Image

Antti Tuiskua ei koskaan otettu vakavasti popparina. Tässä jutussa otetaan.



Antti Tuiskua ei koskaan otettu vakavasti popparina. Tässä jutussa otetaan.

Olen niin pop / Antti Tuiskua ei koskaan otettu vakavasti popparina. Tässä jutussa otetaan.
Teksti Oskari Onninen
Kuvat Miikka Pirinen

Vuonna 1981 The Rolling Stones kiersi Yhdysvaltoja. Los Angelesissa yhtyeellä oli lämmittelijänään kolme albumia julkaissut nouseva artisti, joka nousi lavalle trenssitakissa ja uimahousuissa. Nimeltään hän oli Prince.

Tämä oli rollarifaneille liikaa: yleisöstä heitettiin laulajaa kaalinkerillä, ja Prince pakeni kolmen kappaleen jälkeen lavalta. Prince edusti kaikkea sitä, mikä rock-yleisöstä oli väärin. Hän oli musta. Hän oli näyttävä ja seksuaalinen tavalla, joka pakeni luokitteluja. Hän oli pop. Hän oli glam.

Hän oli liian radikaali rockille, joka oli vasta parikymmentä vuotta sitten ollut liian radikaalia koko yhteiskunnalle ja kasvanut siitä 15 vuodessa punkiksi, jolla oli ollut sama vaikutus.

Vuonna 2004 yhden levyn julkaissut 20-vuotias rovaniemeläislaulaja Antti Tuisku nousi lavalle Kaivopuiston kesäkonsertissa. Kuten Prince, Tuiskukin edusti kaikkea sitä, mikä oli siinä ajassa ja paikassa väärin. Hän oli osallistunut Suomessa ensimmäistä kertaa järjestettyyn Idolsiin ja onnistunut vielä pärjäämään kilpailussa.

Kaivopuiston keikka alkoi huutomyrskyllä, jatkui kaljapullosateella ja päättyi puolikkaan kappaleen jälkeen.

Noin Suomi otti vastaan popparin, joka ei ollut vakava, ei tehnyt itse kappaleitaan, eikä intoutunut maskuliinisesta pullistelusta. Popparin, joka oli tähti ainoastaan niiden fanaattisten teinityttöjen silmissä, jotka piirtelivät keikoille tullessaan ihoonsa Tuiskun tatuointeja muistuttavia kuvia. (Teinityttöjen suosikkeja on rockin maailmassa aina vihattu erityisen hanakasti.)

Nyt kykykilpailut tuntuvat Suomessa tavallisilta. Mutta niin tuntuu myös kevyt pop.

On Sanni. On Robin. On Chisu. On Kasmir. On Alma.

Ja on Antti Tuisku. Tuisku, josta on 13 vuotta ja kymmenen levyä Idolsin jälkeen viimein tullut poptähti, vaikka juuri kukaan siihen ei uskonut. Ei aina edes Tuisku itse.

Siksi hän on juuri oikea ihminen puhumaan popista ja Suomesta sekä siitä, kuinka jälkimmäinen viimein todella hyväksyi ensimmäisen – ja samalla Antti Tuiskun.

Antti Tuiskun uutta iPhonea ei tietenkään saa levy-yhtiö Warnerin neukkarin stereoihin kiinni tavallisella piuhalla, ja vasta huoneeseen pelmahtaneen mutta jo kenkänsä riisuneen Tuiskun on lähdettävä hakemaan lainapuhelinta alakerrasta.

Ennen häntä neuvotteluhuoneesta on jo poistunut hänen promootiohenkilönsä. Nyt tarvitaan rauhaa ja vain Tuiskun mielipiteitä, sillä tarkoituksena on katsoa hänen kanssaan viiden popkappaleen musiikkivideot. Niiden avulla on helpompi ymmärtää, millainen artisti Antti Tuiskusta on tullut ja miksi. Tuisku tunnisti jokaisen kappaleen jo ensimmäisten sekuntien aikana.

Ensimmäisenä katsotaan kuitenkin kappale listan ulkopuolelta. Sen valitsee Tuisku, ja se on hänen omansa. Mä hiihdän on uusi Tuisku-kappale, joka kertoo sanatarkasti hiihtämisestä, mutta todellisuudessa jostain suuremmasta, tällä kertaa koko elämästä.

