Image

Auteur

Auteur

Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö ei ensin kiinnostanut juuri ketään. Sitten Turusesta tuli hetkeksi kirjapiirien päähenkilö. Siitä kertoo Turusen romaani Sivuhenkilö.
Teksti Sonja Saarikoski
Kuvat Maija Astikainen
Mainos

Menisimmekö tapaamaan kriitikkoa?

Saara Turunen katsoo ravintolan pöydän yli. Harmaa collegepaita, musta pitkä toppi, mustat sukkahousut.

”Apua miten pelottavaa.”

Turunen on miettinyt Kriitikkoa viime ajat, kun hän on kirjoittanut kirjaa. Nyt kirja on melkein valmis. Lopullinen versio on yhdeksäs. Siihen se jää. Enää suunnitellaan takakansitekstejä, viimeiset korjaukset tehdään heti joulun jälkeen. Sitten kirja lähetetään painoon. Turunen on ajatellut, että toimittaa kirjan kriitikolle heti kun se on ilmestynyt.

Romaanin kannalta kriitikko on merkittävä. Ilman häntä sitä ei olisi olemassakaan, tai ainakin se olisi tyystin toisenlainen. Jos kirjassa ei olisi Kriitikkoa, siinä ei olisi näitä lauseitakaan:

Kaunis kevät on pilalla, edessä on synkkä kesä.

Aina kun ajattelen arviota, näen edessäni mustaksi palaneen kattilan, jonka sisällä porisee paha keitos.

Olen yrittänyt kirjoittaa jotain, mutta pöydällä on vain kasa epämääräistä silppua, enkä tiedä mitä se käsittelee.

Nyt silppu on saanut muodon ja nimen. Sivuhenkilö, Turusen toinen romaani. Ensimmäisestä, Rakkaudenhirviöstä, kriitikko kirjoitti Helsingin Sanomiin huhtikuussa 2015: ”Kirjan rakenne on tylsä ja sisältö äkkiseltään kuvattuna vielä tylsempi. Kaikkein tavanomaisimpien debyyttien tapaan Rakkaudenhirviö kuvaa, miten minusta tuli minä.”

Tämän lisäksi kerrotaan, että kirja sisältää oman navan kaivelua, jotain sellaista, jonka fiktiivisyydestä arvostelija ei voi olla aivan varma.

Arvion ilmestymisen jälkeen Turunen kirjoitti Facebookiin:

”Ehkäpä jonain päivänä minustakin tulee vielä keski-ikäinen mies. Identiteettini vakiintuu eikä sitä tarvitse enää käsitellä. Vihdoinkin voin siirtyä kiinnostavien aiheiden äärelle. Taiteessani luotaan eritoten sotahistoriallisiin teemoihin ja hiustenlähdön mukanaan tuomiin ongelmiin.”

Oikeasti Turunen oli lamaantunut. Hänestä tuntui, että arviossa oli annettu ymmärtää, ettei hänen kirjansa ole kirjallisuutta. Blogeihin kirjoitettiin joitain tekstejä Rakkaudenhirviöstä, mutta Turusen mielestä ne kaikki oli luettu tämän ensimmäisen arvion läpi. Pidin kirjasta vaikka oikeastihan se oli huono, ne tuntuivat sanovan.

Turunen olisi toivonut keskustelua, vaikka sitten omaelämäkerrallista materiaalia hyödyntävästä kirjallisuudesta. Edeltävät vuodet maailmalla oli kohkattu autofiktiosta, mutta Rakkaudenhirviötä ei otettu mukaan keskusteluun. Se oli määritelty nuoren naisen kasvutarinaksi. Turunen ei ollut nähnyt sellaisia määritelmiä miesten kirjoittamien omaelämäkerrallisten teosten kohdalla.

Turusta pyydettiin joihinkin tapahtumiin, joissa haluttiin ennen kaikkea tietää, kuinka paljon kirjasta on suoraan hänen oikeasta elämästään. Muuten: hiljaisuus. Sinä keväänä Turunen meni Helsingin Sanomien sivuille melkein joka päivä lukemaan muiden saamia arvioita. Kaikki vaikuttivat paremmilta. Tuntui, että monet muut kirjat oli ymmärretty, tuotu laajempaan kontekstiin ja osaksi perinnettä, liitetty kaanoniin. Hyväksytty kirjallisuudeksi. Melkein kaikki paitsi Rakkaudenhirviö. Sitten tapahtui käänne.

Marraskuussa 2015 Sanomatalon aula oli sumuinen kulttuuriväestä ja kuohuviinintuoksusta. Helsingin Sanomien verkkosivuilta saattoi seurata kuinka 34-vuotiaan dramaturgian linjalta valmistuneen teatteritaiteen maisterin esikoisteos Rakkaudenhirviö julistettiin Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon voittajaksi. Raadin mukaan ”osin teatterimaailmaan sijoittuva romaani päästää ääneen kokonaisen sukupolven ihmisiä, jotka syystä tai toisesta kokevat itsensä kodittomiksi” sekä ”päivittää, paikantaa ja sukupuolittaa Odysseian ajankohtaiseksi”.

Turunen seisoi parrasvaloissa. Sininen mekko, kiharretut hiukset. Punaisissa ruusuissa oli pitkät varret.

