Herään, suoritan siistimistoimet, syön aamupalan ja lähden töihin. Arkeni on, uskoakseni, melko samankaltaista kuin monen muunkin. Teen töitä, olen enimmäkseen tyytymätön siihen mitä saan aikaiseksi, ja kävellessäni kodin ja työpaikan väliä manaan huonoa säätä, mikä on ainakin Helsingissä tehty kiitettävän helpoksi. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen aikaisemmin menen nukkumaan. Riippumatta siitä, mitä jännittävää tai mielenkiintoista muiden mielestä on vielä tapahtumassa.

Olennaista – ainakin tämän lyhyen kirjoituksen ja toisaalta ehkä laajemmin myös maamme bruttokansantuotteen kehittymisen kannalta (ja jälkimmäisestä minun on juuri nyt huomattavasti vaikeampi kantaa huoltaa kuin ensimmäisestä, kun kolumnin deadline lähestyy) – on kuitenkin se, mikä edellä mainitusta arjesta puuttuu. Siitä puuttuu aamutakki.

Sillä makuuhuoneen naulakonkoukussa arkisin lepäävä aamutakkini ei ole mikä tahansa vaatekappale. Se ei edes näytä siltä. Olen hankkinut aamutakin Skotlannista, mikä selittänee ainakin osan ruutuisesta ulkomuodosta.

Muistan yhä päivän, jolloin sen ostin, ja muistan mietteeni ja tunnelmani. Olen saanut tehdä kansainvälistä kirjailijanuraa toistakymmentä vuotta ja olin kolmatta kertaa Edinburghin kirjallisuusfestivaaleilla ja olin ehtinyt edellisenä päivänä hieman kierrellä paikkoja, kuten sanotaan.

Olin kiinnittänyt huomiota aamutakkiin, jonka kaltaisesta olin jo vuosia haaveillut, ja yön yli nukuttuani päätös oli tehty. Astelin liikkeeseen, valitsin sopivan koon, etenin kassalle ja maksoin aamutakin ympärilleni katsomatta. Toin aamutakin mukanani Suomeen ja… Puin sen ylleni vasta, kun minulla oli vapaapäivä.

Epäilen, että viimeistään tässä vaiheessa ymmärsin, että aamutakilla oli minulle huomattavasti laajempi, symbolinen merkitys. Se oli ja on palkinto.

Aamutakkini edustaa hyvin ansaittuja, hitaita aamupäiviä, iltapäiviä elokuvia katsellen, kiireetöntä lukemista. Se liittyy kiinteästi kotiin, rauhaan, hiljaisuuteen ja lepoon, siihen, että yksinkertaisesti ei tarvitse mennä mihinkään, olla missään muualla.

Se antaa luvan hellittää, kun työt on tehty, tai ne ainakin etenevät oikeaan suuntaan.

Olen ymmärtänyt, että likimain samoista syistä ihmiset hankkivat mökkejä, osallistuvat ruuanlaittokursseille, makaavat joogamatoilla ja tekevät tuhansia muita arjesta irrottavia toimiaan.

Tarkoitus ei tietenkään ole verrata noita kaikkia aamutakkiin – paitsi tietysti siltä osin, että esimerkiksi mökkiin verrattuna aamutakin ylläpitokulut ovat ilahduttavan pieniä – eikä se, ainakaan samalla tavalla, houkuttele ei-toivottuja sukulaisia puoleensa – vaan korostaa sitä, että tällainen paikka tai hetki on elämässä tarpeen.

Voi hyvinkin olla, että osaisin rentoutua ja suo­da itselleni näitä palkintohetkiä ja -päiviä, vaikken skotlantilaista aamutakkiani omistaisikaan.

Vai osaisinko sittenkään? Kuka olisi se fleecenpehmeä makuuhuoneen koukussa roikkuja, joka asiasta lempeästi muistuttaisi?

Lienee parempi olla ottamatta riskiä.