Kappaletta tehdessään Tuisku ja hänen tiiminsä, johon kuuluvat tuottaja Simo ”Jurek” Reunamäki ja Tuiskun kanssa biisinkirjoitus- ja sanoitusvastuita jakavat Kalle Lindroth, Saara Törmä ja Aku Rannila, ovat puhuneet Kanye Westistä, mutta parempi vertauskohta voisi olla The Weeknd, maailman suosituin miespoppari tällä hetkellä. 26-vuotias kanadalainen Abel Tesfaye on sanonut, että koska hänen sukupolvensa ei ole automaattisesti altistunut Michael Jacksonille, hän haluaa olla sukupolvensa MJ.

Weekndin viimesyksyinen single Starboy on ensimmäinen kappale siksi, että Weeknd on nimenomaan nykyaikainen poppari: kotitekoisella r’n’b:llä aloittanut mutta siitä niin laajalle mustan musiikin eri suuntiin levittäytynyt, että ainoa sopiva sateenvarjotermi on pop.

”Mun silmissä tää ite tyyppi ja niinku tää look ja kaikki se, niin ei tässä musta oo kauheasti sellaisia poptähdelle ominaisia asioita”, Tuisku sanoo, kun Weeknd romuttaa pimennettyä huonetta ristinmuotoisella valomiekalla.

Tuisku on villasukkasillaan, katsoo puhuessaan silmiin ja istuu milloin sohvan selkänojalla, milloin polvillaan lattialla.

”Mie en oo varma, tunnistaisinko tätä tyyppiä jos se kävelis vastaan kadulla. Michael Jacksonin ois tunnistanut kaikki. Tää on ilahduttava esimerkki siitä, että kaikki lähtee musasta.”

Tuiskun kohdalla ei lähtenyt. Hänkin oli alkujaan tähtipoika, sanan negatiivisissa merkityksissä.

Idols oli kilpailu, joka pohjautui Pop Idol -nimiseen brittiformaattiin. Suomessa etuliitettä ei ollut: ensimmäisen kauden voittaja Hanna Pakarinen oli mustatukkainen rokkari, joka lauloi Bon Jovia ja Bryan Adamsia. Kakkonen Jani Wickholm taas trubaduuri-kansanmies suoraan siltä baarinnurkan jakkaralta, jolle hän sittemmin päätyi takaisin.

”Rehellisesti sanottuna mie en oo koskaan kuunnellut mitään rockmusiikkia. Oon ollut poppari ihan henkeen ja vereen pienestä pitäen”, Tuisku sanoo.

Joten hän valitsi kilpailukappaleikseen Roxettea, Backstreet Boysiä ja Cutting Crew’n I Just Died in Your Arms Tonightin, mikä riitti kolmanteen sijaan, vaikka Tuiskua ei hyvällä tahdollakaan voinut kehua laulajana.

Suomen Idolsista autuaan kiinnostumattomana The New York Times julkaisi seuraavana vuonna artikkelin otsikolla Rap Against Rockism, joka osoitti popmusikaalisen maailmanjärjestyksen tympeyden. Rock vastaan pop. Juureva vastaan muovinen. Kitarat vastaan syntikat. Aito vastaan kertakäyttöinen. Blaah vastaan plääh.

1990-luvulla tuo ikiaikainen tarina alkoi murentua: siitä, mitä oli totuttu kutsumaan rockiksi, tuli vain genre muiden joukossa. Silti samat ihmiset, joille punk oli niin hienoa ja niin radikaalia, halveksuivat discoa tai hiphopia, jotka olivat syntyessään vähintään yhtä radikaaleja tyylisuuntia.

Vieläkään moni kriitikko ei ole sitä tajunnut. Rock ’n’ roll ei hallitse maailmaa enää, vaikka moni kirjoittaja toimii ikään kuin näin olisi, toimittaja Kelefa Sanneh kirjoitti ja jatkoi, kuinka rockkonsensus ei heijastele vain sitä, kuinka musiikkia pitäisi tehdä, vaan myös, keiden sitä kuuluisi tehdä: valkoisten heteromiesten.

Tuon yhden artikkelin on katsottu laittaneen alulle ajatuksen ”poptimismista”, ja siihen on viitattu sen jälkeen jatkuvasti. Yhtä lailla silloin, kun olemme nähneet teini-ikäisen countrylaulaja Taylor Swiftin nousun, poikabänditähti Justin Timberlaken nousun tai tyttöbänditähti Beyoncé Knowlesin nousun. Tai Katy Perryn, Justin Bieberin, Lady Gagan, kenen tahansa nousun.