Piti pitää puhe.

”Joskus saattaa kohdata sellasia asenteita, että nuoruus tai tyttöys kirjallisuudessa ois sellasia pinnallisia asioita. Mut sit taas mun omasta mielestä ne on aivan yhtä yhteiskunnallisia kuin vanhuus ja miehuuskin. Just siks mä oon tästä palkinnosta niin sairaan onnellinen, koska se saa mut ajattelemaan, että joku muu on ollut myös mun kanssa samaa mieltä.”

Gaalassa Turuselta haluttiin mielipiteitä ja hänen kirjastaan oltiin kiinnostuneita. Miksi ette kysyneet puoli vuotta sitten, silloin olisin puhunut kirjasta mielelläni, Turunen mietti.

Seuraavana vuonna Saara Turunen teki kolmatta suurta teatteriesitystään, istui esikoiskirjaraadissa ja luki esikoiskirjoja. Siellä oli Johannes Ekholmia, Aura Nurmea, Hanna Weseliusta.

Ja niin Turusen piti kirjoittaa Helsingin Sanomiin teksti voittajan vuodestaan. Materiaalia oli paljon. Hän oli Rakkaudenhirviön ilmestymisestä saakka tehnyt tietokoneelleen muistiinpanoja vuoden 2015 tapahtumista.

Kaikki oli muuttunut yhdessä yössä. Oli kummallista, että olin voittanut jotakin, vaikka en ollut edes kilpaillut mistään. Tiesin, että olisi kuulunut olla kiitollinen, mutta jostain syystä katselin kaikkea ulkopuolelta. Oli aivan kuin olisin joutunut osaksi kummallisia turhuuden markkinoita, joilla saattoi tapahtua mitä tahansa. Ja oikeastaan tunsin helpotusta, kun kukat olivat kuihtuneet sen verran, että ne saattoi viedä biojäteastiaan, Turunen kirjoitti.

Artikkelista tullut positiivinen palaute oli runsasta.

Jonkin ajan kuluttua Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju pyysi Turusen kahville. Oletko ehtinyt kirjoittaa proosaa? Milloin saa lukea? Turunen koosti irrallisista muistiinpanoistaan kokonaisuuden, josta oli ollut pätkiä Helsingin Sanomien jutussa.

Kyllä tästä kirja tulee, Harju sanoi. Julkaisemme sen.

Saara Turunen astuu taksista 27. päivänä joulukuuta Sokos Hotel Kimmelin edessä Joensuun rautatieaseman vieressä. Hän jättää reppunsa hotelliin säilöön, koska on päättänyt lähteä Helsinkiin aiottua aiemmin. Hän on ollut viettämässä perheensä luona joulua. ”Mä haluun takas kaupunkiin.”

Turunen ei olisi halunnut tavata täällä. Hän ehdotti montaa mielestään parempaa tapaamispaikkaa.

”Kirjasto? Kirjasto on Sivuhenkilössä sellanen juttu. Siellä ne kirjat asuu.”

”Q-teatterilla olisi ollut kiva nähdä.”

”Voisiko kävellä vain Helsingissä. Sivuhenkilö tapahtuu Helsingissä.”

”Me oltaisiin voitu mennä Barcelonaan, se on mun toinen kotikaupunki, olisin voinut esitellä paikkoja.”

”Kazakstan? Puputyttö esitetään siellä helmikuussa.”

”Voisi mennä Berliiniin katsomaan Susanne Kennedyä!”

Miten olisi Itä-Suomessa?

Turunen empi. Hän sanoi, että Joensuussa tapaaminen olisi ”työläs ja vähän kiusallinen” vaihtoehto. Joensuussa voi lähinnä käydä Rossossa ja kauppakeskuksessa. Se on kaukana Helsingistä ja siellä on kylmä. Hirveän kylmä. Hän lähetti sähköpostia: Mulle itelleni se maaseutu on vieras eikä mulla ole mitään muuta suhdetta siihen kuin se, että se kuuluu mun menneisyyteen.

Turunen johdattaa sillan yli. ”Tuossa oli ennen kirjasto.”

Kanervalaan, jossa Turusen lapsuudenkoti sijaitsi, on Joensuun keskustasta parin kilometrin matka. Kävelyretkeä varten Turunen on käynyt edellispäivänä ostamassa Prismasta Kuoma-kengät. Sellaiset pyöreäkärkiset ja korkeavartiset, joita tarhaikäiset käyttävät talvihaalarien kanssa.

”Nämä on niin hyvät, miks kukaan ei oo kertonu mulle aiemmin näistä?”

Turunen kaivaa kännykän esiin. Reitti Kanervalaan on unohtunut. Hän ei käy Itä-Suomessa usein. Joulua hän vietti perheensä kanssa viimeksi muutama vuosi sitten. Tämä joulu on mennyt lukiessa Amy Tanin Keittiöjumalan vaimoa. Muut ovat hiihtäneet.

Ensi joulun Turunen aikoo taas olla yksin.

”Vanhan vihreä” lapsuudenkoti sijaitsi Matarakadulla. Ympärillä oli metsää ja lähistöllä Lilliputti-niminen kioski, josta saattoi ostaa merkkareita ja lätkäliigoja. Nyt tilalla on suljetun näköinen thaihieromo ja vieressä hautaustoimisto. Elo on ihmisen ilo ja suru, seinässä lukee.

