jotain, mitä sinun pitää tietää. En ole humalassa, vaikka luulet niin.”

Wilhelmiinan kasvoilla häilähti epävarmuus ja aiempi tiukka ilme suli aavistuksen. Mikael siirtyi olohuoneeseen ja istahti sohvalle. Wilhelmiina seurasi epävarmana perässä. Mikael otti patologin Pekka Niemisestä ottamat kuvat ja levitti ne pöydälle.

”Olet varmasti kuullut pojasta, joka on ollut kateissa pari päivää. Me löysimme hänen ruumiinsa tänä aamuna Honkaluodosta.”

Mikael oli tarkoituksella jättänyt pois kuvat, joissa näkyi kasvot tai neuleita. Wilhelmiina asteli varoen hänen viereensä, näki valkoiseen ihoon tatuoidun nimen ja kiljaisi. Kalle syöksyi olohuoneeseen valmiina toimimaan, mutta seisahtui kuin seinään nähdessään vaimonsa ilmeen. Kalle harppoi kuvien luo.

”Tulen suoraan patologian laitokselta. Siellä vahvistui, että poika on hukutettu, ja että hänen ihoonsa on tatuoitu Matiaksen nimi.”

”Miten hän…?” Kalle, joka oli itsekin muuttunut harmaaksi, kysyi.

”Hukkunut. Hukutettu. Uima-altaaseen.”

”Kuka?” Wilhelmiina sai kysyttyä. Ääni oli karhea kuin santapaperilla hiottu.

”Emme tiedä, mutta saamme sen selville.”

”Sehän… se tarkoittaa, että tappaja tuntee…”

Mikael pudisti päätään. ”Se tarkoittaa vielä paljon enemmän. Murhaaja ei vain halua kostaa minulle, vaan hän on tappanut minun vuokseni. Tuo seisemänvuotias poika kuoli minun tähteni. Ruumis jätettiin löydettäväksi Matiaksen kuoleman viisivuotispäivänä. Tuon pojan veri tahraa minun käsiäni.”

Kaikki olivat hiljaa. Kalle tarttui Wilhelmiinaa hartioista ja veti syliinsä. Mikael keräsi kuvat nopeasti pois näkyviltä ja laittoi ne kirjekuoreen. Seinäkello raksutti.

Mikael nousi. Kukaan ei sanonut mitään. Hän käveli ovelle ja avasi sen. Ilma oli kuuma. Pihan ainoassa puussa lauloi peippo. Robottiruohonleikkuri ryömi nurmikkoa pitkin äänettömästi kääntyillen. Kun Mikael oli jo portilla, ovi hänen takanaan avautui ja Wilhelmiina juoksi siitä ulos sukkasillaan. Mikael kääntyi. Wilhelmiinan silmät olivat kosteat, siniset meikkiviirut valuivat poskille. Kumpikaan ei sanonut mitään. He vain tarrautuivat kiinni ja painautuivat tosiaan vasten. Kun he erkanivat, Wilhelmiina kuiskasi hänen korvaansa.:

”Ota se kiinni. Ota se kiinni ja tapa.”

Aamupalaveri alkoi tasan kahdeksalta. Mikael saapui viimeisenä, ja kun hän astui sisään, kaikki hänen kollegansa olivat jo paikalla. Jokainen tuijotti häntä. Hänen tukkansa sojotti minne sattuu, parta oli ajamatta ja silmät punoittivat. Hän oli kaatunut sänkyyn vasta puolen yön aikaan ja herännyt siitä samat vaatteet yllään kuin illalla. Kaikki huoneessa olijat näkivät tuon hänen lävitseen, mutta Mikael ei antanut sen häiritä itseään, vaan tervehti kaikkia ja kiersi istumaan vakipaikalleen ikkunapuolelle.