Tai Antti Tuiskun nousun. Sori vaan, Cheek, mutta tuskin Suomessakaan on ketään popmuusikkoa vihattu samalla tavoin kuin Tuiskua vuonna 2004.

”Tollainen laulava, tanssiva miespoppari. Sitä ei ollut totuttu tässä maassa näkemään”, Tuisku sanoo nyt.

”Ja Idols oli uusi ohjelma. Edelleen se on ihmisistä joku oikotie onneen. Tällainen 19-vuotias nuorukainen Siwan kassalta, joka saa mielikuvissa kaikki maat ja taivaat.”

Maita ja taivaita Idolsistakaan ei ole tarjolla, mutta ainakin kilpailussa pärjänneille ohjelmasta on uran alussa merkittävää työntöapua. Kun Tuiskulla oli levysopimus katkolla ennen edellislevyä hieman alle kolme vuotta sitten, hän kiersi eri levy-yhtiöissä soittamassa uutta demoaan. Universalilla hän sai kuulla yhtiön tehneen tutkimuksen, jonka mukaan Antti Tuiskun ”tunnettavuus” Suomessa oli ”sata”, mutta musiikkiin se ei heijastunut millään tavalla.

”Yleensä se tunnettavuus oli sitä, että musta pidettiin. Ihmisten päähän oli tullut musta persoonana fiilis, että toi on vilpitön aito mukava hauska tyyppi.”

Se on tietenkin eri asia kuin suosio. Suosituimmillaan Tuisku oli heti Idolsin jälkeen, mistä sitten alkoi menestyksen kymmenvuotinen sulaminen. Vuoden 2006 levykaksikko Rovaniemi ja New York nousi kyllä listan ykköseksi ja kakkoseksi mutta ei jättänyt juuri kappaleita jälkipolville. Vuoden 2010 Hyökyaalto oli jättihitti, mutta vuonna 2013 ilmestyneen ja listakakkoseksi nousseen levyn nimen muistavat vain todelliset Tuisku-fanit, tuiskuttajat.

”Jälkikäteen kun katsoo isossa kuvassa taaksepäin, miusta tuntuu, että olin vaan tylsä, enkä mie kuitenkaan pidä itseäni tylsänä tyyppinä. Mietin, että miten tässä miun artistikuvassa ja miun musiikissa ei kuulu yhtään se miun persoona”, Tuisku sanoo.

Pop-uran osalta vaihtoehtoja oli kaksi eli yksi: ei mitään tai kaikki.

Yksi on Antti Tuiskulle suurin. On aina ollut. Madonnan vuoden 1990 Blonde Ambition -kiertue oli aikansa valtava popkohu. Like a Virginiä laulaessaan hän kiemurteli punaisella sängyllä kahden miehen kanssa ja masturboi.

Kun kiertue näytettiin vuotta myöhemmin Suomen televisiosta, Tuiskun viisi vuotta vanhempi sisko nauhoitti sen.

”Mie muistan, että se on aiheuttanut mussa, seitsemänvuotiaassa pienessä pojassa aivan äärimmäisen suuria tunteita”, Tuisku sanoo.

Kerta toisensa jälkeen hän joko yksin kotona ollessaan tai vanhempien mentyä nukkumaan hiipi alakerran olohuoneeseen ja katsoi Madonnaa punaisella sängyllä, paneskelemassa tyynyä.

”Blonde Ambitionin tyynykohtaus oli the juttu, jolla Madonna viimeistään naulasi, mikä hän on”, Tuisku sanoo.

”Mie katsoin sitä salaa ja halusin lavalle esiintymään. Mietin, miksi mie viehätyn tosta noin paljon.”

Tuisku on nähnyt Madonnan kahdeksan kertaa livenä. Vuonna 2008 hän meni ystävänsä kanssa elokuisena maanantaina Wembleyn stadionin eteen Lontoossa teltan kanssa. Järjestyksenvalvoja tuli ihmettelemään miksi.

”Se kysy, mistä te ootta kotosin. Sanottiin, että Suomesta ja että eikö näin kuulu tehdä, kun Madonna esiintyy täällä torstaina. Siinä vaiheessa se meinas kusta housuun.”

