Avun kesädekkari: Kaksi enkeliä, osa 10/10

Mikael kokeili toista ladon parioven puoliskoa. Ovi oli raskas, mutta sen sai vedettyä raolleen. Maassa näkyi raahausjälkiä, veripisarajonot olivat imeytyneet kuivaan pölyyn. Verta oli myös ovessa. Mikael seisahtui hetkeksi. Kyljessä tuntuva kipu ei enää ollut pistävää, vaan jomottavaa ja polttavaa, ja se säteili kaikkialle kehoon: jalkoihin, käsiin ja alaselkään. Näkökenttä oli supistunut ja se laahasi hieman pään liikkeitä jäljessä, mutta Mikaelista tuntui, että se oli terävöitynyt. Hän pystyi erottamaan pienimmänkin pölyhiukkasen. Hän nosti varovasti paitaansa ja tajusi sen olevan mahdotonta, sillä haavasta vuotanut veri oli liimannut sen kiinni hänen ihoonsa. Pienikin vaatteen kosketus vihlaisi ihoa kuin se olisi ollut tulessa. Lisää veripisaroita ropisi kuivaan pölyyn aiempien seuraksi.

Mikael kiskaisi ovea. Saranat narahtivat. Jostain suulin pölyisten yläparrujen päältä lehahti lentoon kyyhkypariskunta. Niiden siipien napsahdukset ja pulina rikkoivat hiljaisuuden. Jättimäisen lautarakennuksen romahtaneesta katosta ja seinälautojen raoista sisälle siivilöityi valoa, joka levisi viuhkaksi maapohjaiselle lattialle. Mikael veti aseensa esiin ja vapautti varmistimen.

Oli hämärää ja silmillä kesti hetken tottua. Tuoksu oli ummehtuneen maakellarin, lahonneen puun ja homeen tuoksu. Sisällä oli viileämpää kuin ulkona. Mikael pysähtyi kuuntelemaan. Aivan hiljaista. Sitten taas siipien läpsytystä ja kujerrusta kyyhkyspariskunnan palatessa pesälleen ladon ylisille.

Suuli oli täynnä tavaraa. Sen keskellä seisoi pressulla peitetty avomallinen traktori. Seinänvierustoja kiersivät harmaantuneet lautapinot, jotka linnut olivat kuorruttaneet ulosteillaan. Siellä oli myös ikivanhat hevoskärryt, osiksi purettu Renault 8, hirsiä, ikkunapokia ja 50-luvun hevosvetoisia maatalouskoneita.

Hänen takanaan naksahti ja Mikael pyörähti ympäri. Parioven pitkä rako paloi kirkkaana raitana hämärän keskeltä. Taas naksahdus, ja Mikael näki, että sen oli aikaansaanut tuuli, joka heilutti hiljaa ovea. Hän kääntyi uudelleen ja alkoi käydä katseellaan läpi ladon sisustaa. Hän pilkkoi valon ja varjon palasiksi ja tarkensi mustiin kohtiin, joita oli kaikkialla. Samalla mielen syvyyksiin iskostui ajatus, että hän oli ladossa kahden tappajan kanssa. Miehen, joka oli jo miltei tappanut hänet. Miehen, joka oli murhannut lukuisia ihmisiä. Miehen, joka halusi hänet hengiltä.

”Gabriel!” Mikael huusi ja katui heti, että oli tehnyt niin. Kyljestä sinkoava kipu taittoi hänet melkein kaksin kerroin. Hän tajusi ensimmäisen kerran, että saattaisi kuolla, että ehkei luoti pelkästään ollutkaan nirhaissut häntä, vaan ehkä sittenkin jotain elintärkeää oli mennyt rikki.

”Gabriel!” hän toisti, tällä kertaa hiljempaa. ”Se on ohi!”

Mikael tiesi, ettei se ollut lähellekään ohi. Vielä hetki sitten hän oli luullut, että se oli, mutta silloin hän ei ollut tajunnut kuinka pahasti hän oli itse haavoittunut. Veri kasteli nyt jo hänen housujaan.

Kuinka paljon verta ihminen menetti ennen kuin menetti tajuntansa?