”Tässähän tulee hiki. Mä otan piponkin hetkeksi pois päästä, kun tuli niin kuuma. Itse asiassa tosi hyvä ilma.”

Kotikatu löytyy metsäpolun takaa. Turusen lapsuudessa siellä kasvoi orapihlajia ja hopeapajuja. Nyt puun laatua ei voi tunnistaa, kaikki on lumen peitossa. Ihmisiä ei näy.

Enää lapsuudenkotia ei ole. Talo on purettu.

”Täältä mulla on vaan hyviä muistoja.”

Seitsemänvuotiaana Turunen muutti ravitsemusterapeuttiäitinsä, rakennusmestari-isänsä, veljensä ja kolmen pikkusiskonsa kanssa viereiseen kuntaan Kontiolahdelle. Sinne isä rakensi uuden talon valkoisista tiilistä.

Kunnan nimeä ei mainita Rakkaudenhirviössä, mutta kriitikko oli tulkinnut, että Kontiolahteen kirjassa viitataan.

Näin romaanissa lukee:

Tie kulkee talon edessä ja vie kylälle. Kylän ulkopuolella ei ole mitään, vain loputtomasti kuivaa kangasmetsää, puolukanvarpuja, hirvivaroituksia ja kivikoita, joiden kätköissä käärmeet piileskelevät. Leveää tietä pitkin pääsee kaupunkiin, mutta kaupunki on kaukana. Siellä on Citymarket, jossa My Little Ponyt nukkuvat rauhallista untaan muovilaatikoittensa sisällä ja pankin edustalla seisoo kädettömän naisen patsas. Mietin sitä joskus. Miksi naiselle ei tehty käsiä vai katkaistiinko ne myöhemmin?

Bussi Kontiolahdelle lähtee vasta 13.20. Turusen sisarukset ovat suositelleet Turuselle kahvilaa nimeltä Houkutus. Tilaisiko pullaa, Turunen pohtii mutta valitsee mustikkajääteen, jonka nimi on Suomi100. Aluksi Turunen ajatteli, että Rakkaudenhirviön aihe on kansallisidentiteetti ja rakkaudeton suhde omaan kotimaahan.

”Ehkä se onkin pakeneminen tai häpeäminen.”

Pakokauhu iski yläasteella. Turunen ei tiennyt, mitä halusi, mutta tiesi, että ”pidemmälle kuin nakkikioski”. Hän värjäsi hiukset mustaksi ja tahtoi pois. Jossain, ehkä rippileirillä Päiväkummussa, jossa ”kaikki isoset soittivat tai lauloivat”, Turunen kuuli Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Sinne! Turunen lähetti hakupaperien mukana kanaverkosta ja liisteristä tehdyn figuurin, koska hakuohjeissa oli sanottu, että olisi tärkeää olla persoonallinen.

Kalliossa oli mukavaa. Turunen oli ollut ”Kontiolahden ensimmäinen vegaani”, ja joutui syömään koulussa ”raastetta ja näkkäriä”, mutta Kalliossa oli oma kasvisruokalinja. Kukaan ei sanonut, että voisitko nyt olla tavallinen, ihan vain normaali, vaikka Turusen mustissa värjätyissä hiuksissa oli pitkä punertava juurikasvu. Lukiokaveri Laura Birn muistaa ajatelleensa, että tuollaisia en ole kellään nähnyt. Se oli hänestä kiinnostavaa. Lauran kanssa Turunen halusi olla, ja Holman Antin.

Myöhemmin he kaikki opiskelisivat samaan aikaan Teatterikorkeakoulussa, Laura esiintyisi Turusen näytelmässä Broken Heart Story, jonka erään poisleikatun kohtauksen kuvaus päätyisi Antin romaaniin Järjestäjä, joka vuonna 2014 saisi erikoismaininnan Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa, jonka seuraavana vuonna voittaisi romaani, jossa on henkilöhahmot nimeltä Antti ja Laura, joiden yhteyksiä tosielämään kriitikko arviossaan spekuloisi.

”Kallion lukio on ihan älyttömän hyvä koulu. Se on niin monelle semmonen pelastus.”

Bussi Kontiolahdelle lähtee. Se on kaupunkimainen bussi, ei mikään pitkänmatkanvuoro, niin kuin joskus. Liput maksavat vain kolme euroa kappale.

Matka kestää puoli tuntia.

”Jotain Kontiolahdesta kertoo ehkä, että tunnetuin henkilö siellä on sarjahukuttaja.”

Ennen kuin Saara Turunen oli kirjoittanut riviäkään proosaa, hänen näytelmänsä olivat jo valloittaneet maailmaa. Ensimmäinen, pornokuvastolla leikittelevä Puputyttö, menestyi yli kaikkien odotusten. Näytelmä, jossa nainen halusi pukeutua lyhyeen tennishameeseen kelvatakseen miehen fantasioiden kohteeksi, oli Turusen itse ohjaama päättötyö Teatterikorkeakouluun vuonna 2008. Puputyttö otettiin heti Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon ja on käännetty kahdelletoista kielelle.

