Anu Wacklinin, 69, elämä muuttui liikennevaloissa Helsingin Hakaniemessä lokakuussa 2005. Hän istui lääkärikollegansa kyydissä, kun bussi ajoi heidän valoihin pysähtyneen pikkuautonsa perään.
Kun kolari sattui, Anu oli kumartunut ottamaan jotain jalkatilassa olevasta laukusta. Hänen päänsä retkahti ensin eteen- ja sitten taaksepäin, kun hän paiskautui istuimen selkänojaa vasten. Niskatuen yläreuna osui takaraivoon.
”Oli ihme, että jäin henkiin”, Anu sanoo nyt, kaksitoista vuotta tapahtumien jälkeen.
Bussi oli törmännyt kovalla voimalla auton vetokoukkuun, joka oli vääntynyt sivulle, ja kaikki törmäysvoima oli kohdistunut Anuun.
”Törmäyksen ääni oli niin valtava, että ajattelin, että nyt räjähti autopommi.”
Ensin Anu ajatteli, että kyllä kaksi lääkäriä yhdestä peräänajosta selviää eikä ambulanssia soitettu. Hän ei silti yhtäkkiä osannutkaan kävellä muutaman korttelin matkaa määränpäähänsä. Se tuntui oudolta.
”Menin muistamattomana kotiin ja hakeuduin tapaturmapoliklinikalle vasta seuraavana päivänä, koska kädet olivat puutuneet ja olo tuntui epävarmalta.”
Anu ei muista juuri mitään siitä, mitä seuraavina päivinä tapahtui. Sairauslomaa hän sai ensin kolme päivää, lopulta kuusi viikkoa. Niskan retkahdusvamman ajateltiin paranevan siinä ajassa itsestään, eikä takaraivossa ollut todettu luunmurtumia.
Puhe ja kehonhallinta katosivat
Kolarin aikaan Anu Wacklin oli 57-vuotias. Hän toimi lääkärinä sekä yksityisesti että päivystäjänä sairaalassa ja oli pätevöitynyt päihdelääketieteeseen. Työ tuotti suurta tyydytystä.
Elämässä oli muutakin: Anu oli kasvattanut yksinhuoltajana neljä lastaan, joista nuorin oli juuri muuttanut pois kotoa.
”Lapsista olen hyvin kiitollinen. Kun he olivat pieniä, asuimme lähellä työpaikkaani, jotta arjen hallinta oli helpompaa. Perhe-elämä oli myös hyvä tapa irrottautua työstä. Iloitsin yhteisistä ruokahetkistä, harrastuksista ja matkoista.”
Onnettomuuden aikaan Anu totutteli asumaan yksin. Sitä seuranneen puolen vuoden aikana kävi selväksi, ettei hän pystynyt tekemään enää töitä. Hänellä oli vaikeuksia puhua, niellä ja jopa pysyä pystyssä.
”Puhe ja kehonhallinta olivat kadonneet aivovamman seurauksena. Jos taivutin itseäni eteenpäin, meni taju.”
Kun niskan nivelsiteitä tutkittiin kuusi kuukautta onnettomuuden jälkeen, niiden todettiin venähtäneen ja revähtäneen irti. Neurokirurgi arveli, että Anu palaisi vielä vastaanotolle neliraajahalvaantuneena.
”Heti onnettomuuden jälkeen minulle määrättiin kipuun kolmiolääkkeitä, mutta en ottanut niitä, sillä ne vaikuttavat tajunnan tasoon. Käytin vain tulehduskipulääkkeitä”, Anu kertoo.
Myöhemmin kävi ilmi, että kolmiolääkkeiden käyttö olisi Anun tapauksessa lisännyt selkäydinvammariskiä, sillä ne lamaavat ja heikentävät lihasvoimaa ja koordinaatiota.
