Kirjailija Artemis Kelosaari haluaa kuuluisaksi – ”Pyyteetön raataminen on orjamoraalia tai pelkästään typeryyttä ja naiiviutta”

Annan katseeni kulkea baaripöydän kirjailijatoverista toiseen ja puren hampaani yhteen pidättyäkseni sanomasta jotain häijyä. Jälleen kerran huomaan istuvani keskellä sellaisia ihmisiä, joiden elämänarvot eivät ole vain erilaisia kuin minun vaan lähes päinvastaisia. Yksi puhuu ihmisyksilön ja kaiken aktiivisen toiminnan perimmäisestä merkityksettömyydestä. Toinenkaan ei ota millään ymmärtääkseen yhtä elämän perusasioista: miksi ihmeessä haluan menestyä ja tulla kuuluisaksi? Miten voin haluta jotain niin pinnallista kuin nimeni iltapäivälehtien kanteen ja kutsun Linnan juhliin?

Mitä enemmän olen liikkunut kirjoittajapiireissä, sitä enemmän olen huomannut niiden koostuvan paljolti erilaisista ihmisistä kuin minä: ujoista introverteistä, jotka istuvat yksinään kammiossaan ja kiusaantuvat huomiosta. Tai sellaisista lempeäluontoisista yksilöistä, joille on tärkeää kirjoittamisen sosiaalinen ulottuvuus – se, mitä sanotaan kirjoittajayhteisöksi. Siinä ei kuulemma kilpailla toisten kanssa. Itse asiassa kirjailijaelämä on silkkaa veristä kilpailua ja nollasummapeliä: yhden saama apuraha tai suurilevikkisen lehden kritiikki on suoraan toiselta pois.

Kulttuuripiirien vasemmistovoittoisuus ei juuri kannusta yksilöllisten saavutusten tavoitteluun tai arvostamiseen ylipäätään. Kriittiset teoriansa huolella päntänneet älyköt tietävät, että itseriittoisuus on vain kuvitelmaa ja kapitalistisen yhteiskunnan aivopesua. Hyvää tarkoittavat täti-ihmiset taas miettivät, että suorittamisen täytyy olla kaikille, varsinkin miehille, valtavan ahdistavaa. Minä ahdistun lähinnä siitä, että joku kertoo minulle sormi pystyssä, että elämän todellinen merkitys löytyy jostain muualta kuin maineesta ja työskentelystä sen eteen.

Joka tapauksessa kaltaiseni kovaääninen, erikoisesti pukeutuva, riidanhaluisuuteen asti omapäinen kulkija pistää tällaisista porukoista silmään kuin huutomerkki. Olen aina nauttinut esiintymisestä, katseiden kohteena olemisesta. Jo kymmenen vanhana päätin, että minusta tulee isona kuuluisa. En todellakaan tulisi tekemään elämässäni mitään sellaista normaalia työtä kuin muut. Minä tekisin jotain ihmeellistä. Lukiossa vaiheilin musiikin ja kirjallisuuden välillä. Päädyin kirjallisuuteen.

Viimeinen kipinä oli, kun tajusin esimerkiksi Oscar Wilden ja Eino Leinon kautta, että kirjailijan ei tarvitse olla mikään nukkavieru luuseri nurkassa vaan hän voi olla ihailtu ja vihailtu julkkis. Introvertit kollegani tapaavat valittaa kirjallisuuden muuttumisesta yhä henkilöbrändivetoisemmaksi. Epäreiluahan se tietysti on, jos pelkän loistavan kirjan kirjoittamalla ei enää pärjäisi. Hyvän kirjan ja myyvän persoonan välillä kun ei toki ole minkäänlaista yhteyttä.

Henkilökohtaisesti vain minua ei häiritse ollenkaan olla persoonana esillä. Jos en haluaisi olla, olisin todennäköisesti jollain muulla alalla, jolla tienaisi enemmän ja varmemmin.

Kuuluisuuden tavoittelu ei ole pinnallisuutta. Tai jos on, silloin pinnallisuudeksi pitää tuomita kaikki maallinen, tähän elämään liittyvä. Elämähän on ohikiitävä hetki suuressa kokonaisuudessa, ja siksi on parempi keskittyä ikuisuuteen.

Kuuluisuuden tavoittelu on halua laajentaa olemassaoloaan tässä maailmassa, myös oman fyysisen kuolemansa jälkeen. Kun olen kuollut, sanani elävät kirjoissani. Kuuluisuus on sama asia kuin olemassaolo, tai se mitä Nietzsche kutsui elämäntahdoksi. Biologit väittävät, että juuri sitä jokainen elävä olento haluaa – itsensä monistamista. Kuuluisuus siis on yksinkertaisen, eläimellisen lisääntymishalun korkeampi muoto. Usein se on jopa sulkenut lisääntymisen pois. Ilman perheen asettamia velvoitteita pystyy keskittymään toisiin pyrkimyksiin.