Sen jälkeen Turunen muistaa ajatelleensa: ”Vittu mitä mä nyt teen?” Hän yritti kirjoittaa toista näytelmäänsä, mutta siitä ei tullut mitään. Tuntui, että kaikki oli mennyt liian hyvin. Olisi onnistuttava, sillä tavalla voisi kokea itsensä onnelliseksi, mutta Turunen ei tiennyt, miten. Tuntui, että Puputytössä löytynyt kirjoittamisen helppous oli kadonnut.

Vuonna 2010 Puputyttö esitettiin Meksikossa. Turunen matkusti sinne katsomaan näytelmäänsä, mutta olo oli neuvoton. Kirjoittaisiko hän enää koskaan mitään?

Hän sai oudon idean: menisikö tarot-ennustajan pakeille. Se on Meksikossa yleistä – liikemiehet ja poliitikotkin käyvät kyselemässä, miltäs tänään näyttää. Ennustaja luki korteista: Sinun pitää hankkia itsellesi neuvonantaja. Muuten et pääse eteenpäin.

Kun Turunen palasi takaisin Suomeen, hän soitti vanhalle dramaturgian opettajalleen Heini Junkkaalalle.

Junkkaala luki Turusen näytelmän. Hän sanoi, että se oli ihan hyvä mutta muistutti kuivaa puroa. Tunne puuttui.

Kirjoita 40 sivua mitä vaan, Junkkaala sanoi.

Niihin aikoihin kysymys, joka Turusta mietitytti, oli tämä: Jos saisit valita, omistautuisitko taiteelle vai rakkaudelle? Sinun olisi pakko ottaa vain toinen ja toista et saisi.

Oli ollut asioita, vaikeita suhteita, ajatuksia muuttaa muualle, kunnes Turunen tajusi, että hänen on oltava Suomessa voidakseen tehdä työtään.

Nämä asiat, Turunen tajusi, olivat niitä, jotka tuntuivat. Tiedoston nimeksi tuli 40 sivua Heinille.doc.

Näinkin hän sinne kirjoitti: Tänään ajamme rannalle ja uimme pienelle ulapalle. Sieltä katselemme aaltoihin ja vastapäiselle rannalle, nukahdamme hiekkaan ja lähdemme kotiin vasta pimeän tullen.

Tunne oli löytynyt. Sitaatti päätyi suoraan näytelmään, jonka nimeksi Turunen antoi Broken Heart Story.

Sitä repliikkiään Elina Knihtilä ei koskaan pystynyt näyttelemään itkemättä. Ei, vaikka Saara Turunen sanoi harjoituksissa Q-teatterissa: mie en jaksa mitään näyttelijöiden tunteita. Elina Knihtilä näytteli naiskirjailijaa, joka haluaa kirjoittaa suurista ja vakavista aiheista mutta jonka sielu haikailee vain rakkautta. Sielu ja kirjailija riitaantuvat, sielu lähtee, eikä kirjailija pysty enää kirjoittamaan. Minä olen nähkääs poliittinen kirjailija. Käsittelen vain tärkeitä aiheita, kuten kapitalismi ja kuolema. Minulla oli suunnitteilla tärkeä poliittinen mestariteos. Mutta Sielua ei kiinnostanut ollenkaan. Hän vain kiharsi hiuksiaan.

Broken Heart Story sai ensi-iltansa syyskuussa 2011. Esityksen näki myös Tammen kustannuspäällikkö Hannu Harju. Hän otti Turuseen yhteyttä: hyvä näytelmä, oletko harkinnut kirjoittavasi proosaa? Turusen mukaan Harju puhui myös Laura Birnin hyvistä sääristä. ”Lauran sääret toi mulle romaanitilauksen.”

Seuraavat vuodet Broken Heart Story valloitti maailmaa – Almadan teatterifestivaali, New York, Liettua. Turunen sai uusia työtarjouksia, mutta sanoi kaikelle ei. Hän eli työttömyystuilla ja isänsä avustuksella ja kirjoitti romaania. Pitkään materiaaleja oli kaksi: yksi käsitteli päähenkilön lapsuutta kotimaassa, toisessa päähenkilö ryhtyy taiteilijaksi, joka matkustaa ympäri maailmaa mutta ei oikein löydä paikkaansa. Tämä ei vielä ole romaani, Harju sanoi.

Kirjastosta Turusen käteen sattui Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna. Siinä Waltaria itseään muistuttava, sovinistisia maailmankäsityksiään esittelevä parikymppinen nuorimies matkustaa Euroopan halki junalla ja pettyy kohteisiin, joihin hän saapuu.

Yksinäisen naisen juna, Turunen nimesi kirjansa työversion. Hän yritti erilaisia aikatasoja ja takaumia, ne eivät toimineet. Lopulta esikoisromaani Rakkaudenhirviön päähenkilö kulki lineaarisesti ja linjakkaasti kuin Waltarin päähenkilö pikkukylästä pääkaupunkiin, Lontoosta Teatterikorkeakouluun ja Espanjasta puutaloalueelle Helsinkiin, pettymyksestä pettymykseen. Turunen luki Odysseiaa, Robinson Crusoeta ja Maailman ympäri 80 päivässä ja pohti: miltä näyttävät matkustavan sankarin kotona odottava prinsessa ja puoli valtakuntaa, jos sattuu olemaan nainen?

