Apu

Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 2/10

Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 2/10
Sadun soitto pelasti Mikaelin synkällä hetkellä, mutta pahempaa on edessä. Oikeuslääkärin tutkimuksen jälkeen rikostutkinta saa odottamattomia käänteitä.
Julkaistu: 18.8.2019
Mikael kumartui ruumiin viereen. Poika oli helppo tunnistaa Pekka Niemiseksi kuvista, joita oli julkaistu lehdissä ja televisiossa tämän katoamisen jälkeen. Mikael ajatteli, että etsinnät saatettiin nyt lopettaa ja pojan vanhemmat saisivat kotiin viestin, joka murtaisi heidät. Mikael jos joku tiesi, miltä tuntui menettää oma lapsi.
Hän oli tutkinut uransa aikana lukuisia katoamisia. Pahinta niissä oli aina epätietoisuus. Kadonneiden omaiset pitivät viimeiseen saakka kiinni toivosta, että kadonnut löytyisi hengissä. Usein vielä vuosienkin päästä heidän sisimpänsä tarttui lapselliseen uskoon, että oli tapahtunut erehdys – tai että heidän rakkaansa oli vain päättänyt häipyä.
Pekka Niemisen, seitsemänvuotiaan pojan, osalta toivoa ei enää olisi, mutta ainakin kaikille olisi selvää, mitä oli tapahtunut. Pekka ei enää palaisi kotiin.
Pojan kasvojen iho oli maidonvalkeaa ja kumimaista kuin joku olisi yrittänyt muovata ihmiskasvoja vahasta, joka oli alkanut sulaa lämmössä. Mikael ajatteli, että kuollut ihminen oli enää kuori. Se, mitä sisällä joskus oli ollut, oli iäksi poissa. Hiukset, jotka olivat auringon vaaleiksi polttamat ja ohuet, olivat nyt kuivuneen saven ja lian peittämät ja valuneet silmille. Mikael haroi ne varovasti sivuun ja paljasti nukkemaiset luomet.
Satu kyykistyi hänen viereensä. Valkoinen kumihaalari kahahti.
”En haluaisi olla se, kuka joutuu viemään suruviestin vanhemmille”, Satu sanoi lausuen Mikaelin ajatukset ääneen. Todennäköisesti kaikki paikalla olevat tutkijat ja konstaapelit ajattelivat samaa. Mikään ei ollut pahempaa, kuin viedä viesti lapsen kuolemasta vanhemmille.
Satu kääntyi Mikaelin puoleen. ”Ajatteletko Matiasta?” hän kysyi ja sai Mikaelin hätkähtämään. Mikä ajatustenlukija Satu oikein oli? Hän ei vastannut, nousi seisomaan ja asteli tielle, joka oli suljettu molemmista päistä ja pysäköity täyteen poliisiautoja. Valkohaalarisia teknikkoja pystytteli välineitään ojapenkereellä, salamavalot räiskivät. Tero Nurmisen kaivinkone seisoi parinkymmenen metrin päässä jähmettyneenä paikoilleen kauha maahan työnnettynä kuin maailmanlopun edessä.
Mikael nyökkäsi ja nousi. Hän antoi katseensa kiertää maisemassa, joka oli silmänkantamattomiin peltoa. Siellä täällä maasta nousi lato tai jokin talorykelmä. Tuuli nosti ilmaan pölyä ja muovasi niistä pyörteitä. Hänen katseensa kiinnittyi keskellä peltoa olevaan jättikokoiseen latoon, jonka katto oli osittain sortunut. Hänen katsoessaan sortuneesta aukosta lehahti kaksi sepelkyyhkyä siivet läpsyen kuin olisivat pelästyneet jotain. Linnut kaartelivat hetken ladon yllä ja laskeutuivat takaisin aukosta. Mikael katseli latoa vielä hetken ja hänet valtasi epämääräinen tunne, että heitä tarkkailtiin parhaillaan. Mikael ei tiennyt, mistä tuo äkkinäinen tunne hänelle tuli, mutta hän ei saanut ravistettua sitä mielestään.
”Mitä katsot?” Satu kysyi herättäen Mikaelin mietteistään.
”Mitä pojan kotoa tulee matkaa tänne, kahdeksan kilometriä? Hän ei olisi jaksanut kävellä niin pitkään. Ja joku olisi aivan taatusti nähnyt hänet matkalla ja soittanut poliisille. Kukaan ei ole voinut välttyä katoamisuutisilta. Pojan kasvot ovat pyörineet televisiossa kaikilla mainoskatkoilla.”
