Kylläpäs se onkin täpinöissään. Koko kahdeksankiloinen kroppa aivan tärisee, kun se odottaa tupatarkastuksen alkua. Se ravailee edestakaisin ja raapii ovea: avatkaa jo!

– Sitä ei tarvitse erikseen virittää; se kyllä virittää itsensä. Luotan ihan satasella, että jotakin löytyy, naurahtaa koiranohjaaja, ylivääpeli Jyrki Mustonen.

Ovi auki. Terrieri säntää viivana sisään. Kolmessa sekunnissa se on haistanut pienen repun, josta käy hento huumeen häive. Käpälät käyvät, ja ääni vinkuu innosta: täällä, näettekö!

– Hyvä, hienosti tehty, sanoo Mustonen ja poimii repun.

Indy ja Mustonen ovat työpari Kainuun Prikaatissa, jossa Mustonen toimii vartioston varajohtajana. Kurssinsa he ovat kuitenkin käyneet täällä, Tykistö-prikaatissa Kankaanpään Niinisalossa.

Mustoselle sytykkeen koiratyöhön loi saattohoitoon tuotu saksanpaimenkoira jo neljännesvuosisata sitten. Hän päätti ryhtyä koiranohjaajaksi.

– Kolme saksanpaimenkoiraa on kulkenut käsieni kautta vauvasta hautaan,   8–10-vuotiaaksi. Viimeinen kuoli vuosi sitten kesällä. Se jäi eläkkeelle aika terveenä, mutta tila huononi nopeasti – maaliskuussa eläkkeelle, kesäkuussa hautaan.

Mustosen kaksi ensimmäistä virkakoiraa olivat puhtaasti valvontakoiria eli suojelu- ja jälkikoiria. Viimeisin oli lisäksi huumekoira, joka tarjosi virka-apua poliisille.

Mustonen päätti kokeilla englantilaista parsonrussellinterrieriä, metsästyskoirana tunnettua sähikäistä. Rajavartiostolla, poliisilla ja vankeinhoidolla on muutama sellainen, mutta Indy on ainoa armeijassa.

Indy löytyi Kellosta, Oulun pohjoispuolelta, Repovaaran kennelistä. Se ei ollut pentueensa vilkkain, mutta ei hitainkaan.

– Testasin ominaisuuksia: lähteekö ruoalla etsimään, käyttääkö nenää, onko rohkeutta? Saman tien kun pentu oli minulla kahdeksanviikkoisena, aloitin huumekouluttelun leikkimielisesti. Ruvettiin muodostamaan koiralle hajukuvaa.

Tassut rapisten Indy viilettää ympäri tupaa, haistaa joka nurkan, kiipeilee punkat, pöydät ja jakkarat – moneen kertaan, hellittämättä. Indy on terrierinä omiaan huumeiden etsintään, koska se mahtuu pyörimään pienessäkin tilassa.

– Kun koira on käynyt tilan läpi, sitä voidaan lähteä ohjaamaan, jos tuntuu, että jotain paikkaa ei ole tutkittu. Se jatkaa ja jatkaa, kunnes ohjaaja tekee päätöksen, että tila on tarkistettu, Mustonen sanoo.

Indy on matalaa mallia, säkäkorkeus 30 senttiä, mutta se on ”kova poika pomppimaan”. Mustonen, joka vastapainoksi on ”kaksnollakakkonen”, nostaa sen ylös kamanoitten korkeudelle. Kuono käy herkeämättä: ei mitään täällä, laske alas!

– Koko ei ole este liikkuvuudelle tai etsinnälle. Se vain teettää enempi työtä ohjaajalla, kun koiraa pitää nostaa, jos huumekätkö on korkealla. Saksanpaimenkoira on ulottuvampi noustessaan kahdelle jalalle. Mutta ei 8,5 kiloa mikään ylipääsemätön nosto-ongelma ole, Mustonen huomauttaa.

– Koiralle vain täytyy opettaa työskentely sylistä. Se pitää tottua siihen, että joku kannattelee. Sylissä ollessaankin se näyttää tassullaan, että pysähdy, jos huomaa jotain.

Vanhana koirakonkarina Mustoselle riitti seitsemän viikon kurssi Niinisalossa. Sen jälkeen Indy oli valmis töihin. He ovat kiertäneet festivaaleja, partioineet katuja, etsineet huumeita varuskunnista ja antaneet virka-apua poliisille.

– En lähde tarkemmin purkamaan, minkä tyyppisiä keikkoja tai mitä on löytynyt, mutta ihan laidasta laitaan, nimenomaan virka-apupuolella, Mustonen sanoo.

Suomen armeijassa on 120 sotakoiraa. Valtaosa on nykyään belgianpaimenkoiria, joille perinteiset saksanpaimenkoiratkin ovat saaneet tehdä tilaa.

