Image

Arman Alizad opittiin tuntemaan suorasuuna, joka ei provosoidessaan säästellyt vähäosaisia. Sitten hän muuttui.



Arman Alizad opittiin tuntemaan suorasuuna, joka ei provosoidessaan säästellyt vähäosaisia. Sitten hän muuttui.

Itsenäisyyspäivä 6. joulukuuta vuonna 2007. Vihreänä hohtavan uima-altaan äärelle asetelluilla sohvilla istuu joukko huolellisesti pukeutuneita miehiä.
Teksti Meri Valkama
Kuvat Nick Tulinen

Ylen ohjelmatietojen mukaan he ovat ”älykkömiesten joukko”. Kameravalot osoittavat kohti suomalaisia mediapersoonia, kuten filosofi Kalle Haatasta, edesmenneen Veli-lehden päätoimittajaa Antti Isokangasta, toimittaja Otto Talviota ja räätäli Arman Alizadia. Heitä kuvataan Yle Extra -kanavalla lähetettävää Chillibileet-ohjelmaa varten. Joukon pitäisi katsella ja kommentoida Linnan juhlia, ja pääasiassa studiossa puhutaankin toisten päälle ja ivataan juhlavieraita. Samalla syödään höyrymakkaraa ja Suomen lipuilla koristeltua täytekakkua.

Kun kello lyö puoli yhdeksän, lähetys siirtyy itsenäisyyspäivän vastaanotolta uutistauolle. Chillibileiden miehet kaivavat läppärin esiin kommentoidakseen juhlinnasta kertovia uutisia. Niiden mukaan joukko nuoria on marssinut linnan ohi huudellen iskulauseita, kuten ”Ei johtajia!”, ”Kadut ovat meidän!” ja ”Pitäkää linnanne!”

Muut nauravat, mutta yksi reagoi eri tavalla: ”Mun mielestä jos maksaa tuloveroa alle kolkyt tonnia vuodessa, niin ei voi valittaa. Silloin sä et ole auttanut rakentamaan sitä toimivaa yhteiskuntaa. Jos Jorma Ollila on maksanut noi bileet omasta taskustaan – –.”

Arman Alizadin lause keskeytyy, kun muut kommentoivat päälle: kyllä, kyllä, rikkaat maksavat suuren osan Suomen verotuloista. Joku toteaa, kuinka kyllä silti köyhätkin saavat osallistua demokratiaan, mutta Alizad on eri mieltä. ”Ei saa”, hän sanoo kasvot vakavina, ”se on epäoikeudenmukaista.”

Se on rankka, hyvin, hyvin oikeistolainen mielipide – mutta juuri sellainen, jonka räätäli ja tv-kasvo Arman Alizadin suusta saattoi kuvitella kuulevansa.

Tällaisena hänet oli totuttu näkemään: täydellisesti istuvaan pukuun pukeutuneena, muiden ”tärkeiden” ihmisten kanssa snobbailemassa laadukas sikari suussa ja lasi vuosikertaviiniä kädessä. Mielipiteistä useat nojasivat sen kaltaisiin näkemyksiin kuin ”jokainen on oman onnensa seppä” ja ”kaikki romanikerjäläiset ovat rikollisia”.

Chillibileistä ei silti mennyt vuottakaan, kun Alizadin maailmankuva alkoi muuttua. Muutos oli suuri, ulkopuolisen silmin se näytti suurin piirtein samalta kuin jos kokoomusnuorten pomo Susanna Koski ryhtyisi tunnustamaan vasemmistolaisen Li Anderssonin arvoja. Porvarillisesta rääväsuuräätälistä oli kuoriutumassa kaakkoisaasialaisella kaatopaikalla köyhien puolesta puhuva maailmanparantaja.

Mitä oikein tapahtui?

 ’Se… Mä en…”

Arman Alizad näyttää siltä kuin hänen olisi vaikea pitää itsensä kasassa. Lauseetkaan eivät tahdo muodostua. On varhainen heinäkuun aamu, Alizad istuu Helsingin Hakaniemen hallin kahvilassa ja miettii, miten asiansa ilmaisisi.

