Mondo

Asuntoautolla Suomen länsirannikolla: näin kulkee yksi kesän kauneimmista reiteistä

Asuntoautolla Suomen länsirannikolla: näin kulkee yksi kesän kauneimmista reiteistä
Toimittaja Laura Friman ei ollut aiemmin kokeillut asuntoautoilua, kun hän lähti puolisoineen seikkailemaan pitkin Suomen länsirannikkoa. Mitä kaikkea reissu toi eteen?
Julkaistu: 4.5.2022

Teollisuus­alueen parkkipaikka Heinolassa. Viisikymppinen miesyrittäjä esittelee asuntoautoa, jonka olemme vuokranneet häneltä ja jonka ominaisuuksia otamme hänen johdollaan haltuun.

”Sellaset viidet, kuudet isännän kaljakuset”, mies sanoo.

Se on tilavuusmitta vessan umpisäiliölle. Auton esittely tulee häneltä selkäytimestä ja muistuttaa informatiivisuudestaan huolimatta rehvakasta stand up -monologia. Olemme kertaheitolla uudessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa puolisoni on ”isäntä”, minä ”rouva” tai ”emäntä”. Karavaanarit elävät mitä ilmeisimmin jämptisti 1980-luvulla.

Reissun aikana pariskunta hoksasi, että seuraavalla kerralla kannattaa ottaa polkupyörät mukaan asuntoauton perään. Pyörillä voi sitten retkeillä pysähdyspaikoissa.

Emme kuitenkaan keskity autonvuokraajan vitseihin vaan asuntoauton eriskummallisiin ominaisuuksiin. Tuosta napista ponnahtaa esiin aterinlaatikko. Tuossa on tuuletusluukku, jos tahdomme suihkuun. Tästä vivusta painamalla saa esiin lisävuoteen, johon voi nukuttaa perheen pienet.

Olemme lähdössä matkaan kahdestaan, joten taianomaisesti katosta ilmestyvälle pedille ei ole tarvetta. Kaikki auton kekseliäät mekanismit ovat meille uusia ja ihmeellisiä, sillä matkailuauto on meille uppo-outo ajoneuvo.

Matkaideamme ei ole uniikki. Lähimatkailu on kasvattanut suosiotaan kauan, mutta viimeistään koronapandemia ­sinetöi sen, että jokaisen on pakko tarkastella matkailutottu­muksiaan uudelleen. Moni nelikymppinen ikätoverimme on pohtinut samaa kuin me: mitä jos kokeilisi ensimmäistä kertaa elämässään asuntoautoilua? Nostalgisia leirintäalueita, sympaattisia retrokohteita, Suomen salattuja helmiä.

Idea on yhtä aikaa vieras ja eksoottinen ja silti tuttu ja ­turvallinen.

Suunnaksi olemme valinneet maan länsirannikon: ensin Helsingistä Turkuun ja siitä rantaviivaa pitkin ylöspäin. Ruotsin­kieliset pikkukunnat ja vanhat puutalokaupungit kiinnostavat. Rehevän Keski-Suomen sijasta länsirannikossa on jotakin fiinin epäsuomalaista: näemme jo itsemme fikailemassa päiväkahvia eriparisista ruusukupeista ja parkkeeraamassa asuntoautomme yöksi autioille hiekkarannoille.

Uudenkaupungin Gasthaus Pookin keittiömestari ja yrittäjä Kalle Keskinen luottaa kotimaisiin klassikkoannoksiin. Pookin sisäpihan biergarten taas on virkistävän epäsuomalainen.

Hitto vie, ei voi olla totta!

Matka alkaa äkäisissä merkeissä, kun tajuamme, miten tietämättömiä olemme. Olemme olettaneet, että asuntoauton suolainen hinta ja korkea varustelutaso sisältäisivät petivaatteet, mutta auton peräosan parisängyssä retkottaa vain patja.

Ajamme lähimpään hypermarketiin ostamaan peittoja, tyynyjä ja pussilakanoita. Olemme unohtaneet paljon muutakin – vessapaperista lähtien. Hintatasoltaan matkailu­autoreissu ei tule muutenkaan erityisen halvaksi: puolentoista viikon vuokra hipoo kahta tonnia. Sillä saisi parin­sadan euron hotellihuoneen matkan jokaiseksi yöksi.

Kun sänky on pedattu ja jääkaappi täytetty aamiaistarpeilla ja välipaloilla, matka voi alkaa.

Vaikka kesä on matkailusesonkia, Kristiinankaupungista ja muista länsirannikon paikoista löytyy silloinkin hiljaista idylliä sieltä täältä.

