Kesä on ohi ja siihen on sopeuduttava. Aina se on liian lyhyt. Mutta toisaalta tuntuu helpotukselta, että nyt saa hyvällä omallatunnolla pysyä sisällä sohvan uumenissa, jos siltä tuntuu.

”Aurinkoahdistus” on aivan uusi diagnoosi muitten joukossa.

Ahdistuksesta kärsitään aina, kun aurinko paistaa eikä pääse ulos. Tai vaikka pääsisikin, huvittaisi joskus olla myös sisällä. Sitä vilkuilee hermostuneena ikkunasta ja miettii, että miksi en ole tuolla ulkona tekemässä – niin, mitä? Kärventymässä keskellä pihaa? Valmistautumassa piknikille?

On siinäkin syy ahdistua, tiedetään. Mutta ahdistuksen syillähän ei ole välttämättä mitään tekemistä järjen kanssa.

Lapsuudessa sadepäivät kesämökillä olivat tavallaan tylsiä ja tavallaan ihania. Koko perhe oli kokoontunut samaan tilaan tappamaan aikaa, eikä viilettänyt hajallaan ties missä.

Edes säätiedotuksiin ei voi luottaa. Hiljattain hirmumyrsky ”peruttiin”, kun siihen oli ensin kauhulla valmistauduttu. Hyvä niin, koska rajuilmat ovat alkaneet pelottaa yhä enemmän. Jo tavallista kovempi tuuli vaikuttaa olevan merkki ilmastonmuutoksesta.

Joskus alkaakin yhtäkkiä paistaa, vaikka on luvattu sadetta: ”Mitä tää ny on?” kuulin naapurin sanovan parvekkeella vaimolleen. ”Piti sataa iltaan asti!”

Taivas oli pettänyt meidät. Minustakin tuntui, että pitää vaihtaa äkkiä yöpuku päivävaatteisiin ja rynnätä ulos, vaikka ei ollut asiaa minnekään.

Sopimus on sopimus. Kun ollaan meteorologin kanssa sovittu, ettei paista, niin sitten ei paista, piste!

Eilen katsoin läppäriltä murhasta kertovaa sarjaa, ja huomasin vilkuilevani välillä huolestuneena ulos, kun ilta-aurinko pilkahteli pihassa. Eihän vaan ala paistaa kunnolla? Silloin tuntisin itseni syrjäytyneeksi.

Ilmasto on sekaisin. Milanossa satoi heinäkuussa rakeita, kaikkialla riehuvat metsäpalot. Moni lähti silti Rodokselle niistä huolimatta. Parempi palaa kuoliaaksi kuin palella?

Kerran kyläreissulla kahvit oli katettu ulos suoraan auringonpaisteeseen. Läkähtymisen lisäksi sääsket imivät meitä kuiviin. Silloiselle miehelleni alkoi tulla allergisia reaktioita.

Kahvin juonnin jälkeen pyysin, että siirryttäisiin sisälle. Emäntä katsoi minua järkyttyneenä.

”Sisälle? Ei tietenkään! Kesällä ollaan ulkona!”

”Meidän täytyy ainakin mennä”, pahoittelin. Siirryimme sisään. Kukaan ei tullut perässä.

Kun istuimme olohuoneessa, ajattelin että joku tässä nyt mättää. Olimme ajaneet kyläpaikkaan yli kuusi tuntia, ja tapasimme näitä ihmisiä harvoin.

Ja nyt istuimme kahdestaan sohvalla.

Teimmekin aika nopeasti lähdön. Kävimme tietysti hyvästelemässä helteestä nauttivat, vaikka olisi pitänyt ehkä lähteä hyvästelemättä.

Kaikki eivät aurinkoista säätä arvosta. Yksi ystäväni (mies) haluaa etsiä aina paistepäivinä kaikkein kämäisimmän baarin pimeimmän nurkan. Tuollaiselta näyttää vapaus!

Talvi siis tulee ja me jäämme taas sen alle. Mutta pitäisi muistaa, että me suomalaiset olemme toistaiseksi monella tavalla onnekkaita.

Aurinkoahdistus on kermaperseitten kiputila. Esimerkiksi juoksuhaudoissa sitä ei esiinny.