”Sille tytölle muodostui ramman ihmisen identiteetti kolmevuotiaana”, hän viimein sanoo. ”Tytöstä tuli lähes sokea ja koko yläkroppa paloi, sellaiseksi…”

Alizadin sanat katoavat taas, mutta puheensorina ja aterimien liike on tauonnut myös viereisessä pöydässä – metrin päässä istuva pariskunta tuskin välttyy kuulemasta keskustelua, jonka sisältö ei varsinaisesti noudata tavanomaisen aamiaiskeskustelun aihepiirejä.

On puhe Alizadin ja valokuvaaja Meeri Koutaniemen maaliskuussa tekemistä dokumenttikuvauksista Agran kaupungissa Intiassa. Vastassa oli jotakin, josta Alizadin on vaikea sekä puhua että olla puhumatta: hapolla syövytettyjen naisten yhteisö.

Suomalaiset viettivät aikaa erityisesti yhden perheen parissa.

”Kaksikymmentä vuotta sitten tytön isä oli kokenut häpeää siitä, ettei perheeseen syntynyt poikaa. Yhtenä yönä hän kaatoi syövyttävää happoa vaimonsa ja kahden pienen lapsensa päälle. Puolitoistavuotias tytär kuoli, vaimo ja kolmevuotias jäivät henkiin, mutta vammautuivat loppuelämäkseen.”

Alizad tuijottaa hetken jonnekin sivuun, sitten jatkaa:

”Niin kuin yksi näitä naisia auttava kirurgi totesi: ne ihmiset kuolevat joka päivä vähän lisää, mutta silti he joka aamu valitsevat elämän. Oli mieletöntä katsoa ruhjoutuneita kasvoja ja nähdä niiden taakse. Nähdä ihmisten sisimpään, niiden hirvittävien vammojen ohi, niihin kauniisiin sieluihin”, Alizad kertoo naisten kohtaloista liikuttuneena.

Häntä kuunnellessa voisi helposti unohtaa, että vielä joitakin vuosia sitten julkisuudessa tunnettiin melko toisenlainen Arman.

Yhdeksänvuotiaana Suomeen muuttanut iranilaissyntyinen Alizad nousi televisionkatsojien tietoisuuteen 2000-luvun alussa kaapelikanava MoonTV:n kautta. Vaatturimestariksi valmistunut Alizad veti kanavalla Dresscode-muotiohjelmaa, jossa hän aukoi rankasti päätään sekä ohjelmiensa vieraille että katsojille. Kyytiä saivat niin Marimekko, kettutytöt, skinit kuin uskovaiset, joita kaikkia Alizad armotta nöyryytti.

Se sai ihmiset sekä vihaamaan että rakastamaan häntä, mutta ennen kaikkea katsomaan hänen ohjelmiaan.

MoonTV:llä Alizad vitsaili haluavansa tehdä maailman viimeisen jättiläispandan turkista hatun, koska ”niin se saisi ikuisen elämän”.

Nykyään Alizad ajattelee aikaa elämänsä pimeänä kautena.

”Meille annettiin mahdollisuus käyttäytyä kuin rokkistarat, ja niin me tehtiin. Kusi nousi päähän. Käytin aikaani asioihin, joilla ei ole oikeasti mitään merkitystä. Olin myös maailman epävarmin tyyppi, mitä paikkailin röyhkeydellä. Nykyään menen mieluummin salille kuin cocktailkutsuille poskipusuttelemaan puolituntemattomia.”