Valtatienäkymät ovat asunto­auton ohjaamosta astetta mukavammat: penkille kavutaan parikin kiperää porrasta, joten liikennettä ja maisemia pääsee katselemaan huomattavasti henkilöautoa korkeammalta.

Perspektiivin vaihdos voi vaikuttaa pikkuseikalta, mutta se tuntuu virkistävältä. Maisemat ovat tosin alkuun arkiset, koska lähdemme liikkeelle Helsinki–Turku-moottoritietä. Meri pilkahtaa ensimmäistä kertaa vasta Rauman kieppeillä.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme on Uudenkaupungin Rairannan leirintäalue. Tuntuu kätevältä, kun leirintäalueille ei tarvitse varata etukäteen paikkaa. Moni niistä ei edes ota varauksia. Silti mahdumme joka ilta haluamallemme alueelle.

On kiinnostavaa kurkistaa ensimmäistä kertaa karavaanari­elämään. Campingalueet ovat mikrokosmoksia, joilla on omat palvelunsa ja yhteisönsä. Moni parkkeeraa asunto­vaununsa koko kesäksi vakiopaikkaan. Vaunun ympärille kohoaa telttoja, grillejä ja koottavia terasseja. Lapset ystävystyvät ikätovereiden kanssa ja vanhat tutut treffaavat sovittuina viikkoina, ihan niin kuin aiempina kesinä.

Noviisilla voi tällaisessa joukossa olla ulkopuolinen olo, mutta ennakkopeloistamme huolimatta oma rauha on taattu, vaikka autot ja vaunut parkkeerataan kylki kylkeen. Mikä parasta, huomaamme, että asunt­o­autossa nukahtaa poikkeuksellisen hyvin. Kattoikkunasta kuuluu linnunlaulua ja oksien suhinaa. Auton kompakti koko luo makuutilasta kohtumaisen pesän. Nukummekin joka yö sikeästi.

Leirintäalueet kilpailevat matkailijoista palveluidensa valikoimalla.

”Mikä on länsirannikon kivoin campingalue?”

Koska emme kuulu karavaanarien sisäpiiriin ja tunne kivoimpia majoituspaikkoja, lähetän Messenger-viestin ­leirintäauktoriteetilleni: ystävälleni, jonka perhe on hurahtanut matkailuautoiluun. He ovat remontoineet oman meno­pelinsä raikkaaseen skandityyliin ja viettävät valtaosan kesästä ajellen päämäärättömästi edestakaisin Etelä-­Suomessa. Jos leirintä­alueen meininki miellyttää, he jäävät toiseksi tai kolmanneksikin yöksi. Auton perässä he kuljettavat pyöriään, joilla voi polkea paikallisretkiä.

Pling. Ystävän vastaus on välitön: ”En oikeastaan halua ­kertoa! Harrastajat tahtovat pitää paikat itsellään.”

Saan kuin saankin kuitenkin puristettua ystävältäni arvion, että Porin Siikaranta on Suomen mukavin leirintäalue ja sitä ympäröivä Reposaari merta rakastavan sielunmaisema.

Hän ei ole väärässä.

Jylhät tuulivoimalat ovat osa Reposaaren seudun maisemia.

Tuhannen asukkaan Reposaari eli Rapsöö on eläväinen puutalokaupunginosa ja kyläyhteisö, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kylän marketissa moikkaillaan jokaista vastaantulijaa. Koulun ilmoitustaulu pursuaa harrastusilmoituksia. Kylän kruunu on sielukas, kuusikulmainen merimieskirkko.

Ehdoton on myös koukkaus pikkuruiselle Kallon majakalle, johon porilaiset kuulemma systemaattisesti hakeutuvat kihlautumaan. Ei ihme: häikäisevänä päivänä Kallon siloisiksi kuluneet kalliot ja meren voimalliset aallot luovat oivalliset puitteet romanttiselle hetkelle.

Yhtä mieleenpainuvat ovat hehkutetun Siikarannan ­campingalueen kalliot. Merimiehet ovat kaivertaneet niihin nimikirjaimiaan ja viestejään jo 1800-luvun alussa. Rantasaunasta voi varata vuoron ja ihastella maisemaa lauteilta.

Lebellin ylellinen kauppiaantalo Kristiinankaupungissa on toiminut museona jo 1930-luvulta saakka.

Seuraavat matkapäivät tarjoavat täydellistä vasta­painoa karulle Meri-Porille. Kristiinankaupungin, Pietarsaaren ja Kokkolan piparkakkutalot, kujat ja pitsiliinakahvilat ovat meistä syötävän sieviä ja historiallisesti kutkuttavia.