Kuuluisuuden tavoittelua sanotaan usein narsismiksi. Alun perin narsismi-sana ei viitannut huomionhakuun vaan jopa päinvastaiseen. Myyttinen Narkissos torjui julkisen elämän eli maineen tavoittelun ja ylipäätään toiset ihmiset. Hän ei saanut aikaan mitään. Hän tuijotteli passiivisena omaa kuvaansa lammen pinnasta. Narsisti ei halua tulla joksikin – hän luulee jo olevansa jotain.

Yhdysvaltalaisen mielipidetutkimuksen mukaan kuuluisuus on sikäläisten nykynuorten arvomaailman häntäpäässä. Kuvaavaa kyllä, asiasta uutisoinut suomalaistoimittaja piti tätä hyvänä asiana. Elämmehän kollektivistisen kulttuurin maassa, jossa ei ole pidetty sopivana pitää meteliä itsestään. Maassa, jossa vuosisatojen ajan piti keskittyä vain hengissä pysymiseen, vierasta kieltä puhuvien herrojen pokkuroimiseen ja näiden perään syljeskelyyn. Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten ja niin poispäin.

Ovatko nykynuoret sitten niin syvähenkisiä ja tiedostavia, että he keskittyvät kuolemattoman sielunsa jalostamiseen tai maailman parantamiseen? No, eivät aivan: prioriteettilistan ykköseksi kiilasi raha. Vaikka rikkaus ja kuuluisuus liikkuvat fraasitasolla yhdessä, ja usein todellisuudessakin, mitään siamilaisia kaksosia nämä ominaisuudet eivät ole. Kuuluisa taiteilija ei ole välttämättä erityisen hyvätuloinen, ja monet Suomen ja maailman hyvätuloisimmat ihmiset elävät lopulta melko hiljaista elämää varjoissa.

Minulle rahalla on lähinnä välinearvoa. En kai minä muuten mitään vapaan kirjoittajan elämää eläisikään epäsäännöllisine tuloineen. Toki rahattomuus sievästi sanottuna harmittaa tullessaan eteen, mutta vielä enemmän sieppaa se, jos joku toinen saa kirjallisuuspalkinnon tai enemmän palstatilaa. Erityisesti jos kyseessä on joku, jolle niillä ei ole edes väliä.

Toisinaan kuulee väitettävän, että maailma on nykyään niin pirstoutunut, että varsinaista kuuluisuutta ei edes enää olisi. Yhtenäiskulttuurissa oli kaikkien tuntemia tähtiä, nyt on vain some-kuplia. Tätä väitettä en täysin osta. Eri sukupolvet elelivät omissa maailmoissaan jo ennen somea; vanhusten, kalkkisten ja fossiilien ymmärtämättömyys nuorison fanituksen kohteista oli naurunaihe vuosikymmenestä toiseen. Toisaalta Käärijästä tuli menneenä vuonna koko kansan sankari.

Jopa kirjailija voi edelleen olla julkkis, vaikka moni kirjailija toteaa katkeran naurahduksen säestämänä, että kirjallisuus ei kiinnosta enää ketään. Kaikki tietävät Sofi Oksasen. Edesmennyt Miki Liukkonen oli niin kuuluisa, että hänen kuolemansa oli etusivun juttu. Liukkonen nousi kuuluisaksi vieläpä postmodernin tekotaiteellisilla järkäleillä, joiden ei luulisi kiinnostavan massoja tippaakaan. Vähintään yhtä paljon kyse olikin siitä, että hän – kuten Oksanen – oli ulkokirjallisesti vahva brändi vetoavine taustatarinoineen.

Jokin kuitenkin on muuttunut, ja se on tapahtunut minun aikuistumiseni aikana. Elokuvaohjaaja Emanuele Crialese kertoi Suomen Kuvalehden haastattelussa säälivänsä nykynuoria. Crialesen mukaan viihteen maailma oli hänen lapsuudessaan 1970-luvulla ”hämmästyttävä ja satumainen”, kun taas 2020-luvun nuorille ei ole tarjolla mitään vastaavaa. Olen Crialesen kanssa pitkälti samaa mieltä. Vielä minun nuoruudessani poptähdet ja muut julkkikset olivat elämää suurempia hahmoja. He edustivat punaisella matolla, joivat samppanjaa ja viettivät orgioita, tai näin ainakin huhuttiin. Sex, drugs and rock’n’roll. Jos tähti sattui tulemaan kadulla vastaan, alkoi kirkuminen. Joskus joku fanipoika tai -tyttö kirjoitti vapisevin sormin kirjeen tähdelle ja oli onnensa kukkuloilla jos tämä vastasi.