Kontiolahden raja on jo ylitetty. Ujo valo puskee lumisten puiden läpi. Täällä on ollut tykkylumiongelmaa, ihmiset pelkäävät, että sähköt menevät. Osalla on mennytkin. Turunen esittelee kännykästä videoita Vegard Vingen ja Ida Müllerin esityksistä, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen. Voimakkaan visuaalisia ja kehollisia, pornokuvastolla, fetisseillä ja väkivallalla leikitteleviä jopa 12-tuntisia esityksiä, joissa ei puhuta kovin paljon.

Kun Turunen haki Teatterikorkeakouluun, hän oli nähnyt kaksi näytelmää, niin hän muistaa. Veljeni, Leijonamielen Joensuussa ja jonkin ilmaisnäytöksen ollessaan Kallion lukiossa. Niiden perusteella hän ei pitänyt teatterista.

”Mä oon niin ilonen, että mä olen saanut tehdä proosaa. Mä uskon et se on vapauttanut mut tekemään parempaa teatteria, koska mun ei enää tartte todistella siellä et vittu katsokaa, miten hyvin mä kirjotan. Voi vaan miettiä sitä esitystä ja sen lainalaisuuksia.”

Rakkaudenhirviön jälkeen valmistuneen Tavallisuuden aaveen käsikirjoituksessa sivuja on vain kahdeksan. Näytelmä perustuu näyttelijöiden kehonkieleen, hiljaisuuteen, musiikkiin ja näyttämölle muodostuviin visuaalisiin kuviin. Se oli niin suosittu, että se otettiin Q-teatterin ohjelmistoon uudelleen. Yhteensä sen näki pelkästään Helsingissä noin 20 000 ihmistä. Keväällä näytelmä tehdään Argentiinassa.

”Mun on tosi helppo ihailla tanssia, koska mä en osaa liikkua, hallita kehoa. Mä tykkään tosi paljon teatterissa, että keho laitetaan työhön. Inhoan turkkalaisuutta, sellaista rään palvomista ja rumuutta, mutta elämä on kehollista. Syntyminen ja kuoleminen on kehollista. Tosi usein rakkaus ja kaikki tunteetkin on kehollisia.”

Joulukuussa Turunen näki Janina Rajakankaan Teinin.

”Ajattelen, että teinejä ei käsitellä usein ihmisinä vaan nimenomaan teineinä. Teini-esitys puhui mulle just tästä. Se oli ihan uskomattoman siisti kohta, kun ne vetäs äijänaamiot päähän. Et miten se ihminen on sama kuitenkin siellä alla.”

Rajakangas teki koreografiat myös Tavallisuuden aaveeseen ja Turusen uusimpaan esitykseen, thainaisista kertovaan dokumentaariseen Kim Lekki Namwaaniin, joka pyöri Teatteri Jurkassa alkuvuodesta. Siinäkin näytelmässä thainaiset pukeutuivat miesten vaatteisiin ja tanssivat reteästi. Olipa kivaa olla mies, Lekki sanoi.

Tämä on Kontiolahti: Supermarket, S-market, kunnantalo, kirkko, tsasouna, sporttibaari ja hieromo, joka tarjoaa kalevalaista jäsenkorjausta. Ala-aste, yläaste ja konditoria. Bussi lähtee tunnin päästä. ”Se on kyllä aika paljon täällä. Voidaan mennä S-markettiin.”

On musiikkiopistokin, jossa Turunen soitti lapsena kanteletta. Vähän etäämpänä olisi ampumahiihtostadion. Turusen isä yllytti menemään sinne, Turunen ei halua.

”Ampumahiihto varmaan perustuu just johonki talvisotaan tiiätsä.”

Mummot viistävät potkukelkoilla Turusen yläasteen ohi. Kunnantalo on sitä vastapäätä. Oranssia tiiltä, paneeliverhoja ja vaakuna, jossa on karhu uittohaka olallaan.

”Sarjahukuttaja, metsäteollisuus ja tukkirekat ja sit toi kunnantalo seisoo tossa. Mulle tulee aina sellainen olo, että Twin Peaks kalpenee tän rinnalla.”

Vieressä on ala-aste. Turunen nousee pyörätelineelle ja kurkkii vanhaa luokkaansa. Se oli b-luokka.

”Kyllähän se ero näkyy. Kun tulin Kallioon niin en mä osannut englantia, just ne mun kaverit, jotka tuli Krunasta niin vitsi se taso oli toinen vaikka mä olin opiskellut hiki hatussa koko ajan.”

Kun Rakkaudenhirviö oli palkittu, rasistinen MV-lehti kirjoitti, että Helsingin Sanomat on myöntänyt esikoiskirjapalkintonsa annapuumaiselle kympin tytölle, joka vihaa Suomea.

”Mä olin vaan et hallelujaa, siinä oli sellainen ihaileva sävy, että se oli nähnyt mussa jotain sellaista niin hyvää, jota mä en itsekään näe itsessäni. Että thank you thank you!”

Turunen sanoo, ettei ollut mikään kympin tyttö. Äidinkielen aineistakin hän sai lukiossa huonoja pisteitä, kunnes Antti Holma opetti hänelle hyödyllisen sapluunan: aloita ”Jo antiikin Kreikassa...”

