Australianterrieri Selma oli reipas rehveli, jonka lempikutsu oli ”autoon!” – Karkumatkalta se palasi partavedeltä tuoksuen

”Australianterrieri Selma (Terhierin Zelda) on ollut elämäni koira. Selma tuli perheeseemme Facebookissa olevan ilmoituksen kautta. Siinä luki: ”Eikö minua kukaan huoli?” No me huolimme. Meillä oli ennestään kaksi samanlaista koiraa, eli rotu oli tullut tutuksi. Selma eli luonamme 12 vuotta ja poistui tähdeksi taivaalle 5. joulukuuta 2025.

Selma eli onnellisen elämän, vaikka sairasteli paljon. Ehkä siksi se jätti sydämiimme niin suuren jäljen. Vaikein sairaus oli diabetes, mikä vei myös näön. Lisäksi kilpirauhasen vajaatoiminta vaati jatkuvan lääkityksen. Aamut alkoivat kutsulla keittiöön: ”Selmaa, tuuppa ottamaan lääke!” Kohta kuului tassujen sipsutusta, ja Selma ilmestyi keittiöön. Ensin annettiin insuliinipistos, ja sen jälkeen muut lääkkeet. Kaksi kertaa päivässä. Ja lopuksi pieni herkkupala. Selma oli niin reipas rehveli. Myös eläinlääkärissä oli helppo käydä.

Oli sydäntäsärkevää huomata, että diabeteksesta seurannut kaihi alkoi viedä näön. Silti lenkit ulkona jatkuivat lähes entiseen tapaan. Lenkit olivat tuttuja, ja aina Selma osasi kääntyä oikeasta risteyksestä kotiin. Koirapolkujen hajut ohjasivat.

Selma oli pikku terrieri ja totta kai luonteeseen kuului välillä pientä rähinää. Koiran omistaminen on myös koiran kouluttamista. Ja sitä tehtiin. Opeteltiin kohtaamaan toinen koira ja opeteltiin olemaan haukkumatta sisällä. No eihän sitä voinut aina muistaa.

Selma halusi olla lähellä ja nukkua vieressä. Se hyppäsi nuorempana syliin rapsutuksia vaatimaan ja tökkäsi kuonolla ”lisää, lisää.” Ulos lähdettäessä Selma istui eteisen pikkumatolla odottamassa valjaiden pukemista. Lempikutsu oli ”autoon!” ja pienet jalat juoksivat viivana eteiseen, ”mennään, mennään”. Selman kanssa oli helppo matkustaa ja teimmekin pitkiä automatkoja Leville.

Nuorempana Selma karkasi poron perään. Olimme retkellä Hossassa ja laskimme koiran irti. Mikä virhe! Australianterrierillä on riistaviettiä, ja niin Selma lensi poron perään kuin ammuttu. Eivät auttaneet huudot eikä itku, Selma hävisi mättäiden taakse. Perheen miehet lähtivät etsimään koiraamme, ja minä jäin passiin paikalle, jossa tiemme erosivat. Josko vaikka Selma palaisi takaisin. Selma palasi takaisin riistanvartijan auton etuistuimella partavedeltä tuoksuen. Vähän minua nauratti mutta samalla itkin ilosta. Koiramme oli löytynyt parkkipaikalla harhaillen. Se oli juossut pari kilometriä poron perässä.

Sattuihan Selmalle toinenkin karkaaminen. Tänne-komennot oli opeteltu ja opittu, mutta miten ne voi muistaa, kun kuonoon leijailee jäniksen viettelevä haju. Ja silloin mentiin! Eivät auttaneet huudot eivätkä komennot. Mutta kuinka ollakaan, kohta juoksee jänis kuin viimeistä päivää meitä kohti. Perässä läähättää Selma ”kieli niskassa”. Pupu päätti tuoda lemmikkimme takaisin.

Selmalla oli luonnetta niinkuin terrierillä pitää ollakin. Kun toiset koirat menivät kuumalla ilmalla veteen, Selma istui kaukana rannalla: ”tuonne en ainakaan mene!” Sauna oli Selman lempipaikka. Selma istui lauteilla ensimmäisenä, mutta löylyä ei saanut heittää liikaa.

Lemmikistä luopuminen on niin vaikeaa. Muistamme mieheni kanssa Selmaa rakkaudella ja ilolla.”