– Armeijan koirat yhdistetään usein hampaat irvissä oleviin, hirveästi pureviin koiriin, mutta kyllä tärkein käyttöalue on nenä, kuten jälki- ja etsintäkoirilla, sanoo Tykistöprikaatin sotakoiraosaston johtaja, luutnantti Petteri Halme.

Sotakoirat valitaan jo pentuina. Koulutus alkaa 8–9 viikon iässä. Osa pennuista sijoitetaan ensimmäiseksi vuodeksi läheiseen maaseutuoppilaitokseen, jossa niitä kouluttavat ja kasvattavat opiskelijat. Sitten ne palaavat armeijaan, aikuisten hommiin.

Koulutuksessa koirat suuntautuvat eri aloille. Osa oppii vartioinnin, jäljestämisen ja suojelun. Niistä tulee partiokoiria. Etsintäkoirat saavat huume- tai räjähdekoirakoulutuksen.

Koiran valtit ovat tarkka hajuaisti ja kuulo sekä älykkyys. Sen pitää olla tarmokas ja hermoiltaan vahva, mieluusti vilkkaansorttinen, mutta hallittavissa oleva.

Varuskunnan tarhalla käy jyske. Paimenkoirat ovat huomanneet tulijat. Häntä heiluu, viesti kulkee.

Jyske ei ole enää yhtä kaoottista kuin aiemmin, sillä kaksi vuotta sitten tarhat uusittiin. Vanha, osittain 1950-luvulta periytyvä laatikkomalli vaihtui ympyrämallisiin viiden yksikön moduuleihin, joista koirat näkevät lähes joka suuntaan. Stressitaso laski tuntuvasti.

– Laatikkotarhassa koira näki vain yhdestä seinästä ulos. Kun joku toisessa päässä näki jäniksen, haukunta meni koko tarha-alueen läpi yön aikana. Aamulla koirat olivat väsyneitä. Kun kouluttaja vei niitä jälkiharjoituksiin kangasmaastoon, koirat saattoivat nukkua autossa, Halme sanoo.

Nyt koirilla on virikelelut, automaattikaivot, integroitu painepesuri, läppäluukut ja lattialämmitys. Suomen Kennelliitto palkitsi uudistuksen vuoden koiratekona viime joulukuussa.

Tarhassa on parikymmentä koiraa, joista osa viettää siellä 7–8 vuotta. Niitä käytetään varusmiesohjaajakoulutukseen. Kainuun Prikaatissa on toinen tarha.

Sotakoiran eläkeraja on kymmenen vuotta, terveydentilan mukaan. Koiralle pyritään takaamaan muutama leppoisa eläkevuosi, jotka se yleensä pääsee viettämään ohjaajansa siviilikoirana.

– Saksanpaimenkoira alkaa olla 7–8-vuotiaana eläkeiässä, parsonin kaltaisella kevytrakenteisella koiralla saattaa mennä yli kymmenen vuotta. Jos nokka pelaa, ei koiraa ole mitään syytä poistaa, Halme sanoo.

– Koulutus kestää läpi elämän. Koiran nenä on kuin lihas, jota täytyy pitää yllä. Jos on kuukaudenkin tauko, se näkyy heti koiran aktiivisuudessa. Nenä ”turtuu”.

Indy hyppää autoon, jonka Mustonen suuntaa Kajaaniin. Suurin osa sotakoirista elää ohjaajiensa perheenjäseninä, vaikka onkin valtiolla töissä.

– Voi sanoa, että 365 päivää vuodessa ollaan parina. Lomamatkan ajaksi voin jättää sen hoitoon, mutta käytännössä se on niin, että minne minä menen, sinne menee koirakin. Jos on usean päivän kylästelyreissu, niin tutut tietävät, että minä tulen koiran kanssa, Mustonen sanoo.

Onko parasta piilottaa silloin kaikki..?

– No joo, semmoisissa piireissä ei tule käytyä kylässä, Mustonen nauraa.

Mustonen on metsämiehiä, mutta vaikka parson on hyvä niissäkin hommissa, Indy ei jahtiin lähde.

– Aina on se vahingon mahdollisuus, että se menee mäyrän tai ketun koloon. Valtion omaisuus on valtion omaisuutta, enkä lähde riskeeraamaan, Mustonen sanoo.

– Koira on paras kaverini, vaikka minut joskus haukkuukin. Se on aina läsnä, eikä ilman sitä osaisi ollakaan. Katsotaan televisiota yhdessä, ja varsinkin reissun päällä se nukkuu vieressä. Sen kerran kun se ei ole mukana, hakee, että missä se on.

– Päivääkään en ole katunut, että vaihdoin tähän rotuun, Mustonen sanoo.

Teksti Jorma Lehtola

Kuvat ja video Timo Pyykkö

Juttu on julkaistu Avun numerossa 4/2014.