“Vammani eivät näy ulospäin”
Vakuutusyhtiö korvasi hoidot kuuden viikon sairausloman ajalta. Sen jälkeen Anu alkoi maksaa hoitojaan ja terapioitaan itse, sillä Kela ei korvannut alkuun mitään. Hoitojen avulla olo koheni.
”Kävin omalla kustannuksellani muun muassa lymfaterapiassa, jossa käsitellään kehon syviä jännitteitä. Hoidin itseäni parhaaksi kokemillani keinoilla. Se oli onni.”
Anu on opetellut uudestaan kävelemään ja hallitsemaan kehoaan.
”Olen saanut puheterapiaa ja neuropsykologista kuntoutusta psyyken hallintaan. Kolarin seurauksena psyykekin muuttui.”
Vuosi onnettomuuden jälkeen Anu pääsi Ortonin sairaalaan kuntoutukseen Helsingin kaupungin ja Kelan tuella.
”Alussa pahinta olivat kivut, jotka levisivät kallonpohjasta selkärangan oikeaan puoleen ja varpaisiin saakka.”
Puhe- ja liikuntakykyjen menettäminen mullistivat arjen. Oli pakko opetella pyytämään apua.
”Se on ollut minulle vaikeaa, varsinkin kun näytän terveeltä. Vammani eivät juuri näy ulospäin.”
Anu kokee, että hänen elämäntehtävänsä muuttui kertaheitolla onnettomuuden jälkeen.
”Olin ajatellut, että vietän seuraavat vuodet lääkärintyössä ja luentoja pitäen, mutta en pystynyt enää puhumaan tai kirjoittamaan. Olin tilanteessa, jossa tehtäväni oli kertoa muille, millaista on olla vammainen.”
Ennen auttamistyötä tehnyt lääkäri joutui opettelemaan ottamaan itse apua vastaan.
”Se on ollut nöyrtymisen harjoittelua, sitä että opettelen näkemään elämäni arvokkaana sellaisena kuin se on ja iloitsemaan siitä.”
“Oikeusprosessista jäi surun möykky”
Kun Anu Wacklinia tutkittiin Käpylän kuntoutussairaalassa kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen, hänellä todettiin pysyvä aivovamma ja vaikea kaularankavaurio.
Sanojen hahmotuskyky oli heikentynyt, ja käsien hermotuksessa oli ongelmia. Kehon oikea puoli ei toiminut, aineenvaihdunta oli vioittunut, ja kipu oli päivittäinen vieras.
Varsinainen painajainen alkoi, kun asiaa alettiin käsitellä oikeudessa. Käräjäoikeudessa todettiin ensin, että Anu oli menettänyt työkykynsä kolarissa.
Vakuutusyhtiö valitti hovioikeuteen, joka päätti, että Anun vammautuminen oli hyvin lievä. Hänet nimettiin psyykkisesti sairaaksi ja mukaan vedettiin hänen vanhempiensa alkuperä. Anun äiti oli joutunut lapsena huutolaiseksi ja isä oli ollut tehtaantyöläisen poika.
Vanhemmat olivat hankkineet Oulusta pientilan, kun Anu oli ollut viisivuotias. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta. Sellaisesta taustasta ei hovioikeuden mukaan voinut tulla lääkäriä.
”Oikeusprosessista jäi sisälleni surun möykky, joka tekee niin kipeää, etten voi mennä tutkimaan sitä.”
Pitkä ja kivulias toipuminen
Aamuisin Anu Wacklin kuuntelee rentoutuslevyltä luonnon ääniä tai musiikkia. Se aktivoi lepohermostoa.
Henkilökohtainen avustaja on paikalla kaksi tuntia päivässä. Anu ei voi kantaa mitään raskasta. Kovat äänet ja kirkkaat valot laukaisevat kivun.
”Suurin osa ajastani menee siihen, että yritän selvitä. Joudun olemaan päivän mittaan paljon pitkälläni, mutta painopeiton alle vetäytyminen rentouttaa lihaksia vähitellen ja kipu hellittää.”