He palasivat paikalle keskiviikkona puoliltapäivin. 36 tunnin odottelun jälkeen kävi ilmi, että eturiviin ei pääsekään. Keikalle oli myyty 1500 lippua, joilla kentälle pääsi ennen muita.

”Me oltiin ihan, että are you fuckin’ kidding me”, Tuisku sanoo ja kertoo sitten faneistaan, jotka myöhemmin samana vuonna yöpyivät viiden asteen pakkasessa nähdäkseen idolinsa joulukonsertin.

”Siinä tavallaan hiffasin, mitä noi käy läpi. Sellaista kollektiivista, että tutustutaan uusiin tyyppeihin ja toi musiikki yhdistää meitä.”

Mutta nyt joulukiertueet sikseen ja hieman sadomasokismia.

Human Nature -kappaleen videolla (1995) Madonna on mustassa lateksiasussa sidottuna tuoliin. Videon sadomasokismin ovat nimenneet innoittajakseen esimerkiksi Rihanna ja Christina Aguilera. Kappale taas on Madonnan jälkikäteinen statement hänen vuoden 1992 levylleen Eroticalle, sen yhteydessä julkaistulle Sex-kirjalle ja seuraavan vuoden The Girlie Show -kiertueelle, jolla nähtiin orgiat, yläosattomia tanssijoita ja domina-asuinen Madonna piiskaamassa.

”Tää ei oo koskaan ollut mulle se tärkein Madonna, vaan henkilökohtaisesti suurin räväytys oli, kun se 15 vuoden provosoinnin jälkeen riisui kaiken pois ja teki Ray of Lightin (1998) ja oli omana itsenään.”

Tuiskun suunnanmuutosta katsoessa olisi voinut luulla hänen pitäneen juuri provo-Madonnaa esikuvanaan, mutta jos häntä itseään uskoo, tärkeämpää on ollut se, että Antti Tuisku on tehnyt itselleen selväksi, kuka ja mitä Antti Tuisku on ja ollut sitten sitä.

Tuiskun Idols-noste kesti muutaman vuoden. Vuonna 2007 ensimmäisen kokoelmalevyn jälkeen tehty konserttitalokiertue oli jo floppi, ja Tuisku otti ”hulluna persnettoa omaan firmaan”. Tuiskun ura oli vaiheessa, jossa hän ei enää aiheuttanut ”hirveesti kenessäkään kovin suuria ajatuksia”. Se otti koville, olihan hän tottunut kouluajoista saakka olemaan ärsyttävyyteen asti keskipisteenä silläkin uhalla, että joutuisi kiusatuksi.

”Yksi syy miksi hakeuduin terapiaan silloin oli, että mie koin olevani ihan kauhean läheisriippuvainen. Mitä tahansa tapahtui mun ystävyyssuhteissa tai so-called parisuhteissa, niin kaikki sellainen pienikin romahdutti mun elämän kokonaan”, Tuisku sanoo.

”Oli vähän tiäkkö silleen fucked up se oma maailmankuva ja ajatus itsestä. Sit samaan aikaan media on silleen, että kerro kerro kerro kuka sie oot mikä sie oot mistä sie tykkäät ja sitten oot siihen, että aah, tehän kerrotte sen tuolla miulle.”

Joululauluja pakkasessa odottavat tuiskuttajat kannattelivat Tuiskun uraa, hekin vuosi vuodelta vanhempina ja vähälukuisempina. Kävi koko ajan selvemmäksi, että Antti Tuiskusta ei tulisi poptähteä, vaan toteutunut klisee Idols-tähdenlennosta.

”Mie oon sellaisesta perheestä, jossa ei annettu edes viikkorahaa. Aina on opetettu siihen, että pitää tehdä duuneja, on ne sitten lehdenjakamista tai Siwan kassaa. Sit tipuin perseelleni, että mie oon just se, joka kyllä pärjäisi tässä elämässä ilman tätä musaakin”, Tuisku sanoo.

”Vaihtoehto oli lähteä tekemään asioita niin, että mie näytän sen suunnan ja mallia, millä tavalla tätä hommaa voi lähteä tekemään. Toinen vaihtoehto oli, että mie en tee tätä ollenkaan. Ja koska se ei aiheuttanut paniikkia, miun oli hirveän paljon helpompi lähteä työstämään uutta matskua.”

