Puhuva pää(tön) – Näin Antti Tuomainen selätti esiintymisjännityksensä: ”En ole katunut”
Kirjailija Antti Tuomainen kirjoittaa esiintymisjännityksestä. – Jännitin jokaista tilaisuutta viikkoja, ja kun olin esiintynyt, en saanut rauhaa siltä, mitä olin sanonut, ja vielä enemmän siltä, mitä en ollut saanut sanottua.
Varsovalaisen radioaseman äänieristetyssä studiossa on kuuma, ja suutani kuivaa. Osasyy kuivumiseen on ilmastoinnin puute, mutta se ei tietenkään ole koko totuus, kuten jo hyvin tiedän.
Kyseessä on nimittäin päivän neljäs radiohaastatteluni ja yleisesti ottaen päivän viides kohtaaminen, jossa vastaan kysymyksiin kirjoistani, kirjoittamisesta ja monista melko yllättävistäkin asioista, joihin palaan myöhemmin. Ensin on kuitenkin kostutettava huulia, ja – ties kuinka monennenko tuhannennen kerran – avattava suu.
Kun aikoinaan haaveilin kirjailijan urasta, pidin kirjailijan työtä, ainakin käytännöllisiltä osiltaan, melko yksinkertaisena toimena. Kirjailija istuu alas, mieluiten rauhallisessa paikassa, kirjoittaa aikansa ja nousee sitten ylös, ja jatkaa seuraavalla kerralla siitä mihin on jäänyt. Näin ajatellen kirjailijan työksi olisi jäänyt kirjoittaminen, ja kirjoittamisesta seuraavat kirjat olisivat itsessään olleet selitys asialle. Olin tietysti väärässä.
Olen ollut kirjailija liki kaksi vuosikymmentä ja tehnyt kansainvälistäkin kirjailijanuraa jo 13 vuoden ajan, ja olen sinä aikana esiintynyt tai ollut muuten haastateltavana satoja ja taas satoja kertoja. Olen puhunut messuilla, kirjastoissa, festivaaleilla, tapahtumissa, kirjakaupoissa, kouluissa, yliopistoissa, televisiossa, radiossa, aikakaus- ja sanomalehdissä, verkkojulkaisuissa ja todennäköisesti veden allakin kirjoistani, kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta ylipäätään. Mikä on yllättänyt minut useammallakin tavalla.
Ensinnäkin esiintyminen oli aluksi hyvin hankalaa, kamalaakin. Jännitin jokaista tilaisuutta viikkoja, ja kun olin esiintynyt, en saanut rauhaa siltä, mitä olin sanonut, ja vielä enemmän siltä, mitä en ollut saanut sanottua. Tuntui, ettei tämä ollut lainkaan se, miksi olin ryhtynyt kirjailijaksi.
Sitten, muutamien äärimmäisen epämukavien kokemusten jälkeen, hyväksyin realiteetit. Päätin opetella puhumaan. En ole katunut.
Olen hyväksynyt sen, että kirjailijan työ, niin uskomattomalta kuin se minusta yhä tuntuukin, on hämmästyttävissä määrin myös puhumista.
”Äärimmäisen epämukavien kokemusten jälkeen hyväksyin realiteetit. Päätin opetella puhumaan. En ole katunut.”
En edelleenkään ehkä ole parhaimmillani puhuessani – miksi ylipäätään kirjoittaisin, jos puhuminen olisi luontevampaa – mutta pärjään mainiosti ja palautteen perusteella uskallan sanoa, että yleisö on pääsääntöisesti viihtynyt.
Eikä minua enää häiritse se, kuinka kaukana kaikki edellä mainittu on niistä syvällä persoonassani olevista syistä, miksi viihdyn loistavasti yksin ja miksi yllän työmielessä parhaimpaani silloin, kun saan työskennellä yksin.
Olen sinut tämän ristiriidan kanssa, eikä se herätä minussa suurempia tunnelmia.
Kuten ei sekään, millaisiin kysymyksiin minun odotetaan kuumassa, varsovalaisessa studiossa vastaavan. Miten huumori näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa, juontaja kysyy.
Minulla ei luonnollisestikaan ole aavistustakaan vastauksesta. Mutta satojen esiintymisten tuoma rutiini tulee avuksi.
Avaan suuni ja ryhdyn puhumaan.