Hänen esimiehensä Jaana Paloheimo tutki häntä arvioiden hänen työkuntoaan. Jaanan oikealla puolella Rami Vaahtera virnuili vahingoniloisena. Ramin vieressä istuva Timo Kallio tutkaili kynsiään välinpitämättömästi. Ainoat aidosti ystävälliset silmät huoneessa kuuluivat hänen työparilleen Sadulle, joka hymyili ja nyökkäsi hänen astuessaan sisään. Mikaelin olisi tehnyt mieli syleillä naista vain tuon pienen eleen takia. Ainakaan aivan kaikki eivät vielä inhonneet häntä.

”Aloitetaan”, Jaana Paloheimo sanoi ja laittoi tekniikan ottamat kuvat Pekka Niemisen ruumiista ja ruumiin löytöpaikasta kiertämään. Kaikki tutkivat kuvia vuorollaan ja siirsivät ne sitten eteenpäin seuraavalle.

”Ruumiinavaus järjestyi nopeasti. Se tehtiin eilen illalla, kiitos oikeuslääkärin, joka palasi töihin lomaltaan. Avauksessa varmistui, että kyseessä on surmatyö.  Pekka Nieminen kuoli hukkumalla. Keuhkoista löytynyt vesi on peräisin uima-altaasta, eikä esimerkiksi ojasta, josta ruumis löytyi”, Paloheimo sanoi.

”No shit, Sherlock”, Rami tuhahti. ”Pelto-oja oli kuiva kuin jauhopussi.”

Ramin kommentti sai Paloheimon mulkaisemaan miestä paheksuvasti. Paloheimo jatkoi: ”Tutkintanimike on murha. Ruumis on kuljetettu paikalle. Löytöpaikka ojitustyömaan läheisyydessä kertoo, että tekijä tai tekijät halusivat ruumiin löydettävän. Sitä ei esimerkiksi ole haudattu tai viety metsään.”

”Voihan olla, että tekijä vain halusi päästä ruumiista nopeasti eroon”, Rami Vaahtera sanoi.

Paloheimo jatkoi: ”Olen juuri tulossa siihen. Ulkoisia vammoja ei ole, kuten jälkiä pahoinpitelystä, seksuaalisesta väkivallasta tai kuristamisesta, mutta sen sijaan on tatuointi.”

Mikael huomasi, että Rami Vaahtera jännittyi, samoin Timo Kallio, ja Mikael tajusi, etteivät miehet vielä tienneet tatuoinnista. Hän tunsi salaista mielihyvää asiasta.

Paloheimo laittoi vielä yhden kuvan kiertämään. Rami sai sen käteensä ensimmäisenä ja tuijotti kuvaa pitkään. Hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi. Hän vilkaisi Mikaelia ja ojensi kuvan vieressä istuvalle Timolle.

”Tatuoinnin olemassaolo jää tähän huoneeseen. Onko selvä?” Paloheimo teroitti. ”Jos luen siitä sanallakaan lehdestä tai kuulen kuiskittavan torilla, annan välittömästi jokaiselle tässä huoneessa potkut. Tapaus nostattaa jo muutenkin isoja lehtiotsikoita. Pekka Niemisen katoaminen on ollut ykkösuutinen mediassa.”

”Mitä jos sen tekivät sittenkin vanhemmat? Jos poika kuoli uimareissulla ja he panikoivat ja lavastivat sitten katoamisen ja lopuksi murhan?” Timo Kallio ehdotti.

”Oletko aivan idiootti?” Satu kysyi. ”Heidän alibinsa katoamiselle on jo miljoonaan kertaan tutkittu. Ja väitätkö, että heidän kuningasideansa olisi lavastaa onnettomuus murhaksi ja keksiä tatuoida yhden rikostutkijan kuolleen pojan nimi pojan vatsaan?”

Kallio kohautti harteitaan. ”Kunhan pohdin vaihtoehtoja.”

Rami, joka oli tointunut ensishokistaan, oli saanut itsensä tasapainoon. Hän nousi ja osoitti sormella pöydän toisella puolella istuvaa Mikaelia. ”Stenroos on jäävi tutkimaan. Hallintolain nojalla vaadin, että hän poistuu tästä huoneesta. Hänen puolueettomuutensa on vaarantunut.”