Tavan, jolla Antti Tuisku näyttäisi suunnan ja mallin, Tuisku keksi vuosien kuluessa itse. Tai niin hän on ehtinyt sanoa ennen kuin Miley Cyrusin Wrecking Ball -video alkaa pyöriä läppärin ruudulla. Wrecking Ball on vuosikymmenen suurimpia poptekoja, maailmalta jalat alta vienyt video, jolla entinen lapsitähti ratsastaa purkupallolla alasti ja nuolee lekaa. Miley Cyrus jos kuka on muistuttanut muutaman viime vuoden aikana, että todellisella poptähdellä ei edelleenkään ole mitään rajoja.

”I love it!” Tuisku hihkaisee.

”Mutta mie vähän valehtelin sulle, koska nyt kun sä näytät tän videon, miun täytyy sanoa, että mie käytin Miley Cyrusta esimerkkinä sen verran, että mie halusin silloin, että mun seuraavassa videossa ja liven visuaalisessa toteutuksessa tulee joku sellainen asia, mikä tekee ’Mileyn lekat’, menee siihen samaan ironiseen, hauskaan laariin.”

Antti Tuiskun leka oli banaani. Keväällä 2014 Tuisku haki sitä kultasormea, joka auttaisi hänet taas innostumaan omasta musiikistaan. Koska oli mahdollista, että se saattaisi olla vanha ystävä Kalle Lindroth tai juuri tämän levyä tehnyt Jurek Reunamäki, kolmikko lähti Lappiin biisintekoreissulle. Lapissa Tuisku piti muille palopuheen, että hän ei halua tehdä enää mitään kädenlämpöistä.

Ensimmäisen session jälkeen päätettiin pitää toinenkin. Sitä varten vuokrattiin taiteilijaresidenssiksi rivitalonpääty Jyväskylästä.

Automatkalla Helsingistä Keski-Suomeen Tuisku oli jutellut levy-yhtiön taiteellisen tukihenkilönsä Kari Hynnisen kanssa. Hynninen oli sanonut, että tehkää sellainen biisi kuin yhdysvaltalaisen dj-duon The Chainsmokersin tuore hitti #SELFIE.

He tekivät.

Kuten #SELFIE, kappale alkaa puhelaululla baari-illasta.

Kerran kun me lähettiin mun kavereitten kans baariin

se oli perjantai ja me päästiin sinne sisään

ja mietin että mitä musaa toi tyyppi oikein soittaa

no mä päätin et mie kävelen tän tanssilattian poikki

ja käyn sanoo sille et

Tuisku lähti koiran kanssa lenkille, kun toiset jäivät miksaamaan kappaletta.

laita Haddaway soimaan

laita Haddaway soimaan

laita Haddaway soimaan

Tuisku tuli takaisin, ja kolmikko alkoi juoda päivän päälle viiniä ja kuunnella tuotostaan.

ja lupaan et flippaan

ja lupaan et flippaan

ja lupaan et flippaan

Niin ainakin Jyväskylässä kävi.

”Soitettiin sitä, kunnes tajuttiin, ettei yöllä voida soittaa. Sitten me mennään mun autoon ja vaan nauretaan, kuunnellaan se varmaan 20 kertaa putkeen niin kovaa, että sieltä tulee sen paikan omistaja parkkipaikalle, että täällä ihmiset valittaa, kun ne ei pysty nukkumaan”, Tuisku kertoo.

”Se on selkeesti ollut se biisi, josta mä oon saanut ahaa-elämyksen siitä, mitä haluan tehdä. Vaikka tää ei selvästi oo se uusi Hyökyaalto, mitä multa ootetaan ja mitä levy-yhtiösedät halus kuulla.”

Tässä samassa huoneessa, jossa Wrecking Ball nyt soi, Antti Tuiskulle kuitenkin sanottiin, että jos tämä on sitä, mitä Tuisku haluaa ja mikä hänelle on tärkeää, Warner kyllä seisoo sen takana.

ja sit kun mä flippaan

peto on irti

Jurek kirjoitti kappaleeseen myöhemmin vielä kertosäkeen. Peto on irti oli En kommentoi -levyn ensimmäinen single. Kun se otettiin vastaan hyvin, oli selvää, että pelättävää ei ole, koska levyllä oli lisää samanlaista ylivetämistä ja poskettomuutta.

Kappaleen videolla Tuisku istuu sängyllä naisten ympäröimänä, tuijottaa heidän ohi kameraan ja syö banaania.

