Puheenaiheet
Apu

Arttu Wiskari esittelee lapsuudenmaisemansa Haukilahden hienostoalueella ja käy kantabaarissaan

Arttu Wiskari esittelee lapsuudenmaisemansa Haukilahden hienostoalueella ja käy kantabaarissaan

Laulaja Arttu Wiskarista on kasvanut muutamassa vuodessa kansan syvien rivien suosikki ja taviskansan tunteiden tulkki. Mutta mistä Espoon Haukilahden hienostopitäjästä ponnistavan muusikon surusävelet kumpuavat?
Teksti Ville Hartikainen
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Sanotaan, että huipulla tuulee.

Laulaja Arttu Wiskarin kohdalla väite pitää juuri nyt konkreettisesti paikkansa. Wiskari seisoo Haukilahden vesitornin laella sijaitsevalla ulkoilmaterassilla ja pitelee lippalakistaan kiinni. Ylhäällä 46 metrin korkeudessa käy vinha puhuri.

Alapuolellamme levittäytyy kaikessa loistossaan Espoo, Wiskarin kotikaupunki. Näkymät ovat yläilmoista katsottuna komeat.

Wiskari viittilöi kädellään: tuolla näkyy Westend ja tuolla toisella puolella Matinkylä. Sen takana taas siintää Soukka. Sinne hän muutti perheineen viime kesänä.

Kaikkein tärkein Wiskarille on silti Haukilahti. Täällä sijaitsi aikanaan hänen lapsuudenkotinsa.

Wiskari sujauttaa nuuskatyynyn huulensa alle ja huokaa.

– Mietin jossain vaiheessa, jos muuttaisi tänne takaisin, mutta tämä on niin älyttömän hintainen paikka. Kun meidänkin perhe on neljä ihmistä plus koira. Rivitalopätkä olisi vähintään puoli miltsiä.

Kallista on, täytyy myöntää.

Mutta taitaisi Wiskarilla sellaiseen nykyisin olla varaa.

Rautakaupan myyjästä tähdeksi

Tarkastelee asiaa miltä kantilta tahansa, 33-vuotias Arttu Wiskari on kiistatta yksi tämän hetken suosituimmista artisteista Suomessa.

Hänen levyjään on myyty vajaassa vuosikymmenessä kymmeniätuhansia kappaleita, radiot ovat soittaneet hänen hittejään lakkaamatta ja keikkayleisöt ovat olleet haltioissaan ympäri maata.

Toissa syksynä hän oli mukana MTV3:n suositussa Tähdet, tähdet -laulukilpailussa. Parhaillaan hänet voi nähdä miljoonayleisöjä keräävässä Vain elämää -ohjelmassa.

Kahdeksan vuotta sitten kaikki oli vielä toisin. Tuolloin Wiskari oli tuiki tuntematon rautakaupan maaliosastolla työskentelevä espoolaisnuorukainen, joka seurasi vapaa-ajallaan ”änäriä” ja formuloita. Iltaisin hän kävi soittoharrastuksen ohella kaveriensa kanssa juomassa keskikaljaa lähikuppilassa.

– Ihan sellainen perusmöllykkä, Wiskari luonnehtii itse.

Levy-yhtiö kielsi laihduttamasta

Tässä piilee ristiriita, jota moni Wiskarin musiikkia kavahtava ei ole pystynyt sulattamaan. Miten hänen kaltaisestaan, juntahtavasta ja ylipainoisesta äijänköriläästä on voinut sukeutua sydämiä sulattava poptähti?

Todennäköisesti juuri siksi. Erikoisuudentavoittelun sijaan Wiskari on muovannut kansanomaisuudestaan oman valttikorttinsa.

Tämä on taidettu ymmärtää myös Wiskarin levy-yhtiössä.

– Joskus kerroin palaverissa, että taidan treenata itseltäni turhat kilot pois. Että ei se ole varmaan edes vaikeata, kun mulla on urheilutaustaa. Asko Kallonen (Warner Music Finlandin General Manager) sanoi mulle, että okei, mutta älä laihduta liikaa.

Miksi hän niin sanoi?

– Koska pulleus on osa Arttu Wiskaria. Aika iso osa suomalaisista on vartaloltaan vähän tukevia. Ehkä muhun on siksi helppo samastua. Ihmisten on helppo lähestyä mua ja tulla juttelemaan, kun ei mussa ole pätkääkään mitään salaperäistä, Wiskari sanoo.

Wiskari arvelee, että ihmisille tuo lohtua myös se, että ”tällainen isokokoisempikin kaveri voi tehdä sitä mistä on unelmoinut”.

