Kirjakaupan ovimekanismi oli epäkunnossa, eivätkä ovet sulkeutuneet. Marraskuinen, kosteanjäätävä viima puhalsi esteettä esiintymis­korokkeelle. Istuin ja odottelin paitsi haastattelijaa myös yleisöä.

Esiintyminen pienessä itävaltalaiskaupungissa oli sovittu kahden festivaaliesiintymisen jatkoksi, ja olin saapunut kaupunkiin toiveikkaana ja ehkä hivenen menestyksekkäistä festivaali­esiintymisistä ylpistyneenäkin.

Yleisöä oli aiempina iltoina riittänyt, signeerausjonot olivat olleet pitkiä ja innostuneita. Saattaa olla, että ajatte­lin jo hieman senkin suuntaisesti, että tällaista tämä oli, Itävallan(kin) valloittaminen.

Kylmällä korokkeella tilanne alkoi näyttää toisenlaiselta. Kun kello oli minuuttia vaille, kirjakauppias myönsi, että haastattelija oli kenties unohtanut tulla.

Tai oikeastaan sekin oli mahdollista, että haastattelija oli kokonaan unohdettu pyytää.

Kirjakauppias punasteli hetken, kiipesi sitten itse korokkeelle, ja lausui tervetuliaissanat. Mikä tuntui jo itsessään rohkealta siirrolta, sillä kaupassa ei ollut meidän lisäksemme kuin pahvilaatikoita purkava kauppa-apulainen, joka ei selvästikään pitänyt minua suosikkikirjailijanaan. Kirjakauppias vakuutti, että keskustelu kyllä vetää ohikulkijoita kauppaan.

Vilkaisin kadun suuntaan. Tuulen lisäksi siellä ei kulkenut kukaan muu.

Aloitimme.

Lopetimme.

Kauppa oli yhtä tyhjä kuin puoli tuntia aikaisemmin. Kauppa-apulainen oli keskustelumme aikana siirtynyt, mikäli mahdollista, kauemmas purkamaan laatikoitaan.

Kirjakauppiaan ehdotuksesta signeerasin kirjoja myöhemmin myytäväksi. (Olen kohtalaisen varma, että myytävää löytyy yhä – seitsemisen vuotta signeeraamisen jälkeenkin.)

Kiitin kauppiasta, kävelin autioita katuja hotelliini ja tunsin yksinäisyyttä, jota kaiketi useimmiten kuvaillaan kosmiseksi.

Tarkoitus ei tietenkään ole surkutella sen enempää tilannetta kuin kirjailijaakaan.

Olin paikalla kutsuttuna ja vapaa­ehtoisesti. Olin onnekas saadessani aiemmin samalla reissullani osallistua peräti kahteen erinomaiseen kirjallisuustapahtumaan.

Eikä kyse liioin ollut tuolloinkaan siitä, ettenkö olisi jo ymmärtänyt kirjailijanammattini realiteetteja. Sitä, että kaikki on aina vähintäänkin epävarmaa, eikä mikään ole koskaan itsestään selvää.

Ja totta puhuen olen tuosta illasta (ja useista muista lähes samankaltaisista) kiitollinen.

Joka kerta, kun kuulen jonkun lukeneen kirjani tai näen edessäni tuoleja, joilla istutaan, muistan – ennemmin tai myöhemmin – pimeän marraskuisen illan, jolloin puhuin kirjahyllyille ihmisten sijaan.

Ja uskon, että osaan arvostaa erilaisia kirjallisia saavutuksiani ja onnistumisiani aivan eri tavalla kuin jos olisin kulkenut yleisömenestyksestä toiseen.

Mitä ei luonnollisestikaan ole tapahtunut.

Ja laajemmin: tällaistahan elämä on. Itävaltalaisia iltoja tulee. Ja niistä selvitään.

Aamulla saa nousta junaan, joka vie toisaalle.