”Se tuli yhtenä päivänä, että mikä on ensimmäinen asia, minkä ihminen näkee kaupassa. Prikulleen, se on se banaani. Se on aina siinä hedelmä-vihannes-osaston ekana. Se lähtee näin arkipäiväisestä ajatuksesta, että toi on se juttu, mutta tajuan tuossa tilanteessa, että tolla on niin paljon isompi merkitys.”

Tällä Tuisku ilmeisesti ei tarkoita Suomen pophistorian tähän asti ainoaa merkitystä, ei erityisen fallista sellaista: banaanit ovat ilmapalloja, joita teinit heiluttelevat Elämä lapselle -konserteissa.

Tuiskun keikoilla banaani on säästetty viimeiseksi. Taustatanssijoilla on banaaniasut, ja Tuisku puristaa käyrää hedelmää kourassaan. Syntisyys ylittää vain niukasti pyhäkoululaistason, Miley on kaukana ja provokatiivista vain se, mikä on aina jäänyt kertomatta ja mitä enää ei tarvitsekaan kertoa.

Homo? Hetero? En kommentoi.

 ykyaikaiselta poptähdeltä odotetaan tietenkin paljon enemmän kuin pelkkiä lekoja. On oltava paitsi pinta, myös oikeanlainen syvyys. Kuten moottoripyörällä Judas-videollaan (2011) ajava Lady Gaga.

”Kun Lady Gaga tuli, mie olin tosi fiiliksissäni siitä jo ekasta biisistä. Siis se, joka oli ennen Poker Facea. Mie katon, mikä se oli”, hän sanoo ja selaa puhelintaan.

”Just Dance! Tästä tuli sellainen, että wow, seuraava Madonna. Mutta onpa tässä kappaleessa tylsä kertsi. Ihan euroviisuja.”

Musiikkikriitikko Simon Reynolds jakaa uudessa Shock and Awe -glamrockhistoriikissään aiheensa sanatasolla kahtia. Aidon rockin vastakohta on keinotekoinen glam, joka ”vetää huomion itseensä feikkiydellään” ja tekee ”loputonta pakoa todellisuudesta friikkiyden ja julkisuuden fantasiaan”.

Glamin kaari kantaa David Bowiesta Lady Gagaan ja uuteen listapoppiin. Reynolds kirjoittaa, että jos alkuvaiheessa keinotekoista olivat esiintymisasut, sitten musiikkivideot, niin 2000-luvulla sitä on jo itse musiikkikin – poptähteyden viimeinen aito pesäke. Lady Gagakin kutsui musiikkiaan ”sieluttomaksi elektroniseksi popiksi”, Reynolds taas Gagaa ensimmäiseksi täysin digitaaliseksi artistiksi.

Antti Tuisku taas oli Suomen ensimmäisiä poppareita, jonka kappaleissa autotune oli efekti, jolla saatettiin riisua hänen äänestään kaikki inhimillisyys. Mutta feikkiyden estetiikasta Tuisku on myös poikkeus. Hänen show’nsa voi olla ylilyöty, hänen kappaleensa ja asunsa niin ikään, mutta kappaleiden hän haluaa olevan totta.

Siksi poptähti Antti Tuiskun sijaan välispiikkejä esittää Antti Tapani Tuisku. Ja siksi Tuisku on paljon suorempi kuin viestinsä vertauskuviin ja teatteriin verhonneet poptähdet: ”Kuinka moni teistä on ollut 12 vuotta kaapissa Antti Tuiskun kuuntelemisen suhteen? Se on ihan ok kuunnella Suomen kovinta poptähteä!” hän spiikkaa keikoillaan Hiton pelkuri -biisin, joka avaa vertauksen kuin maatuskan. Hei ho paita pois julistaa kaikenlaisten kehojen kauneutta. Blaablaa (en kuule sanaakaan) sitä, ettei huutelusta tarvitse eikä pidä välittää.

Se, mikä Lady Gagalle ja David Bowielle on osa roolia, on Tuiskulle koko missio. Sanoa mahdollisimman kovaan ääneen it gets better ja antaa tarvitseville sitä voimaa, mitä popmusiikki ja varsinkin Gagan ja Bowien kaltaiset hahmot ovat aina voineet antaa.