Mutta kirjoittiko Turunen historiasta laudaturin, niin kuin Rakkaudenhirviön päähenkilö?

Kyllä, reaalikokeesta historian kysymyksiin vastaamalla, Turunen sanoo, vaikka ei mielellään puhuisikaan tällaisista ”banaaleista yksityiskohdista”, jotka ovat kirjan lisäksi totta myös oikeasti.

Rakkaudenhirviö ei ole kirja siitä, miten minusta tuli minä, Turunen sanoo.

Siinä missä Turunen ohjasi esikoisnäytelmäänsä Helsingin Kaupunginteatterissa ja jakeli Puputytön käännösoikeuksia, Rakkaudenhirviön päähenkilö oli töissä sairaalassa saamatta taiteilijauraansa alkuun.

Rakkaudenhirviön päähenkilö koki, ettei hän pysty eikä osaa, tunsi olemassaolonsa häpeälliseksi virheeksi, näki peilissä lehmän ja söi litroittain kaupan halvinta jäätelöä. Kukaan ei sanonut päähenkilölle, että tyttö sä oot hyvä, sä pääset vielä pitkälle.

Turuselle niin sanottiin, vaihtovuonna Barcelonassa, teatterikoulussa. Moni tärkeä opettaja.

Turunen haluaa näyttää vielä kirkon. Puun tuoksun tuntee kauas.

”Se on valmistunut vuonna 1881. Muistan sen siitä, että se oli sata vuotta ennen kuin synnyin.”

Menisimmekö tapaamaan kriitikkoa? Miksi? Sivuhenkilössä on Turusen romaanin arvioinutta kriitikkoa muistuttava Kriitikko. Se on henkilöhahmo. Henkilöhahmoja ei voi tavata. Vaikka se olisi lähellä todellisuutta, se on silti henkilöhahmo.

Ja mitä kriitikolle edes sanoisi? Enää Turunen ei ole katkera saamastaan arviosta. Kun hän luki sen jonkin aikaa sitten, se ei ollutkaan ihan niin kamala kuin hän muisti. Eikä Sivuhenkilöä olisi olemassa ilman sitä.

Saara Turunen katsoo konditorian pöydän yli. Harmaa collegepaita, musta pitkä toppi, mustat sukkahousut.

Sivuhenkilö on omistettu ”niille, joiden kirjoitukset ovat muuttuneet tomuksi”. Jos Turunen saisi itse valita, takakannessa lukisi: tämä kirja kertoo yksinäisen naisen pyristelystä patriarkaalisen yhteiskunnan rattaissa.

Aluksi hän ajatteli, että Sivuhenkilö kertoo ennen kaikkea taiteilijuudesta. Sitten hänen ystävänsä E. L. Karhu luki käsikirjoituksen. Karhu piti kiinnostavimpana sitä, miten romaanin kohta 40-vuotias yksin elävä päähenkilö havainnoi paikkaansa maailmassa. Kertoja katsoo sivusta ystäviensä perheitä, ikätoveriensa sisustustouhuja, ergonomisten patjojen ostopuuhia ja lastenhoitoa, ymmärtäen: Tämä ei kuulu minulle.

Voiko onnea olla oma huone, jossa kirjoittaa, vaikka kaikki ympärillä huutaa: Ei tietenkään, onneen vaaditaan jotain ihan muuta! Perhe, lapsia, iso talo, parempi peti!

Patriarkaatti, Turunen sanoo.

Puputyttö oli herätys. Hän etsi näytelmälleen kuumeisesti ohjaajaa, mutta kukaan ei ehtinyt. Sitten Turusen opettaja Juha-Pekka Hotinen sanoi hänelle, että ei auta, sinun on ohjattava itse.

Sellainen ei ollut juolahtanut Turusen mieleen.

”Oli niin vaikea uskoa itseensä. Ei nähnyt itseänsä sillä paikalla, että mä voisin olla se tekijä. Vaan näki, että mä oon joku tällanen sivuhenkilö täällä, luikertelen pitkin lattiaa.”

Puputytöstä sanottiin, että Turunen on tehnyt feministisen näytelmän. Turunen ajatteli, että jos näin on, tähänhän voisi perehtyä enemmänkin.

”Sen jälkeen mun on ollut paljon helpompi katsoa asioita.”

Turunen on ohjannut kaikki ammattilaisnäytelmänsä itse. Hän huomasi, että ohjaamisessa hänen ennen hankaliksi sanotuista ominaisuuksistaan on hyötyä. Pikkutarkkuudesta ja siitä, että hän haluaa päättää kaiken itse.

Hän haluaa vaikuttaa musiikkiin, valoihin, koreografioihin, lavasteina käytettävien sohvien verhoiluihin, näyttelijöiden hiustyyleihin, esityksestä otettaviin valokuviin. Hän ei lähde kotiin ennen kuin on selvää, onko esiintymisasujen kangas puuvillaa vai pellavaa. Turusen tapa ohjata on visuaalinen: henkilöhahmojen psykologiaa enemmän häntä kiinnostaa se, miltä esityksen kokonaisuus näyttää.