Sitten tuli sosiaalinen media, ja kaikki putosivat samalle tasaiselle viivalle. Julkkiksella voi toki olla kymmenkertaisesti enemmän seuraajia Instagramissa kuin tavallisella kansalaisella, mutta he ovat silti samassa palvelussa kaikkien muiden joukossa. Siellä voi lähettää yksityisviestin kenelle tahansa ja kiukutella, jos toinen ei vastaa heti. Somevaikuttajia ei myöskään seurata, koska heitä ihailtaisiin. Heitä seurataan, koska heihin samastutaan.

Vaikka sosiaalista mediaa arvostellaan siitä, miten se oletettavasti esittää täydelliseksi siloiteltua elämää, itse asiassa eniten tykkäyksiä siellä saavat päivitykset, joissa vaikuttajat esiintyvät mahdollisimman inhimillisinä hahmoina. Ennen juorulehdet tekivät parhaansa palvottujen julkkisten ryvettämiseksi. Moinen tendenssi kuulunee ihmisluontoon, ottaen huomioon kaikki menneiden aikojen karnevaalitraditiot, joissa pyhät ja ylevät asiat ikään kuin kiskottiin hetkeksi maan pinnalle. Nyt vaikuttajat tekevät sen aivan itse. On muotia julistaa omaa tavallisuuttaan. Sitä, että on kuin kaikki muutkin.

Kirjailija- ja taiteilijapiireissä taas on trendi ”purkaa neromyyttiä”. Heillä ei siis omasta mielestäänkään ole mitään olemuksellista eroa niihin tavallisiin tallaajiin, jotka joutuvat käymään tavallisissa töissä. He eivät ole poikkeusyksilöitä, joihin ei pätisi tavallisten kuolevaisten pikkumaiset säännöt. He eivät ole sellaisia ihmisiä, joille pystytettäisiin patsaita, eivätkä he sitä haluakaan. Olen monta kertaa kuullut kaikenlaisen ”pönöttämisen” vaivaannuttavuudesta ihmisiltä, jotka eivät kaipaa mainetta. Eipä toisaalta nykyään enää pystytetäkään uljaita näköispatsaita vaan jätekasan näköisiä hökötyksiä.

Kohta varmaan Linnan juhlissakin luovutaan kättelystä punaisella matolla ja vaihdetaan iltapukukoodi farkkuihin ja t-paitoihin, koska se on niin tasa-arvoista.

Kun esikoisromaanini Omenatarha ilmestyi vuonna 2017, Kimmo Rantanen nimitti Turun Sanomien kritiikissään teosta suoraan ”marginaalikirjallisuudeksi” ja totesi, ettei tällaista teosta ikinä voisi näkyä Finlandiasta kisaamassa. Epäilemättä hän oli oikeassa. Omenatarha oli parikymppisen (tai oikeastaan vielä teinin, koska sen ikäisenä loin alkuperäisen konseptin) harjoitelma hätkähdyttäväksi romaaniksi.

En ole koskaan pyrkinyt tietoisesti marginaaliin. Parikin suurilta kustantamoilta julkaisevaa kirjailijakollegaani on sanonut minulle, että pystyisin paljon enempäänkin. Minä voisin ja minun pitäisi julkaista isojen talojen kautta. Tässä ajassa olisi varmasti järkevintä kirjoittaa jokin dekkari, joka tekee massoihin vaikutuksen ”yksityiskohtaisella arjen kuvauksellaan” ja ”samastuttavilla” eli arkipäiväisillä henkilöhahmoillaan. Tai sitten voisin kirjoittaa kaltaiselleni akateemisesti koulutetulle kolmekymppiselle tyypillisesti taas yhden sirpaleisesti kerrotun vuodatuksen yksilön heikkoudesta ja miten myöhäismoderni kapitalismi sitä ja patriarkaatti tätä ja ekokatastrofi tuota. Tai jotain jonninjoutavaa kielellä leikittelyä ja nimittää sitä runoudeksi. Sellaisilla teoksilla saa kirjallisen maailman huomiota ja palkintoja.

Valitettavasti aivoni tuntuvat ajavan minua suoraan kohti kirjallisen maailman reuna-alueita. Kun yritän sulkea silmäni ja ajatella palkintoja ja suuria kustantamoja, luovuuteni katoaa. Lopputuloksena on vielä surkeampaa tekstiä kuin silloin, jos antaisin häiriintyneelle alitajunnalleni vapaat kädet. En päätä itse siitä, mitä kirjoitan.

