Anu Rostin Hapsu-kani selvisi vastoinkäymisestä toisensa jälkeen ja yllätti lopulta kaikki

”Kääpiökaniemme Hapsun ja sisarensa Tassun emokani menehtyi synnytykseen kesällä 2010. Perheellä, jossa kanit asuivat, ei ollut rahkeita ruokkia orvoksi jääneitä kaninpoikasia käsin. Niinpä Hapsu ja Tassu päätyivät Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen hoiviin ja sieltä luovutusikäisinä kotiimme Vuosaareen.

Hapsu ja Tassu elelivät sulassa sovussa hieman myöhemmin perheeseemme tulleiden kissojen kanssa. Erityisesti kotikissa Kanelista muotoutui myöhemmin Hapsulle ystävä, jonka kyljessä saattoi nukkua.

Tassu valitettavasti menehtyi neljän vuoden iässä sairauteen. Hapsu jäi yksin ja harkitsimme sille kanikaverin hankkimista, mutta Kaneli-kissa kuitenkin sen verran hyvin hoiti kaverin virkaa, että kani jäi hankkimatta. Mietimme myös, että ehkä Hapsullakaan ei ole kovin montaa vuotta kanin elämää jäljellä, sillä sisarkin menehtyi melko nuorena... Kuinka väärässä olimmekaan!

Hapsulla oli kodissamme käytössä oma huone, jossa se sai vapaasti toteuttaa itseään. Matot, lattialistat ja tapetit saivat kyytiä, erityisesti silloin kun tuoreita puunoksia ei ollut saatavilla. Hapsun ei tarvinnut koskaan olla häkissä, sillä koko huone oli sen elintilana, ja silloin tällöin se loikki myös eteisen ja olkkarin kautta jopa parvekkeelle. Oma huone kuitenkin muotoutui turvapaikaksi, eikä se juuri halunnut poistua sieltä, varsinkaan kun ikää alkoi tulla.

Hapsu oli 12-vuotias, kun eräänä päivänä huomasimme, ettei se syönyt normaalisti heiniään. Eläinlääkärissä todettiin takahampaiden liikakasvu, mikä oli aiheuttanut vaurioita Hapsun kieleen. Lisäksi Hapsulla oli lievään kuivumiseen viittaavia löydöksiä. Kanit voivat mennä nopeasti huonoon kuntoon, jos ne lakkaavat syömästä. Eläinlääkäri kertoi meillä olevan kaksi vaihtoehtoa; joko Hapsun korkeasta iästä huolimatta hammashoito anestesiassa, tai eutanasia. Halusimme kuitenkin yrittää Hapsun hammashoitoa, ja lisäksi Hapsu saisi jäädä eläinklinikalle seurantaan ja nesteytykseen operaation jälkeen. Haikein mielin annoin Hapsun hoidettavaksi ja valmistauduin huonoihin uutisiin. Olihan sillä jo varsin korkea ikä kaniksi, ja anestesiaan laittaminen on aina pieni riski varsinkin iäkkäälle eläimelle.

Eläinlääkärin puhelu, että Hapsu on heräämässä, oli huojentava. Ajattelin, että ainakin Hapsu saa elää viimeiset kuukautensa terveillä hampailla.

Kuukaudet vaihtuivat kuitenkin uuteen syntymäpäivään, kun seuraavana kesänä mittariin tuli kolmetoista. Hapsu mennä porskutti ja voi hyvin, mutta silmiin oli tullut kaihia. Eläinlääkäri määräsi Hapsulle silmätippoja loppuelämäksi ja toivotteli tervetulleeksi kontrolliin taas muutaman kuukauden päästä. Ajattelin, kuten niin monena kesänä ennenkin, että kyllä tämä on Hapsun viimeinen kesä. Myös monet "viimeiset joulut" ehdittiin Hapsun kanssa viettää, kunnes taas tuli yksi joulu lisää.

Vähitellen Hapsun näkö ja tasapaino alkoivat heiketä. Hapsu hahmotti oman huoneensa rajat, mutta eksyi helposti, jos se joutui pois omasta huoneestaan. Hapsun oman turvallisuuden takia kanille oli rajattava pienempi tila huoneestaan.

Jälleen tuli kesä, ja uusi syntymäpäivä. Nyt Hapsu täytti 14 vuotta. En olisi osannut kuvitella, kun Tassu-sisko menehtyi, että Hapsulla olisi vielä yli 10 vuotta kanin elämää jäljellä! Eikä osannut moni muukaan, eläinlääkäreitä myöten. Melkoinen Metusalem.

Hieman ennen joulua Hapsun vointi kuitenkin heikkeni. Se ei pysynyt kunnolla pystyssä ja vaikutti enimmäkseen eksyneeltä, vaikka oli tutussa huoneessaan. Oli aika tehdä raskas päätös. Hapsu oli saanut elää täyttä kanin elämää 14,5 vuoden ajan ja ylittänyt kaikki odotukset ja kanin keskimääräiset eliniät. Vaikka olisi ollut mahtavaa päästä vielä 15. syntymäpäiville asti, ei Hapsun elämänlaatu olisi ollut siinä vaiheessa enää hyvää. Päätös oli raskas mutta oikea, ja niinpä eläinlääkäri tuli meille kotiin nukuttamaan Hapsun, kissakaverin ollessa lähellä.

Nyt Hapsun tuhkat odottavat pikkuisessa uurnassa, että kissakaverin tuhkat tulevat sinne myös jonain päivänä. Ei kuitenkaan vielä – toivotaan, että Kanelikin pistää ikäennätykset uusiksi ja saamme nauttia sen seurasta vielä pitkän ajan!”

Elämäni eläin -sarja kertoo lukijoidemme lemmikeistä tai muista eläimistä, jotka ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Ehkä ne ovat tai olivat tukena vaikeassa elämäntilanteessa, ehkä muuten vain poikkeuksellisia persoonia. Eläin voi olla myös jo edesmennyt, kunhan siitä löytyy julkaisukelpoinen kuva. Voit osallistua sarjaan oheisella lomakkeella.