Erilaiset luonnon lääkeaineet ja maustekasvit auttavat aineenvaihdunnan liikkeelle. Rohtoliperi, kurkuma ja inkivääri sekä kaalijalkakylvyt on hyviksi todettu. Anu on hoitanut itseään myös suolapiipulla.
”Toisinaan jäiset marjat tai pakastetut banaaninpalat ovat oiva apu suun ja kallonpohjan kipuun. Poolokaulusvillapaidan tai lampaantaljan lämpö hoitaa lempeästi.”
Anun kurkunpää ei sulkeudu kunnolla, ja sylki ja suun sisältö saattavat syödessä valua keuhkoihin.
”Minulla on ollut useita keuhkokuumeita. Olen niiden yhteydessä huomannut antibioottien helpottavan kallonpohjan kipua.”
Anun onneksi hänen taloyhtiössään on uima-allas. Hän nauttii vedestä, siinä on helppo löytää tasapaino. Anu pyrkii käymään joka päivä pienellä kävelylenkillä. Lauttasaaren ranta on lähellä, ja aaltojen kuunteleminen helpottaa tinnitusta. Talvisin Anu käy avannossa.
”Nautin kauneudesta ja olen kiitollinen siitä, mikä on hyvin. Ihailemme yhdessä luontoa muiden ulkoilijoiden kanssa.”
Jos ohjelmaa on liikaa monena peräkkäisenä päivänä, kipu kallonpohjassa aktivoituu ja vetää kehon kippuraan. Siksi Anu pitää tarkkaan huolta omasta jaksamisestaan.
Apua uskosta ja taiteesta
Anu kuuluu ortodoksiseen seurakuntaan.
”Raamatun kertomukset vahvistavat uskoani siihen, että olen toiminut oikein ja että ihmeitäkin tapahtuu. Hengellisyys ravitsee minua syvemmin kuin ennen, sille on elämässäni nyt enemmän tilaa.”
Anu on löytänyt sisäistä rauhaa, mutta huomaa joka päivä olevansa hengellisellä tiellä aivan alussa. Yksinäisyyden saadessa vallan tulee alakulo, tunne ohi menneestä elämästä.
Vaikka usko on välillä koetuksella, kirkon yhteisö on tukena.
”Kirkkomusiikki, tekstit ja seurakuntalaisten tapaaminen karkottavat yksinäisyyttä.”
Taideharrastukset tuovat elämään sisältöä ja hyvää oloa. Anu on aina harrastanut musiikkia ja modernia tanssia. Hän on ottanut klassisen laulun tunteja.
”Se, miten ääni resonoi rauhallisesti kehossa, auttaa kipuun. Se helpottaa kasvojen ja muun kehon hallintaa.”
Nuoruuden tanssiharrastuksesta on jäänyt kehon muistiin liikeratoja.
”En pysty enää tekemään niitä, mutta voin aktivoida ne visualisoimalla mielessäni. Jo pelkkä liikkeen kuvitteleminen auttaa kehonhallinnassa.”
Anu harrasti jo ennen onnettomuutta akvarellimaalausta. Taide toimii osana mielenhallintaa, sillä sitä tehdessä ei pyritä mihinkään. Kuvissa tulee silti esiin tunteiden syvyys.
”Prosessoin elämääni kuvien tekemisen avulla. Se helpottaa niiden pulmien pohtimista, joille ei löydy heti sanoja.”
Kuntoutuksessa Anu on innostunut huovutuksesta. Se harjoittaa käsien toimintaa, ja värien kanssa työskentely tuntuu hoitavalta.
Kun keho ei tottele
Hitaampaan elämään opetteleminen ei ole ollut Anulle helppoa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole ollut. Varsinkin ensimmäisinä vuosina onnettomuuden jälkeen Anu kävi kaikin tavoin ylikierroksilla.
”Aivot yrittivät kuumeisesti saada asioita entiselleen.