Seurapiirit eivät voisi olla kauempana niistä paikoista, joissa Alizad on viime vuotensa viettänyt. Syksyllä 2013 televisiossa esitettiin ensimmäinen tuotantokausi Alizadin ja ohjaaja-kuvaaja Tuukka Tiensuun yhdessä tekemästä ohjelmasta Arman ja viimeinen ristiretki. Sarja sai monet kohottamaan kulmiaan. Siinä Alizad keräsi pulloja kambodžalaisten katulasten kanssa, heittäytyi jengisodan keskelle Manilan slummeihin ja pestautui ruumiinpolttajaksi Ganges-joen rannalle. Yhteistä kuvauskohteille oli, että niissä ihmiset elivät tavalla tai toisella äärirajoilla.

Katsojalle ei jäänyt epäselväksi, että kokemukset olivat ohjelmantekijälle melkoista tunnemyrskyä. Sarjan lukuisissa hidastuskuvissa Alizad peittää kasvonsa käsillään, purskahtaa itkuun tai muuten vain romahtaa toivottomuuden tunteen alla melankolisen musiikin soidessa taustalla.

Aivan koko ajan selvää ei ole, kenen kärsimykseen ohjelmantekijät toivovat kiinnitettävän eniten huomiota, Alizadin vai sarjassa esiteltyjen vähäosaisten. Alizadin tavoitetta saada katsoja heräämään maailman eriarvoisuudelle voi silti pitää vilpittömänä. Jaksosta toiseen hän paasaa kameralle:

”Elämä täällä kaduilla on pelkkää selviytymistä!”

”Meillä on 24 tuntia aikaa täyttää tää kori pulloilla. Jos se ei onnistu, niin me ei syödä. Piste!”

”Kelatkaa mitä paskaa!”

Pääsiäisenä 2008 Arman Alizad istuu lentokoneessa tyttöystävänsä kanssa. Pariskunta on matkalla lomalle Hongkongiin ja Filippiineille. Matka on pitkä, mutta joka kerta, kun Alizad yrittää saada unen päästä kiinni, ajatuksissa alkavat vilistää Bruce Leen elokuvat ja kungfumestarit. Se ei ole pikkupojasta saakka räjähdyksiä, aseita ja taisteluita rakastaneelle Alizadille tavatonta.

Ajatus kamppailulajiohjelman tekemisestä on kytenyt mielessä jo pari vuotta. Aiheesta on käyty useita keskusteluja myös lähimmän työtoverin Tuukka Tiensuun kanssa. Nyt Alizad on matkalla kamppailulajien luvattuun maahan, ja mitä enemmän hän asiaa miettii, sitä selvemmältä hänestä tuntuu: ohjelman aika on nyt.

Lentokoneen laskeuduttua Alizad tarttuu puhelimeen, soittaa Tiensuulle ja ilmoittaa, että sarja tehdään. Tiensuu epäröi aluksi, mutta lupautuu lopulta mukaan tekijäksi. Seuraavaksi Alizad soittaa suomalaiselle kamppailulajien opettajalle Auvo Niinikedolle ja esittelee ideansa: nyt tehdään ohjelma, jossa Alizad tutustuu eri lajeihin ottelemalla maailman huippuja vastaan, siis ottamalla näiltä turpaansa. Niiniketo tietää, että Alizadilla ei ole aiempaa kokemusta kamppailulajien harrastamisesta, mutta innostuu välittömästi – hänen roolinsa on prepata Alizad kamppailukuntoon.

Lopulta Alizad lähettää viestin Jim-kanavan kanavatuottajalle. Hän kertoo tehneensä Tiensuun kanssa ”maailman hienoimman demon, johon on panostettu aikaa, vaivaa ja rahaa”. Lisäksi hän väittää, että valmiina on käsikirjoitus ja ”kokonainen paketti” ja ehdottaa tapaamista kolmen viikon päähän saatesanoilla ”et tule pettymään”.

Vasta sitten Alizad noutaa matkalaukkunsa terminaalista.

Tarina Kill Armanin synnystä kertoo ainakin seuraavaa: Arman Alizadia eteenpäin ajavat seitsemänvuotiaan pojan kaikkivoipaisuuden tunne ja sähköjänismäinen energia. Niiden vuoksi häntä eivät hidasta ajatukset, kuten ”onko suunnitelmalla onnistumismahdollisuuksia” tai ”mitä jos lupaan liikoja”.