”Tarkoitatko, että poika on surmattu? Kuolinsyytä ei vielä tiedetä. Toistaiseksi lähdetään onnettomuudesta. Ulkoisia väkivallan merkkejä ei ole. Poika on saattanut leikkiä ojalla, tai ollut kiinnostunut kaivurista, pudonnut ja taittanut niskansa…”
Mikael pudisti päätään. ”Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei tämä ole onnettomuus. Poika on surmattu. Hänet on kuljetettu tänne. Kysymys kuuluukin, miksi juuri tähän paikkaan, ojitustyömaan viereen? Tekijä on halunnut, että ruumis löytyy nopeasti, ja ehkäpä juuri tänä tiettynä päivänä.”
”Jos se on totta, tästä tulee helvetinmoinen media­show. Miksi joku haluaisi tappaa pienen pojan?”
”En tiedä”, Mikael sanoi ja lisäsi: ”Paitsi että maailma on pielessä.”
Patologin työtiloissa leijui desinfektioaineen, kloriitin ja pesuaineen sekoitus, mutta tuoksun läpi tunkeutui toinen haju, jonka Mikael oli oppinut tunnistamaan jo vuosia sitten. Haju, jota mikään ei koskaan saanut kokonaan katoamaan. Joskus Mikael pelkäsi, että tuo kirpeänmakea ruumiin ja eritteiden löyhkä tarttuisi hänen limakalvoihinsa, eikä hän koskaan pääsisi siitä eroon, vaan haistaisi sen elämänsä loppuun asti.
Oikeuslääkäri oli kuusissakymmenissä oleva pitkä ja kokoharmaa mies, jolla oli aavistuksen väärät sääret, mikä teki kävelystä vaivalloisen näköistä. Lääkäri tuli heitä vastaan ovelle ja tutkaili heitä hetken paksujen silmälasiensa läpi. Pitkähelmaisen valkoisen takin alta vilkkui mustapunainen flanellipaita.
He pukivat ylleen suojavaatteet ja hengityssuojaimet ja siirtyivät obduktiosaliin. Preparaattien kimpussa työskentelevä obduktioavustaja vilkaisi heihin välinpitämättömästi ja jatkoi sitten työskentelyä heistä piittaamatta. Mikael huomasi, että vaikka Satu oli kaiken kokenut poliisi, tämä tärisi heidän lähestyessään rosterista ruumiinavauspöytää, jolla lepäsi peitelty lapsen ruumis.
Vaikka Mikael oli varautunut näkyyn, pienen pojan kalmoon, muistot vyöryivät hänen niskaansa kuin kiehuva vesi. Siitä oli päivälleen viisi vuotta, kun hän ja Wilhelmiina olivat laskeutuneet nuo samat portaat viileään kellariin, jossa heidän oma Matiaksensa oli maannut aivan samanlaisella silpomispöydällä identtisen muovipeiton alla. Tuntui aivan kuin hän olisi matkustanut ajassa.
Oikeuslääkäri ohjasi heidät pöydän luokse ja kääri peiton pojan yltä kuin olisi kuorinut banaanin. Hetken Mikael oli varma, että Pekka Niemisen kasvojen sijasta esiin tulisivat Matiaksen kasvot ja hänen teki mieli kirkaista ääneen. Kun hän näki Pekan vaaleat hiukset ja nukkemaiset silmät, hän päästi keuhkonsa tyhjiksi. Jos vain Satu, lääkäri tai hänen kollegansa tietäisivät, kuinka lähellä hajoamispistettä hän oli, hänet passitettaisiin sairaslomalle. Itse asiassa sinne hän kuuluisikin. Hän ei ollut missään työkunnossa.
Tuore, vasta kiinnineulottu y-viillon haava tuli näkyviin ja sai puistatuksen aallon väreilemään poliisien kehoissa. Pojan iho oli kalkinvalkoinen ja ruumis näytti aivan nukelta, jota epävireinen saumuri oli yrittänyt kursia kömpelösti kokoon. Huulet olivat mustat ja silmät uponneet syvälle kallon sisään.
”Kuolinsyy on hukkuminen”, oikeuslääkäri sanoi. ”Keuhkot olivat piripintaan täynnä.”
”Oja, josta poika löytyi, oli kuiva kuin tuhkapesä”, Satu sanoi.
”Pojan keuhkoista löytyi vettä 1,2 litraa. Sille tehtiin täydellinen kemiallinen analyysi”, oikeuslääkäri selitti. ”Se ei ollut mitään ojavettä eikä liioin mitään muutakaan luonnon vettä. Vesi sisälsi suuret määrät klooria, kuparia ja kalkkia.”
”Uima-altaan vettä”, Mikael totesi ja sai oikeuslääkärin nyökkäämään.
Hetken kaikki olivat hiljaa ja pohtivat kuulemaansa.
”Saadaanko selville, mistä vesi on peräisin?”