Mikael ei muistanut, vaikka oli varma, että oli lukenut sen joskus.

Kuinka paljon verta minä olen menettänyt?

”Gabriel! Tule näkyville kädet ylhäällä! Peli on pelattu!”

Jokin rasahti perimmäisessä nurkassa. Katonrajassa kyyhkyspariskunta liikahteli levottomasti tietämättä paetako ulos vai jäädäkö paikoilleen. Mikael kohotti aseensa ja siirtyi pois ovelta. Takaa kajastava valo venytti hänen varjonsa pitkäksi soiroksi lattialle. Hän kiersi traktorin valmiina painamaan liipaisinta. Hän tiesi, että Gabriel oli vaarallinen aseettomanakin.

Enää Mikael ei huutanut. Siitä ei ollut mitään apua. Gabriel ei antautuisi vapaaehtoisesti. Hän huomasi, että hänen oikea jalkansa ei enää pitänyt kunnolla ja hänen piti raahata sitä mukanaan. Muutenkin hänen hengityksensä oli käynyt raskaaksi ja hän huohotti ja hikoili. Kyljessä tuntui edelleen kipua, mutta hän aisti sen enää etäisesti. Verinoro kasteli jo hänen sukkaansa.

Taas naksahdus, nyt jostain hänen vasemmalta puoleltaan. Mikael seisahtui ja kuunteli. Jossain pörisi kärpänen, sitten sekin lakkasi. Mikael nojasi traktoriin halkeilleeseen kumipyörään.

Hetken maailma keinahti ja hänen polvensa notkahtivat, mutta sitten adrenaliini ryöppysi uudelleen hänen kehoonsa terästäen aistit jälleen. Sydän löi kovaa ja Mikaelin päässä välähti ajatus: Minä vuodan kuiviin. Sydämeni pumppaa minut tyhjäksi.

Hän odotti viisi sekuntia ja yritti tasata pulssiaan. Sitten hän lähti taas liikkeelle. Hänen silmänsä olivat jo tottuneet hämäryyteen ja katse skannasi tarkasti pimeät kohdat.

Taas kuului ääntä, nyt traktorin toiselta puolelta, sieltä, mistä hän oli juuri tullut. Oviaukon saranat nitisivät tuulenpuuskan tarttuessa siihen ja sekoittaen äänet. Oli vaikea sanoa, kuuliko hän askeleita vai kuvitteliko hän kaiken.

Taas heikotuksen aalto kouraisi häntä. Hän hieraisi kasvojaan ja totesi niiden olevan jäätävän kylmät. Hän puristi aseen tiukemmin nyrkkiinsä ja lähti liikkeelle. Nyt oikea jalka seurasi jo todella paljon perässä ja sille oli vaikea varata painoa. Se oli omituinen tunne. Kuin olisi raahannut mukanaan ruumiiseen kuulumatonta osaa. Kipua jalassa ei kuitenkaan tuntunut.

Ääni aivan hänen takaansa. Nopea tömähdys ja suhahdus. Mikael pyörähti ympäri, mutta jalka ei totellut ja käännös tapahtui kömpelösti kuin hidastetussa filmissä. Hän ehti nähdä Gabrielin veriviiruiset kasvot, irvistykseen kääntyneen suun ja leimuavat silmät. Sitten kuului humahdus ja häntä iskettiin jollakin kovalla kurkkuun. Etäisesti Mikael tajusi sen olleen auringon haalistama heinäseipään pätkä. Puu iskeytyi aataminomenaan. Kipu räjähti hänen aivoissaan ja hän putosi polvilleen. Vaistomaisesti hän yritti kohottaa asettaan, mutta tarkka käteen tähdätty bootsijalan potku sinkosi sen pois hänen otteestaan. Se kolahti traktorin kauhaa vasteen ja kimmahti siitä keskelle maalattiaa.

Mikael yritti vetää ilmaa keuhkoihinsa, mutta mitään ei tapahtunut. Molekyyliäkään happea ei virrannut sisään. Pallea kouristeli, näkökenttä supistui, ja hetken Mikael haistoi meren ja rantaan ajautuneen levän, kuuli lokkien kiljahdukset. Matias seisoi vedessä ja viittoi hänelle.