Näyttelijät kutsuvat häntä Sasiksi, mutta myös Stasiksi tai Natsi- Sasiksi.

Vaikka osaa Turunen myös kuunnella. Harjoituksissa otetaan joskus yhteen mutta myös nauretaan. Hän pitää huolta, että työpäivät eivät veny pikkutunneille.

Eikä hän lähetä näyttelijöille kitkeriä avoimia kirjeitä, kuten Andriy Zholdak, johon häntä yhdessä kirjassa haluttiin verrata. Zholdak kuuluu sellaisiin miesohjaajiin, joita tavataan kutsua auteureiksi. Silloin Turunen pyysi, että jos naisreferenssejä ei löydy, ei verrattaisi ollenkaan. Hän ei halua ”tulla aateloiduksi hankalana pidetyn miesmaestron maineella”.

Turunen on Suomen menestyneimpiä teatterintekijöitä. Hän on saanut kaiken ja monen mielestä enemmän: palkintoja ja kymmenien tuhansien eurojen apurahoja. Häntä pyydetään radio-ohjelmiin ja keskustelutilaisuuksiin lausumaan mielipiteitään.

Hän ei ole itse paras esimerkki patriarkaatin sortavista rakenteista. Vaikka, Turunen huomauttaa:

”Se, että naisilla on huono itsetunto, on tosi poliittinen asia.”

Se, ettei naisten ole helppo avata suutaan julkisessa tilassa, tai vaikkapa ohjata näytelmää.

Siksikö Sivuhenkilönkin päähenkilö on päättänyt olla yksin – koska ymmärtää patriarkaatin rakenteet ja haluaa taistella vastaan?

”Varmaan se haluaisi ajatella niin, mutta oikeasti se on vaan varmaan ajautunut siihen tilanteeseen.”

Turunen katsoo kelloa.

”Ei apua me myöhästytään siitä bussista!”

Rantakadulla Joensuussa on pimeää, pimeys tulee tänne hetkessä, kuin joku kääräisisi auringon mustaan jätesäkkiin ja solmisi pussinsuun kiinni.

On lähdettävä junaan. Turusta harmittaa, että jo nyt, ja miettii jopa jäämistä. Ei kuitenkaan.

Sitten hän osoittaa patsasta vasemmalla.

”Hei tuossa on se kädetön nainen joka on Rakkiksessakin!”

Pitkään Turunen ajatteli, että haluaisi löytää taiteilijamiehen, jonka kanssa voisi tehdä taidetta yhdessä. Sillä tavalla, hän ajatteli, ei tarvitsisi olla niin yksin. Meni kauan ennen kuin hän uskalsi ajatella, että hänen olisi tehtävä taidetta niin kuin itse halusi.

”Mä oon elänyt valheessa, satujen kautta tulleessa, että jonain päivänä joku pelastaa sut, joku mies… Että pidä vaan ittes kauniina ja odota niin kyllä se vielä tulee.”

Kädettömän naisen nimi on Kanavatyttö mutta sitä sanotaan myös Torsoksi. Kuvanveistäjä Taisto Martiskainen hakkasi siltä kädet irti, kun huomasi, että vaikutelma olisi niiden kanssa turhan raskas. Siinä se seisoo pimeässä Joensuussa punagraniittisella jalustallaan pronssisena, puolitoistametrisenä, alastomana ja nutturapäisenä. Saara Turunen kävelee junaan.

Eteläisessä Helsingissä soi Schubertin Tyttö ja kuolema. Turunen paistaa vihannesta, jonka nimeä hänen on vaikea muistaa, ja manailee, ettei oikein jaksaisi lähteä parin päivän päästä Berliiniin. Taas pitää olla yksin hotellihuoneessa, mutta Susanne Kennedyn ja Jérôme Belin esitykset on nähtävä.

Harmaa collegepaita, musta pitkä toppi, mustat sukkahousut. Turunen on pukeutunut samanlaisiin vaatteisiin melkein joka päivä sen jälkeen, kun täytti kolmekymmentä.

Ruokana on linssejä ja vihanneksia. Ennen Turunen söi nuudeleita, mutta sitten hän kuuli, että niissä on palmuöljyä. Nyt Turunen syö linssejä suolalla, työn lomassa, tässä asunnossa joka päivä, hän kertoo – ja vähän häpeillen: ei pitäisi ylpeillä sillä, ettei osaa pitää huolta itsestään. Hän nyt vain mieluummin tekee muita asioita.

Pöytä on katettu valmiiksi. Valkoiset kangasservietit ja lautasella sitruunalohkoja. Kukkiakin on. Turunen sai ne pari päivää sitten, kun Tavallisuuden aave oli ehdolla Lea-palkinnon saajaksi.

Hän nostaa kahvikupit pöytään. Oranssit, Miina Äkkijyrkän suunnittelemat, kyljessä lehmän kuva.

On 15. tammikuuta. Sivuhenkilö on nyt valmis.

Se alkaa kodista, joka on vähän samanlainen kuin tämä. 1960-luvun laatikkotalo. Paljon viherkasveja. Kaksi huonetta. Päähenkilö nukkuu vihreällä patjalla jossa on kusitahra, täällä on sänky, sohva ja niiden päällä samanlaiset vaaleanruskeat peitteet.