”Mun henkinen kasvu tapahtui vasta aika myöhäisessä vaiheessa. Sen hyvä puoli on, että pikkupoika sisälläni on saanut elää rauhassa, ja huono puoli, että sain nauttia kusipään maineesta pitkään. Pikkupoika on luovin osa minua. Se ei koskaan ajattele, että jotakin ei voisi sanoa tai tehdä. Sen sijaan se miettii, millä keinoilla asiat saadaan järjestettyä.”

Pikkupoikaa tarvittiin Kill Armanin tekemisessä, sillä sarjan alkutaival oli kivikkoinen. Kanava päätti ostaa ohjelman, mutta luvattu rahoitus oli vain osa tarvittavasta summasta. Alizad kuvailee käänteitä vuosi sitten ilmestyneessä kirjassa Armanin maailma, jonka kirjoitti Kauko Röyhkä: Me oltiin Tuukan kanssa paniikissa, meillä oli sopimus, kello tikittää, ohjelman pitäisi startata kanavalla maaliskuussa, mutta oltiin jo puolivälissä kesää, ei ollut kontakteja, ei ollut rahaa, ei mitään näyttöä, nyt tulee konkka ja menee maine.

Konkkaa ei tullut, eikä mennyt maine. Niiltä säästyttiin siksi, että kaksikko päätti ottaa riskin. Kanavan antamalla rahalla kuvattiin yksi jakso. Sitä varten likoon pistettiin Alizadin mukaan ”kaikki”.

Valmis jakso lähetettiin katsottavaksi yhteistyöstä jo aiemmin kieltäytyneille sponsoriehdokkaille, ja kas, sponsorit taipuivatkin.

Ohjelma toteutui, sarjaa kuvattiin lopulta kaksi tuotantokautta, ja se levitettiin 135 maahan.

Yli 13 000 kappaletta myynyt Armanin maailma on pullollaan vastaavia sankaritarinoita: Vaikka kuvausluvan hankkiminen Shaolinin temppeliin Kiinaan on työn ja tuskan ja lähes ylivoimaisen säätämisen takana, Alizad järjestää asian. Vaikka Saku Tuomista lukuun ottamatta yksikään suomalaistuottaja ei usko Kill Armaniin ja kollegat ilmoittavat sen olevan ”ihan paska idea”, Alizad runnoo ohjelmakonseptinsa läpi – ja tulee luoneeksi kansainvälisen menestystarinan.

Viimeisen ristiretken kuvauksissa Alizad joutuu ”henkeäsalpaavan” pelottaviin tilanteisiin rikollisjengien ja alkuasukasheimojen keskellä, mutta kuin ihmeen kaupalla selviää vahingoittumattomana. Voittajana hän selviytyy myös eriskummallisessa kamppailussa kansainvälistä muotijättiä vastaan. Vuonna 2011 Alizad yrittää rekisteröidä Kill Arman tuotemerkin, mutta saa kimppuunsa hanketta vastustavan Giorgio Armanin, jonka mielestä Kill Armanin logo on sekoitettavissa Armani-brändiin. Yhdessä juristinsa kanssa Alizad peittoaa suunnittelijalegendan ensin Patentti ja rekisterihallituksessa ja sen jälkeen markkinaoikeudessa, joka hylkää Giorgio Armanin valituksen.

Onko Alizadia siis syytä pitää kaikkivoipaisena supermiehenä, jolle yksikään vuori ei ole liian suuri ylitettäväksi?

Ei. Mutta sinnikkäänä työmyyränä häntä voinee perustellusti pitää.

”Olen aina nähnyt helvetisti vaivaa saavutusteni eteen ja usein rasittunut, kun jengi valittaa, kuinka kaikki on niin vaikeaa. Usein teki mieli sanoa, että turpa kiinni, en mäkään ole ikinä valittanut, vaan aina vain tehnyt vitusti töitä menestykseni eteen.”