Gabriel ontui hänen eteensä. Mies oli kaameassa kunnossa. Haava, josta tuolinjalka oli mennyt läpi, näytti mustalta aukolta. Vasen hartia roikkui toista alempana saaden ryhdin näyttämään Quasimodon ryhdiltä. Vaatteet olivat yltä päältä veressä, mutta kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta suupielessä karehti hymy, joka oli niin mielipuolinen, ettei Mikael ollut koskaan nähnyt niin kauheaa ilmettä.

”Steenroosh”, Gabriel korisi. ”Shinä kuolet nyt.” Gabriel kohotti uudelleen heinäseipään. Sen terävä kärki muistutti valaanpyytäjän harppuunan päätä.

”Shinä kuooleet!”

Mikael ehti tajuta seipään iskeytyvän hänen kasvojaan kohti ja jostain hän sai kerättyä niin paljon voimaa, että sai kierähdettyä sivuun. Kyljestä sinkoava kipu oli niin valtava, että Mikael oli varma menettävänsä tajuntansa, mutta itse asiassa suunnaton kipu oli ainoa asia maailmassa, joka enää piti hänet tajuissaan. Valtavalla voimalla päätä kohti suunnattu lyönti suhahti pari senttiä korvan ohi. Iskua saatteli raivoisa karjahdus kuin epäinhimillisen olion huuto. Seipään pää upposi maahan ja katkesi.

Gabriel, joka oli käyttänyt kaiken energiansa tuohon viimeiseen ponnistukseen, horjahti eteenpäin ja kaatui Mikaelin päälle. Mikael iski takaraivonsa maahan, hampaat kalahtivat yhteen. Hän pelkäsi, että miehen paino sammuttaisi hänen tajuntansa lopullisesti, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan happea alkoi virrata hänen keuhkoihinsa, jotka laajenivat äärimmilleen. Mieli kirkastui. Gabriel kierähti selälleen ja päästi suustaan tahdottoman valituksen. Kyyhkyspariskunta, joka oli seurannut tilannetta paikoiltaan, pelästyi ja alkoi lennellä ympäri latoa ja kadoten sitten katon aukosta ulos.

Mikael tiesi, ettei hänellä ollut kovinkaan pitkää aikaa toipua. Hän tarttui traktorin etukauhaan ja kampesi itsensä polvilleen. Hän kuuli vierestään mölinää, kun Gabriel yritti myös nousta, mutta Mikael ei kääntynyt katsomaan. Hän keskitti kaiken energiansa ja huomionsa kolmen metrin päässä makaavaan pistooliinsa. Hitaasti hän lähti konttaamaan sitä kohti toivoen voimattomaksi vetäneet oikean jalkansa suoriutuvan tehtävästä. Pistooli oli niin lähellä, mutta silti niin loputtoman kaukana.

Hän siirsi vasemman kätensä eteen ja sitten oikean jalkansa. Se totteli, ja Mikael huokaisi helpotuksesta. Kiristys ja polte lantionseudulla oli hellittänyt, mutta hän ei osannut sanoa oliko se hyvä vai huono. Etäisesti hän muisti lukeneensa jostain, että kivun lakkaaminen oli ensimmäinen šokin oire, eikä ensimmäisestä oireesta ollut kovinkaan pitkä matka koko toimintakyvyn lamaantumiseen. Siksi hän keskitti kaiken tarmonsa yhteen ajatukseen. Aseeseen. Jos hän vain ehtisi sen luokse, olisi hän taas tilanteen herra.