Kaikki, myös Timo Kallio, näkivät Ramin purkauksen läpi. Se ei johtunut Mikaelin mahdollisesta jääviydestä, vaan ainoastaan katkeruudesta, jonka alkulähdettä ketään ei ymmärtänyt. Kuitenkin vuosi vuodelta tuo katkeruus oli kasvanut mittaa.

”Istu alas!” Paloheimo komensi.

Rami tärisi vihasta. Hän vilkaisi esimieheensä ja istui vastahakoisesti.

”Olen tietenkin jo harkinnut asiaa”, Paloheimo sanoi ja katsoi Mikaelia. ”Rami on oikeassa, tietyllä tasolla olet jutussa asianosainen. Minulla olisi hyvä syy hyllyttää sinut, mutta en tee sitä.”

Rami avasi jo suunsa vastalausetta varten, mutta oli kyllin fiksu sulkeakseen sen. Jaana Paloheimo etsi oikeita sanoja aloittaakseen.

”Pekka Nieminen katosi toukokuun 28. päivä kello 16.30-17.00 kotinsa lähistöltä. Hän oli lähtenyt käymään läheisessä leikkipuistossa. Leikkipuistoon asti hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt. Vatsan tatuointi viittaa siihen, että murhaaja on joku meille ennestään tuttu, erityisesti Mikaelin tuttu, joka nyt haluaa kostaa. Tässä roolissa Mikael on ensiarvoisen tärkeässä asemassa tutkinnassa, oikeastaan sen keskipisteessä. Meidän pitää käydä läpi kaikki hänen urallaan tapahtuneet rikosjutut ja perata niiden joukosta potentiaaliset tekijät. Olen varma, että vastaus löytyy sieltä.”

Kukaan ei kiistänyt, etteikö Paloheimo ollut oikeassa. Kyseessä ei ollut tavanomainen lapsensurma, johon liittyi usein seksuaalisia motiiveja. Tällä kertaa motiivit löytyivät paljon syvemmällä.

”Meidän pitää jakaantua ryhmiin ja perustaa useita rinnakkaisia tutkintalinjoja. Ensimmäinen ja tärkein – ja samalla salaisin – on Mikaelin osuus. Media ei saa missään nimessä tietää tatuoinnista. Mikael ryhtyy penkomaan vanhoja arkistojaan ja kerää meille listaa tapauksista, joiden tekijöillä on halua ja ennen kaikkea kykyä tehdä jotain tallaista. Samaan aikaan toinen tutkintalinja, jota haluan sinut, Rami, vetävän, tutkii perinteisiä motiiveja. Kuulustele Pekka Niemisen vanhempia, sukulaisia, ystäviä, sukulaisia, ja kolkuttele tunnettujen pedofiilien oviin. Tiedämme, että lähes aina tekijä löytyy lähipiiristä.”

Rami nyökkäsi. Paloheimon suunnitelma kuulosti järkevältä.

”Mitä minä teen?” Satu kysyi.

”Toimit Mikaelin aisaparina.” Paloheimo sanoi ja käänsi katseensa sänkipartaiseen Mikaeliin. ”Ja jos sinulle tulee olo, että tämä kaikki on sinulle liikaa, sinun on sanottava se ääneen. Meillä ei ole varaa sössiä tätä tutkintaa. Jos vanhoja haavoja avautuu liikaa, sinun on nostettava kädet suosiolla pystyyn. Ymmärrätkö?”

Oli Mikaelin vuoro nyökätä. Hän tiesi varmaksi, että vanhoja haavoja avautuisi. Ne vuotivat jo nyt kuin vuoristopurot. Sen lisäksi hän tiesi, kuten kaikki tiesivät, ettei Satua ollut laitettu hänen työparikseen pelkästään avustajaksi, vaan myös vahdiksi. Paloheimo ei halunnut hänen ryntäävän yksin murhaajan perään. Ainoa asia, mitä hän ei osannut varmasti sanoa, oli se, miten hän reagoisi, kun he saisivat tietää murhaajan henkilöllisyyden.