Menestyksen looginen jatkumo on Alizadin viime vuosien suuri ja merkittävä käänne: maailman eriarvoisuudelle herkistyminen.

Kill Arman -ohjelmaa varten tehdyilä matkoilla sen kohtaamiselta oli mahdotonta välttyä.

Osa lapsista haistelee liimaa, osa piikittää huumeita. Monet tytöt toimivat prostituoituina, kaikki asuvat kaduilla. Sitä Arman Alizadin oli vaikea ymmärtää: kaikki se vain 400 kilometrin päässä Helsingistä, siis aivan nurkan takana.

”Erityisesti Pietarin katulasten kohtaaminen oli vaikuttavaa. Se sai miettimään monia asioita uusiksi”, Alizad sanoo.

”Kill Armania tehdessä liikuimme kamppailun ja soturin maailmoissa, mutta kurkistimme myös ympäröiviin yhteiskuntiin. Köyhissä kehitysmaissa törmäsimme jatkuvasti katulapsiin.”

Muutos snobbailevasta porvarista köyhimpiä maailmankolkkia valaisevaksi humanistiksi sai alkunsa ohjelman teossa, mutta ei tapahtunut hetkessä.

Alizad vertaa maailmankuvan mullistusta fyysisen kunnon kehittymiseen: kun ihminen aloittaa treenaamisen, kunnon parantumista ei huomaa heti. Muutos tapahtuu jälkijunassa – siinä missä lihasten kehittämiseksi on ensin treenattava kovaa, on maailmankuvan kehittymiseksi nähtävä paljon ja ajateltava näkemäänsä.

Kehityksen havaitsee viiveellä. Oli vuosi 2012, kun Alizad havaitsi omansa.

Reissujen aikana nähdyt katulapset mietityttivät Alizadia erityisesti siksi, että hänellä oli heidän kohtaloilleen peili: kolme tytärtä, 12-vuotias ensimmäisestä ja 6- ja 2-vuotiaat toisesta (huhtikuussa 2015 päättyneestä) avioliitostaan. Lapset saivat monet Alizadille aiemmin itsestään selvät ajatukset tuntumaan käsittämättömiltä.

”On valtavasti asioita, joiden luulin ennen olevan jotenkin, mutta jotka ovatkin aivan toisin. Olin tosi mustavalkoinen, mikä johtui pääasiassa kokemattomuudesta, tietämättömyydestä. Ja oli kyse myös jonkunlaisesta suojamuurista. Onhan maailman eriarvoisuus aika tuskallinen asia tajuta. Nykyään tajuan, että harmaansävyjä on ihan vitusti.”

Vielä vuonna 2012 Alizad osallistui Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaan tämän tukijana, mutta tänä päivänä hän kieltää kokevansa minkäänlaisia sympatioita kokoomusta kohtaan.

”Henkisesti olen siirtynyt vasemmalle, mutta muuten irtautunut oikeastaan kaikesta politiikasta. Sitä paitsi erityisesti kokoomusnuoret varmaan vihaavat mua.”

Se ei välttämättä ole kaukana totuudesta. Aina sopivan tilaisuuden tullen Alizad heittäytyy piikiksi poliitikkojen lihaan – tasapuolisesti puoluekentän eri laidoille, tosin.

Näyttelijä Robin Williamsin kuoleman jälkeen hän twiittasi: Herra ota joku kokoomusnuori ja anna meille takaisin Robin Williams. Perussuomalaisia hän on piikitellyt esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain tiimoilta: Persut vastustaa homoavioliittoa koska he uskoo että avioliitto on pyhä perinne miehen ja siskon välillä.

Ja kuten MoonTV:n aikaan, provokatiivisuus puree yhä: Twitterissä Alizadilla on noin 135 000 seuraajaa, viisi kertaa enemmän kuin Juha Sipilällä. Alizadin mukaan hänelle mikään aihe ei ole vieläkään tabu eikä hän keksi asiaa, josta ei voisi vääntää vitsiä.