Oikeuslääkäri kohautti hartioitaan. ”Ehkä, mutta silloin pitäisi olla vertailunäyte.”
Mikael kaivoi matkapuhelimen taskustaan, näppäili teknisen tutkinnan päivystyksen numeron ja meni sivummalle ruumiista puhumaan. Kun hän palasi Sadun ja lääkärin luokse, hän sanoi: ”Tekniikka käynnistää vesinäytteenotot kaikista alueen julkisista uima-altaista: uimahalleista, maauimalasta, saunatiloista. Niitä ei loppujen lopuksi ole monta. Yksityiset altaat ovat ongelmallisempia, sillä kukaan ei tiedä kuinka paljon niitä on ja missä ne sijaitsevat.”
”Mitä muuta?” Satu kysyi. ”Paitsi nyt on varmaa, ettei kyseessä ollut onnettomuus.”
”Tarkoitatko, onko tehty muuta väkivaltaa? Ei ole. Ei seksuaalista eikä muutakaan. Näyttää siltä, että poika on joko hukkunut tai hukutettu. Mitään ulkoisia kamppailun merkkejä ei ole.”
Obduktiohuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kun se oli venynyt kiusallisen pitkäksi, oikeuslääkäri sanoi:
”Olen tehnyt tätä työtä kauan. Aloitin Turussa patologian laitoksella vuonna 1978 ja tehnyt siitä lähtien. Tämä ei ollut ensimmäinen lapsi, jonka avasin, mutta tietyllä tavalla hän oli ainutlaatuinen.”
Sekä Mikaelin että Sadun ihokarvat törröttivät pystyssä.
Oikeuslääkäri rullasi peittoa alemmas paljastaen ruumiin kokonaan. Ohuet sääret, kapeat pohkeet, pikkupojan sukupuolielimet. Oikeuslääkäri osoitti kohtaa pojan alavatsassa. Molemmat poliisit nojautuivat eteenpäin. Ihoon oli tatuoitu kömpelösti: Matias Stenroos.
Mikael luki nimen moneen kertaan ja nosti sitten katseensa ilmeettömänä. Hänen silmänsä löysivät Sadun kasvot, jotka olivat aivan avuttomat. Ruumiinavaushuoneen äänettömyys huusi kuin suihkujetti. Hän haistoi kaiken terävästi. Pesuaineen, alkoholin ja veren kuparin yhdistelmän. Silti jostain kaiken sen hänen aivoissaan myllertävän sekamelskan ja kirkuvan raivon keskeltä löytyi hillitty ja analyyttinen vaihde.
”Se… sinä…”, Satu yritti aloittaa keskustelua, mutta sanat tukehtuivat huulille.
Oikeuslääkäri, jolla oli jo ollut aikaa sisäistää teksti ja sen merkitys, katsoi Mikaelia ja sanoi: ”Olematta poliisi sanoisin, että ruumis on tarkoitettu sinulle.”
”Tänään on Matiaksen kuoleman vuosipäivä. Hänkin kuoli hukkumalla”, Mikael sai sanottua, vaikka osa kirjaimista tuntui juuttuvan hänen kurkkuunsa. Samalla hän totesi, ettei ollut maininnut poikansa kuolinsyytä ääneen ainakaan kolmeen vuoteen.
”Se on joku, kenet tunnet”, oikeuslääkäri sanoi. ”Joku haluaa kostaa sinulle.”
Mikael oli jo tullut samaan loppupäätelmään ja nyökkäsi. ”Meidän täytyy selvittää, kuka se on. Ennen kuin joku muu kuolee.”
”Tässä työssä näkee paljon tatuointeja”, lääkäri sanoi. ”Monet ovat oikein taitavia ja hienoja taideteoksia, mutta tämä on huonoimpia näkemiäni. Jälki on karkeaa ja epäammattimaista. Sanoisin, että kyseessä on tekijän ensimmäinen kokeilu sillä saralla. Ainakaan hän ei ole mikään matrikkelitaiteilija.”
”Onko se?” Satu aloitti.
Oikeuslääkäri arvasi, mitä Satu aikoi kysyä ja sanoi: ”Tatuointi tehty kuoleman jälkeen.”
Mikaelin aivot kiehuivat. Hän muisti, kuinka oli aamulla tunkenut pistoolin piipun suuhunsa. Kuinka monta tuntia siitä oli? Ei enempää kuin kymmenen, mutta se tuntui ikuisuudelta. Aivan kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle, jossain toisessa maailmassa. Mikael ei uskonut korkeampaan voimaan, mutta nyt ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi, että näkymätön sormi tönäisi häntä. Kosminen salama iski hänen lävitseen.
Ellei Satu olisi soittanut hänelle ennen kello seitsemää, makaisi hän nyt itse tuossa rosteripöydällä puoli kalloa poissa. Sen sijaan siinä makasi Matiaksen ikätoveri, jonka vatsaan oli tatuoitu hänen kuolleen poikansa nimi.