Kristiinankaupungissa kannattaa vierailla Lebellin kauppiaantalossa. Sen natisevien portaiden yläpäästä löytyvä sali on harvinaisen hyvin säilynyt esimerkki barokkikodin edustus­salongista. Yksityiskohdat ovat kiehtovia: 1700-luvun porvariskodissa vierähtää tunti, kun jää ihmettelemään kuluneille puupöydille siroteltuja piippuja ja ristipistotöitä.

Pietarsaaressa aika tuntuu pysähtyvän samoin Aspegrenin puutarhassa. Sen säntillisesti harjatuilla sora­poluilla voi ihastella rehevää kasvistoa. Huvimajan, lampien ja omenapuiden lomaan sijoitetut penkit houkuttelevat istahtamaan.

Rovasti Gabriel Aspegren perusti Pietarsaaren Rosenlundin alueella 1700-luvun keskivaiheella ihanan puutarhan.

Viiden hehtaarin alueen uskonnollinen menneisyys pappila­puutarhana paljastuu viimeistään, kun käy Raamatun kasveille omistetussa yrttinurkassa. Pietarsaaresta löydämme myös länsirannikonreissumme herkullisimmat pulla­kahvit ja himoittavimmat vintageliikkeet.

Matkan kiinnostavimmat maisemareitit sijaitsevat nekin Vaasasta pohjoiseen. Tietenkään kaikki ei ole silkkaa strömsötä, vaikka Strömsön ympärillä pyörimmekin. Satunnaisten aarteiden lomaan mahtuu myös ajastaan jäänyttä kaupunkisuunnittelua ja kauppa­keskuksia. Sunnuntaisin on hankala löytää auki olevia ruoka­paikkoja, ja rankkasateessa kuvauksellisinkin vanha­kaupunki näyttää valjulta.

Ohtakari on ollut jo kauan avomerikalastuksen tukikohta. Saaressa on kesäisin toiminut myös pieni kalastusmuseo ja heinäkuussa on vuosittain pidetty kalajuhlat.

Dyyniä, dyyniä, dyyniä. Porin Yyterikin alkaa vaikuttaa vaatimattomalta, kun ajelee Kokkolasta pohjoiseen ja saapuu Lohtajalle. Armeijan ampumaharjoitusalueenakin toimivalla niemellä toffeenruskea hiekka jatkuu silmänkantamattomiin, eikä rannalla ole tungosta.

Pittoreskein näky odottaa sillan takana: Ohtakarin kalastaja­kylä on lähes naurettavan idyllinen. Toinen toistaan somemmat pikkumökit täplittävät rantaviivaa. Saaren ainoa palvelu, pubin ja kioskin risteytys, tarjoilee keskikaljan ja pikku­syötävän lisäksi tuoreita meren antimia. Ostamme parilla eurolla illalliseksi samana päivänä savustetun siian.

Illallisen jälkeen kierrämme pikkusaaren polulla, jolta löytyy nilkkoja koettelevia kivenmurikoita, unelman­pehmeää sammalpolkua, tiheää metsää ja aavaa rantaa. Keskellä saarta on keskiaikainen jatulintarha, pieteetillä kasattu kivi­labyrintti. Ohtakari on myös mainio paikka bongata lintuja. Saari on niin tyrmäävän kaunis, että käännymme sen jälkeen takaisin kotiin: upeampaa paikkaa on turha jahdata.

Palaamme takaisin rannikkoa myötäillen. Paluumatkalla voi piipahtaa suosikkipaikkoihin uudelleen ja pysähtyä muihin kyliin kiireettä, kun päänähtävyydet on jo suoritettu.

Pietarsaaren Fäbodanilla voi valita kahden eri hiekka­­rannan väliltä.

Runsaan viikon aikana käy selväksi, että kotimaan­matkoihin pätee sama laki kuin eksoottisempiinkin: hauskimmat hetket löytyvät suunniteltujen kohteiden sijaan sattumista, jotka vaativat hetkeen heittäytymistä.

Kun ihastelemme Uudenkaupungin 1600-lukulaisen kirkon kattoon maalattua tähtikimaraa ja yllättäen alkaa kesä­illan hartaushetki, veisaamme paikallisten kanssa virsiä. Pietar­saaren Fäbodan rantakahvilassa osumme trubaduurin vetämään yhteislauluiltaan, jossa veisaamme Tomas Ledinin Sommaren är kortin. Nämä onnenkantamoiset eivät unohdu.

Sommaren är kort, de mesta regnar bort. Men nu är den här, så ta för dig, solen skiner idag.

Kristiinankaupunki kuuluu kansain­väliseen Cittaslow-verkostoon, joka tuo esiin verkkaisen elämän terveellisyyttä. Täällä tekee mieli treenata iltakävelyllä vaikka tangoa.

Kommentoi »