Kirjailija Artemis Kelosaari haluaa kuuluisaksi – ”Pyyteetön raataminen on orjamoraalia tai pelkästään typeryyttä ja naiiviutta”
Toisin kuin moni muu kirjailija, Artemis Kelosaari myöntää sen heti: hän haluaa mainetta, rahaa, iltapäivälehtien kanteen ja kutsun Linnan juhliin.
Annan katseeni kulkea baaripöydän kirjailijatoverista toiseen ja puren hampaani yhteen pidättyäkseni sanomasta jotain häijyä. Jälleen kerran huomaan istuvani keskellä sellaisia ihmisiä, joiden elämänarvot eivät ole vain erilaisia kuin minun vaan lähes päinvastaisia. Yksi puhuu ihmisyksilön ja kaiken aktiivisen toiminnan perimmäisestä merkityksettömyydestä. Toinenkaan ei ota millään ymmärtääkseen yhtä elämän perusasioista: miksi ihmeessä haluan menestyä ja tulla kuuluisaksi? Miten voin haluta jotain niin pinnallista kuin nimeni iltapäivälehtien kanteen ja kutsun Linnan juhliin?
Mitä enemmän olen liikkunut kirjoittajapiireissä, sitä enemmän olen huomannut niiden koostuvan paljolti erilaisista ihmisistä kuin minä: ujoista introverteistä, jotka istuvat yksinään kammiossaan ja kiusaantuvat huomiosta. Tai sellaisista lempeäluontoisista yksilöistä, joille on tärkeää kirjoittamisen sosiaalinen ulottuvuus – se, mitä sanotaan kirjoittajayhteisöksi. Siinä ei kuulemma kilpailla toisten kanssa. Itse asiassa kirjailijaelämä on silkkaa veristä kilpailua ja nollasummapeliä: yhden saama apuraha tai suurilevikkisen lehden kritiikki on suoraan toiselta pois.
Kulttuuripiirien vasemmistovoittoisuus ei juuri kannusta yksilöllisten saavutusten tavoitteluun tai arvostamiseen ylipäätään. Kriittiset teoriansa huolella päntänneet älyköt tietävät, että itseriittoisuus on vain kuvitelmaa ja kapitalistisen yhteiskunnan aivopesua. Hyvää tarkoittavat täti-ihmiset taas miettivät, että suorittamisen täytyy olla kaikille, varsinkin miehille, valtavan ahdistavaa. Minä ahdistun lähinnä siitä, että joku kertoo minulle sormi pystyssä, että elämän todellinen merkitys löytyy jostain muualta kuin maineesta ja työskentelystä sen eteen.