Hänen jalkaansa tartuttiin. Rajusti. Vahva koura puristui nilkan ympärille kuin lukkopihdit. Mikael rääkäisi puoliksi säikähdyksestä, puoliksi tietoisuudesta, että saattaisi sittenkin lopulta kuolla. Ase oli enää vain muutaman hassun metrin päässä. Hän yritti potkaista itseään irti, mutta nyt jalka teki tenän ja meni aivan hervottomaksi. Mitään ei ollut tehtävissä. Toinenkin käsi tarttui jalkaan, tällä kertaa pohkeeseen. Kynnet upposivat housunlahkeen läpi syvälle lihaan. Se oli hukkumaisillaan olevan eläimen viimeinen yritys tarrautua elämään. Mikael pyörähti selälleen ja hänen ja Gabrielin katseet lukkiutuivat toisiinsa. Gabrielin verisen kasvonaamion keskeltä tuijottivat ulos kuopistaan pullistuneen hirmupedon silmät, joiden takana ei ollut yhtään järkevää ajatusta. Kaikki inhimillisyys, jos sellaista oli koskaan ollutkaan, oli poispyyhkäisty.

Mikael potkaisi uudelleen. Tällä kertaa vasemmalla jalalla. Potku osui Gabrielin kyynärvarteen ja ote irtosi. Hän käytti tilannetta hyväkseen, sai kiskaistua toisenkin jalkansa irti ja ponkaisi itsensä etäämmälle miehestä ja jatkoi ryömimistä. Matkaa ei ollut enää kuin muutamia kymmeniä senttejä. Hän kuuli takaansa huohotusta ja raahaamisen ääniä, kun Gabriel yritti tavoittaa häntä kuin käärme.

”Shteenrooosshh!” Gabriel huohotti. ”Steenroosh! Täällä minä oleeen. En ole kuoollut vielä! Minä tapan shiinut!”

Mikaelin sormenpäät kohtasivat aseen kylmän metallin, koura puristui kahvan karhennuksen ympärille, sormi etsiytyi liipaisinrenkaan sisälle. Taas Gabrielin koura takertui hänen nilkkansa ympärille kuin petolinnun raatelukynnet.

Mikael kääntyi ja tähtäsi. Hetken Gabrielin kasvoilla häilähti omituinen tiedostamisen tai tunnistamisen ilme, mutta sitten ne kääntyivät taas veriseen hymyyn. Kylmät liskosilmät tarkkailivat häntä.

”Miinäää taaapaaan shiinuuth”, Gabriel kähisi.

Mikael puristi liipaisinta. Pamahdus silpoi hiljaisuuden.

Kordiitin haju levisi ilmaan. Luoti osui Gabrielia silmien väliin. Kuului huokaus, sitten pää lysähti maata vasten. Verta alkoi imeytyä paakuiksi mustaan multaan. Hetken Mikael oli varma, että mies nousisi vielä kerran, mutta mitään ei tapahtunut. Hän heitti aseen kourastaan, painautui selälleen makaamaan ja levitti kätensä sivuille. Maa tuntui viileältä. Hän hengitti raskaasti ja tunsi itsensä uneliaaksi. Hän erotti lähestyvien sireenien äänen, mutta ne tulivat jostain kaukaa kuin unen tai harson läpi. Niillä ei ollut mitään merkitystä hänelle.

Mikael tuijotti kattoa. Sieltä täällä lohkeilleiden kattotiilten rei´istä pääsi sisään valoa. Hämärässä pisteet näyttivät aivan tähdiltä mustaa yötaivasta vasten. Kyyhkyspariskunta palasi katon aukosta sisälle siipiään läpsytellen, ja nyt Mikael huomasi, että pariskunnan joukkoon oli liittynyt kolmas kyyhkynen. Tämä ei ollut tummankirjava sepelkyyhky, kuten toiset, vaan puhtaan valkoinen. Se lehahti istumaan kattoparrun päälle ja jäi siihen istumaan.

Kaikki alkoi kieppua. Katon kirkkaat valopisteet vuoroin laajenivat ja supistuivat ja alkoivat sitten liikkua. Ensin ne kulkivat hitaasti lomittain, vaihtoivat paikkaa, mutta sitten yhä nopeammin, kunnes ne suorastaan kiisivät kuin taivasta ruoskivat tähdenlennot. Äkkiä Mikaelista tuntui, että hän kohosi ilmaan, vaikka tiesi ettei se ollut mahdollista. Hän upotti kyntensä ladon maapohjaan, mutta siitä ei ollut mitään apua. Suuret voimat repivät häntä joka suuntaan eikä hän voinut tehdä mitään. Hän yritti kohdistaa katsettaan, muttei onnistunut. Ainoa paikallaan pysyvä asia oli valkoinen kyyhkynen, joka tuijotti häntä orreltaan.