”Oletko kunnossa?” Satu kysyi ja tarttui häntä käsivarresta. Puristus oli luja kuin kotkan raatelukynsien puristus, kasvot olivat aivan valkoiset. Itsensä Mikael tunsi yllättävän rauhalliseksi. Ehkä se oli shokkireaktio, tai sitten hän oli vain niin turtunut, ettei saanut mitään ulos. Se olikin kaikkein huolestuttavinta: mitä jos hän ei enää koskaan pystyisi tuntemaan yhtään mitään, jos hän jäisi tunnottomaksi loppuelämäkseen.
”Ei hätää”, Mikael sanoi ja tarttui vuorostaan Sadun käteen. He puristautuivat toisiaan vasten.
”Mitä muuta?” Mikael kysyi oikeuslääkäriltä, joka seisoi mitään sanomattomin ilmein ruumiin vieressä heitä katsellen.
”Ei mitään”, mies sanoi. ”Paitsi, ottakaa hänet kiinni. Sellainen peto, joka hukuttaa seitsemänvuotiaan, ansaitsee rangaistuksen.”
”Me otamme”, Mikael kuuli itsensä sanovan, vaikka ei edes tajunnut sanovansa mitään. ”Varmasti otamme.”
Kun he palasivat takaisin ulos, ilma oli edelleen polttava. Aurinko oli laskemassa, ja sen hehku värjäsi rakennusten kyljet oransseiksi. Sadun kasvot olivat edelleen valkoiset. Mikael ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt työpariaan sellaisessa mielentilassa. Hän tiesi, että Satu – kuten hänkin – oli nähnyt kaiken maailman pahuuden, mutta silti hukutettu seitsemänvuotias, jolle oli tatuoitu vatsaan poliisin kuolleen pojan nimi, käänsi kaiken ympäri. Oli asioita, joita ei voinut ymmärtää. Asioita, jotka kävivät käsityskyvyn yli.
”Murhaaja haluaa sinut”, Satu sanoi. ”Se on joku, jonka sinä olet ottanut kiinni.”
”Tarkoitatko, että olen jäävi hoitamaan tutkintaa?” Mikael kysyi täysin analyyttisesti. Tosiasiassa hän tiesi vastauksen. Hän oli niin jäävi kuin olla voi. Hänellä oli henkilökohtainen motiivi ratkaista rikos. Tatuointi oli tarkoitettu hänelle. Hän oli puolueellinen monellakin eri tasolla. Ei vain poikansa ja nimensä takia, vaan sen, että hän tiesi, että tilaisuuden koittaessa hän ei epäröisi käyttää virka-asettaan.
”Tarkoitan”, Satu sanoi, oli hetken hiljaa ja jatkoi: ”Mutta haluan ehdottomasti, että olet mukana. Et voi missään nimessä jäädä pois.”
Mikael muisti jälleen aamuisen aseenpiipun suussaan. Hän pystyi maistamaan palaneen aseruudin ja -öljyn kitkerän maun, tunsi metallin polttavan kylmyyden huulillaan niiden sulkeutuessa sen ympärille. Hän pohti Sadun sanoja. Nainen oli oikeassa. Hänen oli pakko pysyä mukana tutkimuksissa, muttei sen vuoksi, mitä Satu tarkoitti, vaan itsensä. Hän halusi saada tuon pikkupojan hukuttajan kiinni. Jos hän nyt palaisi tyhjään kotiinsa luovuttajana, hän puristaisi liipaisimen pohjaan saakka.
”Tule, heitän sinut kotiin”, Satu sanoi. ”Aamupalaveri on sovittu kahdeksaksi huomenna.”
Mikael katsahti taivaalle ja totesi, että valoisaa riittäisi vielä pitkäksi aikaa.
”Kiitos, mutta kävelen kotiin.”
Hän saattoi Sadun autolle ja katsoi, kuinka tämä kaasutti liikkeelle ja kurvasi liikenteen sekaan. Hän seisoi hetken paikoillaan ja lähti sitten kävelemään kohti keskustaa. Jossain syvällä hänen sisällään kyti ajatus, että jossain tuolla oli pikkulapsia hukuttava ihminen, joka oli tatuoinut hänen kuolleen poikansa nimen toisen kuolleen lapsen vatsaan. Sitäkin syvemmällä paloi ajatus, että hänen pitäisi kertoa asiasta Wilhelmiinalle. Wilhelmiinalla oli oikeus tietää. Puolessa välissä kotia, hän kääntyi ja poikkesi kadulle, jossa hänen ex-vaimonsa asui uuden perheensä kanssa.
Kommentoi »