Täytin vastikään vuosia, ja muistin yhtäkkiä sanoneeni joskus näin: ihminen tulee vanhemmiten onnellisemmaksi, koska silmät huononevat eikä näe enää pölyä eikä hämähäkkejä, ja etenkin koska muisti huononee eikä muista enää kenelle piti olla loukkaantunut ja miksi.

Sopivasti syntymäpäiväni tienoilla näin sitten Kornel Mundruzcón ohjaaman ja Kata Weberin käsikirjoittaman elokuvan Evoluutio, joka kysyy vimmaisesti: pitäisikö ihmisen muistaa vai unohtaa? Eikä tällä kertaa ole kyse mistään pikku mielipahasta ja sen muistamisesta vaan kärsimyksestä, joka kyseenalaistaa koko elämän mielekkyyden.

Unkarilaispariskunnan huima uutuus­elokuva muodostuu kolmesta episodista. Ensimmäisessä liikutaan Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisen painajaismaisissa jälkitunnelmissa. Toinen episodi sijoittuu 2000-luvun alun Budapestiin, missä Auschwitzista lapsena pelastunut, nyt Altzheimerin taudista kärsivä Eva (järisyttävä Lili Monori) joutuu tekemään aikuiselle tyttärelleen Lenalle (Annamaría Láng) tiliä holokaustin taakasta. Kolmannessa osassa Lenan teini-ikäisen pojan Jonasin (Goya Rego) juuret paljastuvat ongelmaksi, kun berliiniläinen koulu syttyy tuleen epäilyttävissä olosuhteissa.

Olen jostain syystä mieltänyt Mundruzcón ja Weberin kaksi varhaisempaa elokuvaa, ihmislajin ylivallan kyseenalaistavan White Godin sekä Unkarin pakolaiskriisin tuoksinaan sijoittuvan Jupiterin kuut, eritoten ohjaajan elokuviksi. Sen sijaan kaksi uusinta, epäonnistuneen kotisynnytyksen seurauksia kuvaava Pieces of a Woman -elokuvan sekä Evoluution, miellän käsikirjoittajan elokuviksi. En ole aivan varma siitä miksi näin on.

Kahden edellisen elokuvan tahti oli kiihtyneen rymistelevä, ja kenties yhdistän tämän mielessäni testosteroniin, luultavasti epäoikeudenmukaisesti. Kahden jälkimmäisen elokuvan tempo on hallitumpi, ja niiden sisältö on intiimiydestään huolimatta syvemmin järkyttävä. Todennäköisesti on tietenkin niin, että maskuliini ja feminiini eivät jakaannu tälläkään työparilla sukupuolen mukaan, ja riippuu teoksesta itsestään, millaiseksi kokonaisuudeksi nämä puolet siinä asettuvat.

Kata Weberin minä joka tapauksessa julistan täten neroksi. Hän on uhkarohkea, säkenöivä kirjoittaja, joka marssii suoraan päin totuutta ja rumuutta. Mutta ei hän pelkää kauneuttakaan, ja vaikka Evoluutiossa joka ainoa käänne, vihje ja ääni on jäätävän tarkasti kohdallaan, Weber ei pelkää myöskään tunteita. Päin vastoin, viha ja rakkaus roihuavat, kun kukin sukupolvi käy oman taistelunsa menneisyyttä vastaan, ja häviää. Ei ole väliä, kuinka trimmatulta tai hemmotellulta kukakin näyttää, onko yllä silkkipaita ja hiukset tuuheat ja kiiltävät. Lähes jokaisessa maailman suvussa piilee väkivallan trauma, yksi, kaksi, korkeintaan kolme sukupolvea sitten, joko uhrina, tekijänä tai molempina. Sieltä ne periytyvät opittuina tai, kuten nykyään tiedetään, geenien muuttuneena toimintana silkkipaidan sisään ja kiiltävien hiusten alle.

Suuri kysymys on tämä: pitäisikö kärsimys muistaa vai unohtaa? Keskitysleiriltä pelastunut Eva on tehnyt kaikkensa, jottei unohtaisi kansansa kärsimystä hetkeksikään. Alzheimerin suhmurassakin hän muistaa äitinsä jokaisen nöyryytyksen, ja omansa. Tytär Lena ei ole elämässään halunnut muuta kuin unohtaa. Kun hän tulee keski-ikään, hänen poikansa ha­­luaisi unohtaa ja olla vain oma nuori itsensä. Mutta onko se mahdollista? Mitä sellainen edes olisi? Muistaminen takaa onnettoman elämän ja toiseuden, unohtaminen taas muistuttaa kauhistuttavalla tavalla anteeksiantoa ja vie koko henkiinjäämiseltä pohjan.

Katsojaan Weber luottaa kyseenalaistamatta. Niukka kertominen riittää, onhan kaikilla ihmisillä yhteinen tieto ihmisenä olemisesta. Sitä voi sanoa vaikka kollektiiviseksi alitajunnaksi. Alitajunnasta on myös Evoluution elokuvakielessä kyse. Talo ja ihminen rinnastuvat toisiinsa niin kuvan kuin äänen kautta, putkisto ja suolisto limittyvät toisiinsa samoin kuin mielen ja ruumiin hajoaminen. Kerronnan tekstuuri muuttuu alituiseen, minuuttien äänettömyys vaihtuu puheripuliin, ilmiriidat raivoisiin syleilyihin. Valehtelematta voi sanoa, että Evoluutiossa on kohtauksia, jollaisia en ole koskaan elämässäni nähnyt. Ja että tämä on paitsi Weberin ja Mundruzcón hienoin elokuva, myös se elokuva, jonka muistan vielä kun sadat muut ovat jo päässeet unohtumaan.

Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, joka ei tiedä, onko Evoluutio ironinen nimi vai ei.