Sitten lato ja sen liikkuva tähtitaivas katosivat ja Mikael seisoi korkean hiekkadyynin päällä. Taivas oli syvän turkoosi ja pilvetön, ja meri, joka avautui hänen eteensä, oli rasvatyyni. Hän haistoi suolaisen ilman ja rantaan ajautuneen levän, joka oli jo alkanut lahota auringossa. Aurinko poltti kasvoja, lokit kirkuivat.

”Isä!” pojan ääni kuului. Mikael käänsi katseensa vesirajaan. Matias seisoi nilkkojaan myöden rantavedessä ja heilutti hänelle. Toisessa kädessä Matiaksella oli punainen hiekkalapio. Mikael nosti kätensä ja heilutti takaisin.

”Isä, katso mitä minä löysin!” Matias huusi.

Mikael lähti laskeutumaan rinnettä. Hiekka pursui sandaalien sisään. Matiaksella oli jotain kädessään. Mikael juoksi, ja koko ajan häntä vaivasi pelko, että uni muuttuisi. Että kohta jostain taivaalle lipuisi mustia, salamoita sinkoavia pilviä, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja aina välillä sen editse liihotti lokin tumma varjo. Hän tarttui Matiakseen ja nosti syliinsä. Matias kikatti ja tarttui häntä niskasta.

”Katso isi!” Matias sanoi, avasi nyrkkinsä ja näytti simpukankuorta, jonka oli löytänyt hiekasta.

”Se on kaunis”, Mikael sanoi ja puristi pojan tiukemmin syliinsä.

Vielä kerran Mikaelin tajunta palasi todellisuuteen. Aurinkoinen ranta ja Matias katosivat, ja tilalle tulivat maakellarille ja pölylle tuoksuva lato. Gabrielin runneltu ruumis makasi hänen jaloissaan kasvot maahan hautautuneina. Aurinko painui alemmas ja yksi seinälautojen välistä kajastava valoraita ui Mikaelin kasvojen poikki. Hänen ruumiinsa oli tunnoton. Aika oli pysähtynyt. Katon tähtitaivas ei liikkunut enää, myös kyyhkynen pysyi paikoillaan kattoparrun päällä.

”Matias… minä tulen”, Mikael kuiskasi ja sulki silmänsä. Hetken hän kellui pimeydessä eivätkä hänen aivonsa osanneet päättää, kumpaan suuntaan ne matkaisivat: kohti valoa vai pimeyttä – sitten hän oli taas rannalla. Aurinko paistoi hänen kasvoilleen kirkkaana ja polttavan kuumana, ja hän pyyhkäisi yhden Matiaksen kasvoille valuneista hiussuortuvan syrjään. Matias hymyili ja Mikael hymyili takaisin. Hän nosti pojan parempaan asentoon syliinsä ja sitten he kahlasivat veteen. Ensin polvia myöden, sitten vyötäisille, ja sitten yhä syvemmälle ja syvemmälle turkoosiin mereen, kunnes heidän päänsä katosivat pinnan alle.

Laineet hieroivat rannan hiekkaa, lokit liisivät ja kaklattivat ja oli kesä ja kuuma.

Mikael Stenroosin eloton ruumis makasi ladon lattialla kädet levällään. Silmät oli suljettu ja suu kääntynyt hymyyn, jollaista kasvot eivät olleet tavoittaneet vuosiin. Ladon ison parioven saranat nitisivät, ja jossain ladon ylisillä kujersi kyyhkyspariskunta. Kolmas kyyhkynen, valkoinen, levitti siipensä ja räpytti pari kertaa, kohosi ilmaan ja katosi katon aukosta kuumaan heinäkuun aamuun, joka oli hiljalleen kääntymässä päiväksi. Kaukana horisontissa, jossa aurinko alkoi hitaasti muuttua punaiseksi, alkoi kerääntyä pilviä. Sääennuste lupasi sadetta, ensimmäistä moneen viikkoon.