Pari päivää sitten Turunen kertoi Sivuhenkilöstä eräälle tuttavalleen. Tämä kysyi: tuleeko taas paljastuksia?

”Tälleenkö nää ymmärretään? Mä oon tehnyt ihan vitunmoisen työn… Jos mä käytän omaa elämää materiaalina, mun päämäärä ei ole paljastaa mitään, vaan tehdä emotionaalisesti uskottavaa taidetta. Käsittelen sitä materiaalia yhtä vaativasti kuin mitä tahansa muuta, ja työmäärä on sama. Silti vastaanotto saattaa olla, että aa jotain paljastuksia.”

Pöydällä on pino kirjoja. Elena Ferrantea, Kaari Utriota, Mercè Rodoredaa, Nathalie Sarrautea, Merete Mazzarellaa.

Kerran Turunen oli Tammella tilaisuudessa, jossa autobiografista materiaalia vuosikymmeniä kirjallisuudessaan hyödyntänyt Mazzarella kertoi, kuinka käyttää omaa elämää fiktion materiaalina.

”Tuli sellainen olo, että onko suomenruotsalaiset vaan sivistyneempiä. Pääseekö ne helpommin sellaisen keskustelun yli, että mikä tässä oli totta ja mikä ei. Onko ne jollain toisella tasolla?”

Teatterintekijöiden parissa omaelämäkerrallisella kirjallisuudella on Suomessa pitkät perinteet. Pirkko Saisio on ollut uranuurtaja, ja Jouko Turkka – suomalaisen teatterin auteur isolla A:lla.

Turunen kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa, läheltä, koska häntä kiinnostaa suora puhe. Teatterissa ja kirjoissa. Neliraajahalvaantunut, joka kertoo teatterinlavalla ihmisille rakastavansa elämää. Sellainenkin Rimini Protokol -ryhmän esitys Berliinissä oli.

Näkökulmarakenteet, ”perheen historia kolmella suulla kerrottuna”, väsyttävät häntä. Hänestä rehellisyys on valehtelua kiehtovampaa. Hän ei halua upottaa asioita ”Kaarina Maununtyttären tarinaan”, jos ne voisi kertoa suoraankin.

Sivuhenkilö-kirjassa on se kohta missä taiteilija piirtää hiiren. Se hiiri on tosi paljon rumempi kuin Mikki Hiiri, jota taiteilijalta oltiin toivottu. Mutta samaan aikaan se hiiri on tosi paljon enemmän totta kuin se Mikki. Mun kirjat ei ole tarkoitettu niille, jotka haluaa nähdä Mikki Hiiren, vaan niille, jotka haluaa nähdä sen ruman oikean hiiren.”

Vuonna 2012 Turunen kirjoitti Broken Heart Storysta:

Halusin maalata omakuvani. Halu oli tunteisiin liittyvä, vaistonvarainen ja selittämätön. Jos aion kirjoittaa jotakin, tämä oli tällä kertaa se aihe, joka aikoi tulla esille, ja niinpä siihen oli tartuttava. Nyt, katsoessani taaksepäin, tunnen tarpeen omakuvan tekemiseen liittyneen ennen kaikkea haluun tutkia todellisuuden ja taiteen välistä rajaa.

”Mun omat ajatukset kulminoituu siihen Francis Baconin ajatukseen, että it’s not that I like my face, I hate it. Mutta tota. Eipä siitä

mitään sen enempää voi sanoa.”

Puolitoista vuotta sitten Tavallisuuden aave esitettiin Tampereen teatterikesässä. Tiimi oli saapunut kaupunkiin: Turunen ja näyttelijät Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Antti Heikkinen ja Pyry Nikkilä. Oli elokuun kolmas päivä, aurinko paistoi. Päivänäytös alkaisi kello 14. Aamupalalla Cumulus-hotellissa Knihtilä sopi Turusen kanssa, että he kävelisivät teatterille yhdessä. Molempien mielestä oli mukava olla ajoissa paikalla.

Knihtilä oli hiljattain aloittanut uuden harrastuksen. Hän pelasi Pokémon-peliä ja oli kuullut, että Pikku Kakkosen puistossa oli useita pokémonhoukuttimia. Knihtilä pyysi, että he voisivat kävellä puiston kautta, se oli käytännössä matkan varrella muutenkin. Hänellä oli kova metsästysvietti päällä. Mitä sie Epi nyt, Turunen tuhahteli, hänelle peli ei ollut tuttu.

He lähtivät kävelemään koskenrantaa kohti puistoa. Knihtilä tuijotti Pokémon-sovellusta puhelimestaan. Ja siellä se oli! Harvinainen, violetti pokémon, jollaista hän ei aikaisemmin ollut onnistunut löytämään.

Knihtilä liikutti sormeaan näytöllä kiivaasti; yritti heittää pokémonia pallolla, jotta saisi sen pyydystettyä. Sitten puhelin soi. Knihtilä manasi rankasti. Turunen purskahti nauruun. Puhelimessa oli toimittaja. Hän kysyi, voisiko Elina Knihtilä kommentoida juuri tullutta uutista. Mitä uutista, Knihtilä kysyi.

”Jouko Turkka on kuollut.”

Julkaistu: 15.3.2018