– Toisaalta varmaan se mussa monia ihmetyttääkin. Että miten tuo jätkä voi menestyä, vaikka se on tuollainen möhömaha.

Varakas perhe taustalla

Hyppäämme Wiskarin uudenkarhean katumaasturin kyytiin. Huomaa, että kyseessä on lapsiperheen auto. Etupenkkien selkämykset ovat täynnä kuraisia kengänjälkiä.

Wiskari kurvailee hiljaisia pikkukatuja pitkin, esittelee tienoota ja kertoo tarinoita menneisyydestään. Hänen muistikuviensa perusteella alue ei ole juuri muuttunut sitten 1990-luvun.

– Haukilahtihan on ihan superrauhallinen, sellainen kylämäinen mesta, Wiskari kuvailee.

Hän itse oli nuoruudessaan vähemmän rauhallista tyyppiä. Wiskari kertoo vanhempiensa asentaneen hulivilin poikansa vaatteisiin hakulaitteen. Sen piipatessa hän ymmärsi tulla seikkailuiltaan kotiin.

Ei nuoruus muuten niin tavallisuudesta poikkeava ollut, Arttu Wiskari sanoo.

Hyvin onnellinen kylläkin. Tietysti.

Kuului siihen kaikenlaista erikoistakin. Wiskarin isä toimi 1990-luvun taitteessa risteilyalus Sally Albatrossin toimitusjohtajana. Wiskari muistelee yhä kaihoisasti perheen yhteistä laivamatkaa vuoden 1992 Barcelonan olympialaisiin.

– Meillä oli pelimerkit silloin niin sanotusti kohdallaan, hän kertoo ratin takaa.

Ajamme Haukilahden venesataman ohitse. Täällä Wiskari paljastaa käyneensä kärkkymässä kavereidensa kanssa vedestä naarattuja polkupyöriä ja skeittilautoja palokunnan sukellusharjoitusten yhteydessä. Venepaikasta saa nykyisin pulittaa pienen yksiön verran vuodessa, hän kertoo.

Hetken päästä hidastamme vauhtia. Wiskari osoittaa loivasti viettävälle rinnetontille rakennettua rivitalorivistöä. Täällä hän asui varhaislapsuudessaan.

Käy ilmi, että olemme saapuneet Espoon Beverly Hillsiin.

– Alemmassa kämpässä asui Junnu Vainio ja tuossa kulmassa Vesku Loiri perheineen. Tuolla taas Aira Samulin, tuolla kapellimestari Antti Hyvärinen ja tuolla Armi Aavikko, Wiskari luettelee lapsuuden naapurustoaan.

Lohduttomia tarinoita

Espoolaista merenrantaidylliä silmäillessä tulee väkisinkin miettineeksi Wiskarin kappaleiden sanoituksia.

Ne ovat monesti lohduttomia ja tragikoomisia tarinoita pieleen menneistä talokaupoista, muistisairauden kanssa rimpuilevista vanhuksista, työttömyydestä, homeongelmista ja arjen alle murentuvista perheenäideistä. Vanhoista hyvistä ajoista, jotka eivät koskaan palaa.

Kuin laulun muotoon puettuja Karpolla on asiaa -ohjelmia.

Wiskari kertoo hakevansa kappaleidensa aiheet milloin mistäkin: lehtijutuista, kuulemistaan tarinoista, välillä myös omasta elämästään.

Sen suurempaa sanomaa hänen musiikillaan ei silti ole. Wiskari toteaa, ettei hänellä ”riittäisi älli” ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Hänelle riittää, jos kappaleet tuottavat kuulijoissa erilaisia fiiliksiä.

Mikä lohduttomuudessa puhuttelee?

– Varmaan justiinsa se tavallisuus. Suomalaiset ovat sellaisia, että vaikka on suruja ja murheita, niin ei niistä puhuta. Mun kappaleen sanoituksiin on varmaan monen helppo samastua. Onhan se niinkin, että jos biisissä jollain menee vielä vähän enemmän päin helvettiä kuin sulla itselläsi, niin oma elämä tuntuukin vähän helpommalta, Wiskari pohtii.

Kuulostaako musiikkisi Haukilahdelta?

– No, ei se kyllä kuulosta. Haukilahti on oma juttunsa. Ei täältä Wiskari-tarinoita kauhean paljon löydy.

Karaokea kantabaarissa

Saavumme kauppakeskus Länsiviidan pihaan. Wiskari tähtää vakiopaikalleen.

– Ei tätä kukaan käytä koskaan, hän selittää.