Tuntui kuin aivoissani irti oleva hihnanpätkä olisi lepattanut pahasti pyrkiessään entiseen.”
Entisestä elämästään Anu kaipaa eniten sitä, että keho olisi paremmin hänen käytettävissääni. Oman arvokkuuden säilyttäminen on ollut näinä vuosina tärkeää. Anu kokee, ettei ole menettänyt kasvojaan, vaikka oikeudenpäätökset jättivät syvän haavan ja heittivät päälle häpeän.
”En ole jäänyt asioiden kanssa yksin, vaan olen voinut puhua niistä lapsilleni ja ystävilleni. Jos minulla on huolia, sanon ne ääneen. Vammautunut jää yhteiskunnassa usein ulkopuoliseksi.”
Psyykkistä eheytymistä on edistänyt pitkä psykoterapia. Anu oli ruuhkavuosina uupunut, sillä työviikko äitinä ja lääkärinä oli loputtoman pitkä. Psykoterapiassa ennen onnettomuutta hän pääsi työstämään näitä asioita ja ymmärsi, että hänenkin on levättävä.
Onnettomuuden sattuessa Anu oli täydentämässä psykoterapeutin opintojaan. Sen jälkeen hän jatkoi omaa terapiaansa, mikä auttoi käsittelemään menetyksiä.
Mikä tarkoitus vammautumisella on?
Ystävistä osa hävisi onnettomuuden jälkeen, ja myös pitkä parisuhde päättyi. Sen hyväksyminen oli vaikeaa. Yhteen oli ollut tarkoitus muuttaa Anun lasten kasvettua aikuisiksi, mutta siihen ei koskaan päästy. Kumppanin mielestä Anun luonne muuttui liikaa.
”Yksin eläminen on sen jälkeen ollut osittain oma valintani. Uusien kontaktien luomisessa olen kokenut arvottomuutta. Miten kertoa, mitä minulle on tapahtunut? On ollut iso työ rauhoittaa oma mielenmaisema ja oppia uudelleen luottamaan siihen, että elämä kantaa.”
Siitä huolimatta Anu hyväksyy nykyisen tilanteensa.
”Entinen ei palaa, mutta tuntuu hyvältä huomata, että elämässä on paljon muutakin. Joskus törmään sattumalta ihmiseen, jonka kanssa käyn hyvän keskustelun. Se riittää minulle päivän tarkoitukseksi.”
Kauna ja katkeruus vievät energiaa, ja sitä Anu Wacklin ei halua.
”Haluan pitää itsestäni huolta myös ollakseni mallina lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Ehkä voin auttaa jonkun toisen oloa? Ei minun tarvitse tietää omana elinaikanani, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Ehkä olen pelastunut joltakin sellaiselta, mistä en tiedä.”
Arkea voimien mukaan
Välit aikuisiin lapsiin ovat syvällisemmät ja läheisemmät kuin ennen. Lapsenlapsia on yhdeksän.
”Myös lapseni ovat ymmärtäneet, että olen muuttunut ja asioita pitää jättää välillä kesken. En pysty tekemään monta asiaa yhtä aikaa, kuten ennen onnettomuutta.”
Anu kokee olevansa viestien välittäjä, sillä lääkärinä hän on voinut viedä tietoa ja uusia ajatuksia kollegoilleen.
”Minua on auttanut se, että tunnen kehon toimintaa lääkärinä.”
Pahinta kaikessa tapahtuneessa ovat olleet kivut ja niistä seurannut usean vuoden toivottomuus. Myös toistuvat, väärältä tuntuvat ja vammautumista vähättelevät viranomaispäätökset ovat asia, josta ei pääse mihinkään.
”Olen voimaton niiden suhteen, joten päästän irti niihin liittyvistä ajatuksista. Se auttaa, että tiedän syvällä sisimmässäni toimineeni oikein. Vammat, jotka sain onnettomuudessa, ovat todellisia.”
Kuvat: Petri Mulari
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2017.
