Apu

Arvi Lind Eläkkeellä oleva uutisankkuri. 71 vuotta, Helsinki.

Arvi Lind Eläkkeellä oleva uutisankkuri. 71 vuotta, Helsinki.

”Päivääkään en vaihtaisi pois” -sanonta ei pidä paikkaansa. Tekisin monta asiaa toisin."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Ihminen ei pysty hallitsemaan julkisuutta. Vanhan koulukunnan toimittajana kavahdan sitä, miten nykyisessä lööppijournalismissa murhenäytelmistä tehdään viihdettä. Julkisuus on muuttunut. Kun menin aikoinaan naimisiin, lehdessä oli yhdeksän rivin maininta. Me uutisankkurit emme olleet vielä julkista riistaa, Heikki Kahilaa lukuun ottamatta. Olin ollut seitsemän vuotta uutisissa, kun vanhin poikani Tuomas kuoli liikenneonnettomuudessa. Lapsen kuolemalla ei vielä silloin myyty lehtiä.

Kun  käyttäytyy  niin, ettei tule otsikoita, julkisuutta voi ohjata. Olen ärsyttävässä määrin sovinnainen, en kävele edes punaisia päin. Joskus otan saunakaljan, joskus gin tonicin, mutta koskaan elämässäni en ole tarvinnut krapularyyppyä tai esiintynyt humalassa.

Uutistoimittajan työstä puuttuu kaikki loistokkuus. Se on äärimmäisen raskasta, arkista raadantaa. Kellon kanssa juoksemista, asioiden tarkistamista, tietojen hankkimista, paineita, aikatauluja ja vastuuta. Menin uutisiin 1965, olin siellä 38 vuotta ja tein 10 000 uutislähetystä. Mokia ei hirveästi ole, ja nekin vähät kiusallisia: ”Hyvää ilmaa, hyvät ihmiset.”’

Tervehdi, kiitä, pyydä anteeksi, nämä opin kotoa. Isältä tuli rehellisyys, äidiltä suvaitsevaisuus.

Pula-aika opetti säästäväisyyden: sammuttelen valoja, lautanen on syötävä tyhjäksi. Jos vaatteet ovat ehjiä, mutta vanhoja, en osta uusia, mikä vaimoani Mirjaa, tekstiilityön lehtoria, harmittaa.

”Päivääkään en vaihtaisi pois” -sanonta ei pidä paikkaansa. Tekisin monta asiaa toisin, saattaisin opinnot loppuun ja vaihtaisin pois pahat tapahtumat, oman lapsen kuoleman.

Aika parantaa ihmeellisesti. Kaipaus jää, mutta kaikki paha huuhtoutuu. Emme omista lapsiamme. Sen huomaa viimeistään silloin, kun lapsen menettää.

Rakkaus on pyhä asia. Inhoan sanan ryöstöviljelyä: ”Kansan rakastama uutisankkuri.” Lapset ja lapsenlapset ovat rakkaita ja tuovat minulle iloa.

Minulle isänmaa on äidinkieli. Vokaalikoukerot, diftongit tekevät sanoista kauniita.

Olen oppinut Suomen hyvyyden: tämä on hieno maa, jossa elää upea, rehellinen, ahkera kansa.

Sivistynyt ihminen ei kiroile. Ikävä kyllä kiroilen, kun sille päälle satun. Isä noitui väkevästi ”voi pikimustaperkele”, mutta lopetti vanhemmiten kiroilun kokonaan.

Ikääntyminen on opettanut itsekkyyttä. Nykyään suostun puhujaksi vain niihin tilaisuuksiin, jotka ovat minulle tärkeitä. Käyn edelleen kahdesti viikossa radio- ja tv-väen urheiluseura Zoomissa. Talvisin pelaamme jääkiekkoa, kesäisin jalkapalloa. Hitto, että olen tullut hitaaksi. Pukukopissa muilla on kravatit tiukkoina, kun minä vielä etsin sukkia.

Taidan vastata ihmisten mielikuvaa: sovinnainen, hyvätapainen, pikkutarkka, pedantti. Kerran kommentoin uutistoimittajan kieltä, lapset vilkaisivat toisiinsa ja sanoivat, että ”faija oikoo taas matonhapsuja”.

teksti Eve Hietamies

kuva Petri Mulari

Julkaistu: 3.4.2012