Apu

Aulikki Oksanen: En kaipaa menneisyyteen enkä tulevaisuuteen

Runoilijana, kirjailijana ja kuvittajana tunnettu Aulikki Oksanen, 74, elää tässä ajassa.
Kuvat Joonas Vuorinen

Rakastan huiveja! Tässä iässä alan miettiä, mitä teen kaikille 300 ihanalle huivilleni, kun ihminen ei voi täältä mitään mukanaan viedä. Ripustanko ne ympäri Vuosaarta? Vai laittaisinko aallonmurtajalle lepattamaan? Niistä voisi tulla näyttely.

Pienenä pelkäsin Pallukka-Olgaa. Hän on silti yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. Kasvoin maalaiskylässä Keski-Suomessa, ja Olga oli paikallinen originelli, jota siihen aikaan kutsuttiin kylähulluksi. Hänen katsottiin silti kuuluvan kyläyhteisöön. Äitini suhtautui häneen ystävällisesti ja opetti omalla käytöksellään, että Olgalla on oma ihmisarvonsa, kuten kaikilla ihmisillä. Äiti tarjosi hänelle aina korvikekahvia, ja Olga sai myös leikata sokeritopasta sokeria. Hän jyrsi sitä valtavat määrät ja piti palasia hampaittensa välissä.

Vaikka pelkäsin Olgaa, halusin näyttää hänelle mustan afrikkalaisen kangasnukkeni, jota olin aluksi pelännyt. Ajattelin, että silloin Olga ymmärtäisi, että uskallan ystävystyä hänenkin kanssaan. Vilautin nukkea ovenraosta. Ja sain Olgalta hymyn! Opin, että pelkoa voi lähestyä ja sen voi voittaa.

Minulla oli jo lapsena taiteellista kunnianhimoa. Isä oli kansakoulunopettaja, ja koulupäivän jälkeen sain leikkiä koulun portailla ja laulaa. Nelivuotiaana opin lukemaan ja viisivuotiaana kirjoitin runoja ja kuvitin niitä. Oli tärkeää, että vanhemmat arvostivat tätä kaikkea. Sain hyvän pohjan ilmaisulle.

Nuoruuteni osui 60-luvulle. Jouduin vertaamaan omia arvojani ja ajatteluani yleiseen mielipiteeseen. Se oli aika hurja koulu, mutta sitä ei tarvinnut käydä yksin. Olin mukana muun muassa Ylioppilasteatterissa, ja tasa-arvo oli yksi ajan tärkeimmistä kysymyksistä.

Tuohon aikaan uskallettiin kyseenalaistaa asioita. Jännää, että niitä jälleen kyseenalaistetaan. Se on tervetullutta.

Luotan intuitioon ja vaistoihin

Rakkausrunoissani on aina jokin aito kokemus tai näky taustalla. Proosassani ja runoissani usein todet ja unet risteytyvät. Minulle on vierasta sellainen ajatus, että nytpä teen rakkausrunon. Esimerkiksi runo Sinua, sinua rakastan on syntynyt nuoruuden suuresta rakkaudesta ja rakkauden tuskasta.

Luotan intuitioon ja vaistoihini. Olin tekemässä lastenlorukirjaa, mutta se jäikin sivuun, sillä kirjan hahmo otti vallan. Se oli lapsenlapseni takkuinen leikkilammas.

Minun oli pakko lähteä seuraamaan tätä lammasta, joka lähti öiseen metsään. Kirjasta tuli sitten runomittainen tarina Kuu ja Bää. Se ilmestyy ensi vuoden alussa. Olen sen itse kuvittanut.

En kaipaa menneisyyteen enkä tulevaisuuteen. Elän tässä ajassa. Mutta en ole koskaan kokenut kulkevani oman aikani kanssa täysin tasatahtia. Enkä ole aina samassa rytmissä kuin yleinen mielipide ja kulttuuri-ilmasto. Pidän kiinni itsestäni, omista arvoistani ja taiteellisista töistäni. Se vastakaiku, jota olen työstäni saanut, kannattelee minua. Se on valtavan aitoa.

Rakastan taiteilijan työtä. Haaveilu ja keksiminen on ihana lumoutunut tila.

Julkaistu: 2.11.2018
Kommentoi »