Yhdessä elämänvaiheessa minulla oli tapana katsoa Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjojen loppukohtaus Youtubesta aina jos tulin myöhään baarista kotiin. Käytännössä tästä seuraa, että olen nähnyt kohtauksen useita kymmeniä kertoja ja osaan laulaa sen dialogin ranskaksi ulkoa – minut voi palkata vaikka pikkujoulujen huumorinumeroksi.

Tämä Ranskan uuden aallon mestariteos vuodelta 1964 olikin välitön vastaukseni lukijalle, joka kirjoitti toiveenaan: Haluaisin vollottaa oikein nautinnollisesti!

Elokuvaitkuja on tietysti monenlaisia; on syvästi ahdistavaa lapsetkin-kuolevat-kansanmurhan-uhreina -itkua, ja on liikuttunutta pieni-ihminen-voitti-vaikeudet -itkua. Tai niitä itkuja, kun elokuva menee ihon läpi sisäelimiin ja tuntuu siltä kuin olisi saanut kunnolla turpiinsa (osoitan sinua, Charlotte Wellsin Aftersun!). Mutta Cherbourgissa on aina ollut nimenomaan jotain nautinnollista, ja olen kuluttanut vuosikymmeniä miettimällä miksi, mikä on oma nautintonsa sekin.

Juoni on monesta tuttu. Cherbourg kertoo yhden nuoren rakkauden tarinan. Geneviève (Catherine Deneuve) ja Guy (Nino Castelnuovo) rakastavat, vaikka tytön äiti toppuuttelee. Ranska sotii Algeriassa, poika saa kutsun. Pian tyttö odottaa lasta naimattomana ja yksin, mikä ei ole hyvä juttu 1950-luvulla. Tiet erkanevat, toiset avioliitot odottavat.

Kaikki tämä lauleskellen. Musikaaliksi Demyn elokuva kun on siitä poikkeuksellinen, että siinä ei ole musikaalinumeroita vaan se on läpilaulettu. Jotkut katsojat tämä jättää ulkopuolelle – heittäytyminen vaatii sitoutumista elokuvan todellisuuskäsitykseen – mutta ne jotka myöntyvät, eivät palaa entiselleen.

Mietin usein, miten erikoiselta Cherbourgin sateenvarjojen on täytynyt tuntua ilmestyessään, ja sitten aina muistan, miten erikoiselta se tuntuu yhä.

Luulen, että sen taikavoima on ristiriitaisuus, asioiden samanaikaisuus. Ilo ja suru, järki ja tunteet, realismi ja elokuvafantasia, nuoruus ja vanhuus, mennyt ja tuleva limittyvät. Asiat ovat koko ajan sekä että: äiti on oikeassa sanoessaan, että erosta selviää, Geneviève on oikeassa sanoessaan, että ei tule koskaan unohtamaan (ja juuri sillä hetkellä rikkoo neljännen seinän katseellaan!). Rakastavaisten alussa listaamat toiveet tulevat toteen, mutta toisin kuin he arvaavat. Lavasteiden pastelliset karkkivärit hohtavat iloisina samalla kun itketään särkynyttä sydäntä, rahahuolia tai ei-toivottua raskautta.

Cherbourg myös ottaa tunteet tosissaan ja samalla nauraa niille: yhdessä kohtauksessa pariskunta kirjaimellisesti leijuu läpi sateenpieksämän kaupungin.

”Onni tekee minut surulliseksi”, lausuu Guyn sairas täti elokuvan aivan alussa, yksi avain sekin.

15-vuotiaana ajattelin elokuvan kertovan rakastavaisista, jotka olivat ”ne oikeat” toisilleen, mutta Demyn teos on oikeasti paljon, paljon monisyisempi. Ero on tuskaa, tietysti. Mutta lopussa näemme Rolandin elävän onnellista elämää. Geneviève on valinnut toisen liiton ehkä järkisyistä, mutta elokuva ei rankaise häntä. Elämä on mennyt näin, ja nyt se jatkuu.

Niin, se loppu tosiaan, voi taivas.

Vuosien jälkeen Geneviève ajaa bensa-asemalle pienen tyttärensä kanssa. Tekolunta sataa Esson pihaan, joka näyttää pienoismallilta. Huoltsikan mies tulee auton luo: se onkin Guy. He näkevät toisensa. Nainen jättää lapsen odottamaan autoon. Musiikki enteilee.

Mennään sisään bensa-asemalle. Dialogi on nyt niin vähäeleistä, että tekisi mieli kirkua. Kuulumisia: äiti kuoli hiljattain, pitkästä aikaa täällä Cherbourgissa. Heissä molemmissa on surua ja väsymystä, mutta mikäpä ihme se olisi erojen ja suhteiden ja työn ja rahahuolien ja sodan ja lasten jälkeen. Ihmiset kuluvat.

Pari sanaa bensasta: apupoika tulee kysymään, laitetaanko tankki täyteen. Laitetaan. Tavallista vai superia, super ou ordinaire? Ei niin väliä. Että superia sitten? No vaikka juu.

Geneviève ei kysy, onko sinulla joku uusi, hän sanoo: Hieno joulukuusi, oletko itse koristellut. Vaimohan sen koristeli.

Guy ei sano että hänellä on lapsi, hän sanoo, että kuusihan on tietysti ennen muuta lasta varten. (Aukiselitettynä Cherbourgin dialogi kuulostaa itse asiassa erehdyttävästi Leevi and the Leavingsiltä.) Kukaan ei sano ”meillä on aina Pariisi”, tai mitään muuta sellaista.

Ehkä he vielä joskus törmäävät pankissa tai kioskilla tai elokuvateatterin aulassa.

Voitko hyvin, Geneviève laulaa hiljaa. Hyvin menee, Guy vastaa. Se on viimeinen repliikki.

Vasta kun Geneviève ajaa pois ja Guy jää pihalle heittelemään lunta puolisonsa ja lapsensa kanssa, musiikki nousee yhdessä kameran kanssa bensa-aseman ylle.

Padot murtuvat. Katsojan sisällä.

Tuo kohtaus on itkettänyt ihmisiä vuosikymmeniä, mutta on merkillistä miten paljon siinä on iloa ja toivoa. Tai ehkä: miten sen surullisuus jotenkin perustuu juuri toivolle. Mieleeni tuli se, kuinka eräs läheisen menettänyt ystäväni sanoi jotenkin niin, että tuntuu surulliselta tietää, että menetyksestä pääsee yli.

Kuten Genèvieven äiti toteaa: ”Rakkaudesta kuollaan vain elokuvissa.”

Onko tilanne päällä? Pyydä elokuvasuositusta osoitteesta anu@longplay.fi