Monille kollegoilleni on vaikea ymmärtää, miksi haluan kuuluisaksi. Eikö se hajottaisi päätä, jos tekemisiä ruodittaisiin Seiskaa ja somen likakaivoja myöten? No, kuten Wilde sanoi, on vain yksi pahempi asia kuin se, että sinusta puhutaan: se, että sinusta ei puhuta. Minun on vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan tekisi yhtään mitään, ellei haluaisi siitä tunnustusta joko rahan tai maineen muodossa. Pyyteetön raataminen on orjamoraalia tai pelkästään typeryyttä ja naiiviutta. Tunnistan kuitenkin halun, joka yksinkertaisesti pakottaa kirjoittamaan. Vaikka sitten obskuureja novelleja, jotka julkaistaan korkeintaan jossain pienkustantamon antologiassa.

Minulta on joskus kysytty, miksen ole hakeutunut johonkin tositelkkariin tai alkanut some-influensseriksi, jos kerran haluan kuuluisaksi. Syynä on ensinnäkin se, että pidän ensin mainittua alempiarvoisena kulttuurin muotona, ja tarkkaavaisuusrajoitteiset aivoni eivät suostu panostamaan someen niin ahkerasti kuin siellä menestyminen vaatisi. Toisaalta kuuluisuus on jotain muuta kuin pelkkää nopean huomion hakemista. Olen sen verran vanhanaikainen, että lähden siitä, että kuuluisuus pitää ansaita konkreettisilla suorituksilla persoonan ohessa. Kuten omilla teoksilla.

Yksikään teokseni ei toki ole jäänyt kokonaan huomiotta. Siinä olen onnekkaampi kuin moni kirjoittajakollegani. Jokainen niistä on saanut kiittäviä arvioita sekä ammattikriitikoilta että kirjagrammaajilta. Se, että en ole tämän kuuluisampi, tuskin siis johtuu siitä, että olisin kelvoton kirjoittaja. Siitä se ei johdu missään nimessä, että en olisi erottuva hahmo – pikemminkin siitä, että olen sitä liiankin kanssa. En mahdu mihinkään valmiiseen ideologiseen muottiin, niin kuin nykyisinä ääripolarisoituneina aikoina pitäisi. Lisäksi elän aivan toisin kuin suuri yleisö, jonka huolenaiheita ovat asuntolainan lyhennykset ja lasten harrastukset. Joskus epäilen, elääkö kukaan toinen taiteilijakaan enää aitoa taiteilijaelämää.

Haluan silti uskoa, että vanhan hyvän ajan tarinoilla pärjää yhä. Sellaisia keikkuu joka vuosi Finlandia-ehdokkaiden joukossa. Niitä ne suositut dekkaritkin pohjimmiltaan ovat. En voi olla luottamatta myöskään luovan hulluuden voimaan. Ehkä nykyisen teennäisen aitouden trendin jälkeen on taas eskapismin vuoro. Fantasia ja kauhu sinänsä ovat, jopa Suomessa, suositumpia ja hyväksytympiä kuin koskaan. Ehkä tällainen kumma kulkija kuin minä pystyy sitä kautta nousemaan suuren yleisön tietoon.

Olen aiemmin puhunut siitä, miten kirjallisuudesta puuttuu vaarallisuus. Sulkeeko kuuluisuuden tavoittelu sen pois? Ei välttämättä. Itse asiassa näen kirjallisuuden vaarattomuuden ja kirjailijoiden vaatimattomuuden saman ilmiön osina. Se on maailma, jossa joka välissä korostetaan oman tekemisen mitättömyyttä ja merkityksettömyyttä. Se on rock-tähden maailman vastakohta.

Omenatarhankin hätkähdyttävyys mitä ilmeisimmin toimi: turkulainen pienkustantaja julkaisi homoeroottisen kauhuseikkailuromaanin, ja se noteerattiin Hesarissa asti. Juhani Karilan kirjoittama kritiikki puolestaan aiheutti sen, että romaani hyppäsi Helmet-kirjastojen kysytyimpien listalle. Dan Brown keikkui ykkösenä ja minä viidentenä.

Pari vuotta sitten päätin lopulta antaa alitajunnalleni taas vapaat kädet ja kirjoittaa yksinkertaisti jotain, mikä oli minusta hillittömän hauskaa. Tuskin tälläkään romaanilla siitä Finlandiasta kisataan, mutta jotain opin kirjoittaessani. Ei minun kannata jäljitellä ketään, vaikka kuinka haluaisin kuuluisaksi. Jos on vain niin hullu kuin on, ainakin matkalla on hauskaa. Ja ehkä siinä sivussa tulee huomatuksikin.