Länsiviidassa sijaitsee Haukilahden ainoa baari, E. T. Charlie. Wiskari kertoo käyneensä täällä teini-ikäisestä asti laulamassa viikonloppuisin karaokea. Täällä hänet tuntevat kaikki, ja täällä hän käy edelleen vähintään kerran viikossa kääntymässä.

Siltä myös vaikuttaa. Wiskari vaihtaa kuulumiset lähes jokaisen asiakkaan kanssa. Tiskillä käteen ojennetaan nimikkokahvikuppi.

Pöydässä hän alkaa kerrata oman artistiuransa ensiaskelia. Vajaat kymmenen vuotta sitten Wiskari sai idean säveltää yhdessä vanhan armeijakaverinsa Janne Rintalan kanssa muutaman ”helpon kansanbiisin”. Ne saivat sellaisia nimiä kuin Mökkitie, Kaija ja Tuntematon potilas.

Ei niistä kukaan ollut kiinnostunut.

– Kierrettiin kaikki levy-yhtiöt. Oltiin vähän kuin sellainen arpeutunut haava. Sellainen moneen kertaan nähty ja tehty. Kai mua taidettiin pitää vähän liian vanhanakin uudeksi artistiksi.

Ensimmäinen levy omakustanteena

Lopulta kaksikko päätti julkaista Mökkitien omakustanteena. Sitä varten perustettiin Musiikkituotantoyhtiö Mökkitie Records Oy ja kappaletta promotoimaan palkattiin yksityinen pr-henkilö.

Hullun hommaa, sanoivat monet.

Sitten kappaleen ympärillä alkoi yllättäen kuhista. Ensin Mökkitie sai soittoaikaa Ylen kanavilla. Sitten se löysi tiensä tosi-tv-sarja Big Brotheriin ja lopulta Radio Suomipop otti biisin listalleen.

Äkkiä Wiskarilla olikin käsissään oikea kesähitti. Pian hän solmi kolmen levyn levytyssopimuksen Warner Music Finlandin kanssa.

Hämmästyitkö?

– Totta kai. Omakustanteen julkaiseminenhan oli ihan tuhoon tuomittu tie. Vähän kuin painaisit itse kirjan ja yrittäisit saada sen kauppojen hyllylle. Epäonnistumisen todennäköisyys oli valtava. Kyllä siinä olisi saanut olla aika monta vuotta rautakaupassa hommissa ennen kuin toisen mahdollisuuden olisi saanut.

Aina voi palata rautakauppaan!

Hurautamme Länsiväylän ylitse Niittykummun puolelle. Teollisuusalueen keskellä elektroniikkaliikkeiden ja autokauppojen kyljessä sijaitsee Musiikkituotantoyhtiö Mökkitie Records Oy.

Wiskarin levyjen ohella täällä on tehty myös monen muun huippuartistin kappaleita, esimerkiksi Yön tai Kaija Koon. Armeijakaveri Janne Rintala on yksi Wiskarin kolmesta yhtiökumppanista.

Mökkitie Recordsin liikevaihto pyörii noin puolen miljoonan euron korvilla. Se tarkoittaa, että Wiskari voisi halutessaan jättää oman laulajanuransa ja panostaa pelkkään bisnespuoleen. Mutta ei hän halua. Uusi levy ilmestyy näillä näkymin marraskuussa.

– Vielä maksa kestää! hän sanoo ja nauraa.

Tosin on hänellä mielessään kolmaskin vaihtoehto.

– Kuulostaa ehkä vähän hölmöltä, mutta mua kiinnosti tosi paljon ne teollisuusmaalijutut. Niissä oli loputon määrä opeteltavaa. Pitää tietää oikeat ohenteet ja muut. Jos en tekisi musiikkia, olisin maalihommissa.

Wiskari lysähtää kokoushuoneen vaaleanruskealle nahkasohvalle.

Kun häneltä kysyy, elääkö hän tällä hetkellä unelmaansa, hän kohauttaa hartioitaan.

Hän toteaa, ettei hänestä aina ole kivaa olla koko kansan laulava rautakauppias. Välillä häntä ottaa päähän, kun ruokakaupassa joku tulee ottamaan kännykkäkamerakuvaa metrin päähän.

Välillä se taas on tosi jees, Wiskari arpoo.

– Sanotaan vaikka niin, että kaikki on ihan mallillaan. Illalla kun painaa pään tyynyyn, on ihan hyvä fiilis. Ainakaan mikään ei ole ihan päin helvettiä.

Julkaistu: 23.5.2018