Sitä on vaikea uskoa todeksi. Ulkopuolisen silmin ei nimittäin näytä lainkaan epäselvältä, mikä hänet saa haudanvakavaksi.

Maaliskuinen päivä Agrassa, Intiassa. Pihassa isä ja tytär istuivat vieretysten, vaiti, kumpikin katsoo eri suuntaan. Hellästi, aivan hiljaa isä silittää ensin lähes kokonaan sokean tytön kostunutta poskea, sitten kättä. Kaksikymmentä vuotta sitten sama agralaismies vangittiin nuorimman tyttärensä murhaamisesta ja vaimonsa ja kolmevuotiaan tyttärensä vammauttamisesta syövyttävällä hapolla. Tuomio langetettiin intialaisittain nopeasti, ja mies toimitettiin vankilaan.

Hänet kuitenkin vapautettiin nopeasti – vaimonsa pyynnöstä.

”Intiassa hapotettu nainen on huonommassa asemassa kuin kukaan, hän elää täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Vaimo ei pärjännyt ilman miestä.”

Alizadin katse on kuolemanvakava, ja hän tuijottaa syvälle silmiin. Perheen kohtalo koskettaa ja mietityttää vielä kuukausia kohtaamisen jälkeen.

”Nainen joutui synnyttämään miehelle vielä yhden lapsen, kolmannen tyttären. Mieti, että ihminen joutuu panemaan tyyppiä, jota vihaa sydämensä pohjasta! Jakamaan kotinsa ja sänkynsä ja elämänsä.”

Alizadin mukaan nyt 23-vuotias tytär on antanut isälleen anteeksi. Isä katuu tekoaan.

Perhe esiintyy dokumentaarisessa televisiosarjassa, jota Alizad tekee yhdessä valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa.

 Syksyllä kaksikolta ilmestyy myös kirja, Riisuttu Suomi.

”Mulla ja Meerillä on mahtava kemia. Töiden tekeminen sujuu saumattomasti. Puhun Meerin kanssa usein myös silloin, kun on tarve purkaa ajatuksia siitä, mitä olen nähnyt ja kokenut kuvausreissuilla.”

Alizadin kohdalla muutos pöyhkeilevästä riikinkukosta nöyräksi humanistiksi on suuri, mutta ei ainutkertainen. Vastaavan on käynyt läpi esimerkiksi Jari Sarasvuo, jonka julkisuusrooli muuttui valtakunnan riistäjästä pehmoilijaksi, joka pitää pitkiä monologeja katumuksesta ja häpeästä.

Samankaltaisia tarinoita riittää: yhden ilmeen näyttelijästä Jasper Pääkkösestä kuoriutui vuosien varrella vakavasti otettava kalakantojen suojelija, entisestä kovanaama-tv-kasvo Kirsi Salosta sisäisen rauhan puolesta puhuva hyvinvointiguru.

Yhteistä joukolle on muutosprosessin julkisuus. Se tuo mukanaan kehujen lisäksi lisäksi kyynisiä arveluja siitä, onko henkistyminen sittenkään aitoa vai kuitenkin mainostemppu tai yritys tahkoa rahaa. Alizadia kysymys turhauttaa.

”Kun suuryritys tahkoo helvetisti voittoa ja omistaja käärii itselleen kovaa palkkaa, harva kritisoi sitä. Kun hyväntekeväisyysjärjestön johtajalle maksetaan hyvää, mutta silti suuryrityksen johtajaa pienempää palkkaa, jengi vittuilee. Hyväntekeväisyyttä tekeviä tahoja ja maailman eriarvoisuudesta meteliä pitäviä ihmisiä kohtaan on valtavasti aivan ihmeellisiä asenteita.”

Hetken Alizad miettii mitä sanoisi. Sitten puhe palaa Agraan.

Julkisuustempuksi uusi oikeudenmukainen Arman Alizad olisi aivan liian uskottava. ■

Julkaistu: 18.9.2015