Samasta ovat laulaneet viime vuosien popsuuruuksista esimerkiksi Katy Perry, Ke$ha ja Rihanna. Kriitikko Robin James puhuu ”feminiinisestä hehkusta”, kuinka kappaleissa ihminen voi takoa tsemppinsä avulla melankolian timanteiksi, ilotulituksiksi, supertähteydeksi tai Lady Gagan tapauksessa kuuluisuudeksi. Shine bright like diamonds in the sky.

”Mie uskon, että jos oisin viisi vuotta sitten viestinyt noita samoja asioita, ei siinä olisi ollut järkeä. Että poliitikko puhuu, mihin Suomen pitää mennä, mutta kaikki näkee, että se ei oo itse sitä mieltä”, Tuisku sanoo.

”Kun nyt 12 vuoden jälkeen musassa kuuluu toi tyyppi sellaisena, millaiseksi oon sen aina mieltänyt, siitä tulee tosi paljon isompi ja kokonaisvaltaisempi paketti, joka kaikilla osa-alueilla makes sense.”

Se on Tuiskun vastaus ikikysymykseen hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Siitä hän ei ole koskaan puhunut itse. Tai oikeas-taan mistään yksityisestä. Kauppaan hän menee sulkemisaikaan pukeutuneena ”rönttä-Eetuksi”, jottei herättäisi huomiota, mutta Snapchatissä Tuisku näyttää elämäänsä hyvinkin läheltä, krapuloita ja lenkkejä koiran kanssa.

”Ei ihmiset tiedä, missä metsässä mie taaperran. Ihmisille tulee fiilis, että se Antti on tosi lähellä meitä, niin kuin mie ajatuksissani oonkin, mutta samaan aikaan on tosi selkeä raja, mihin se päättyy.”

Haastattelussakin hän on niin avoimena, että sitä rajaa on vaikea huomata, ennen kuin kiinnittää huomion sanavalintojen täsmälliseen ja harkittuun epämääräisyyteen. On terapiaa, romahduksia ja so-called parisuhteita, mutta nimiä tai yksityiskohtia ei yhtään sen enempää kuin on tarpeeksi.

”Multa on kysytty sata kertaa sitä, miksi mä en avaa mun yksityiselämää tai seksuaalista suuntautumista ihmisille. Nyt mä voin olla, että miksi helvetissä mie tekisin sen, kun ihmiset kuulee mun musiikissa, spiikeissä, kaikessa mun ajatuksen mun viestistä. Siitä tulee sellainen olo, että nimenomaan! Ei sillä oo mitään väliä!”

Vuonna 1972 ollessaan naimisissa ensimmäisen vaimonsa Angelan kanssa David Bowie totesi: ”Olen homo, olen ihan aina ollut. Siitä lähtien kun olin David Jones.”

”Olen biseksuaali, jolla ei ole koskaan ollut seksiä miehen kanssa”, sanoi puolestaan Sueden Brett Anderson kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Mutta toisin kuin poptähdet, jotka ovat tehneet seksuaalisuudestaan teatteria, Tuiskun ratkaisu on tylyydessään päinvastainen ja siksi samanlainen suojamuuri. En kommentoi, katsokaa ja päätelkää itse, minä olen homo, hetero, ihan sama, kunnes kaappi avataan, paitsi ettei sitä avata.

Shakiraa, Christinaa, Craig Davidia”, rovaniemeläinen Antti Tuisku kertoi levyhyllystään kameralle Idolsin kokelasvideollaan vuonna 2003. Se oli hänen ensimmäinen minuuttinsa julkisuudessa ja huipentui Tuiskun luupattuun ääneen.

”Mutta britneybritneybritneybritneybritney. Britney on ihan ehoton!” 19-vuotias Tuisku tohkeili Britneyn Oops! I Did it Again… -levyä kameralle.

Britney Spearsin tuorein single Slumber Party taas on vuoden 2016 näkemys kymmenisen vuotta vanhasta popista. Tuisku kertoo katsoneensa videon juuri kotonaan.

”Kun katsoo, miltä Britney näyttää, niin siinä on kaikki palaset kohdallaan. Mutta ei maailman Spotifyn top 50:stä löydä yhtään sen biisiä. Ennen En kommentoi -levyä mulla oli sama tilanne. Ainut lähtökohta oli, että musa pitäis saada striimaamaan.”

Britney Spears oli aikoinaan samanlainen naapurintyttö kuin Antti Tuisku oli naapurinpoika. Baby One More Time ja Tuiskun esikoissingle En halua tietää olivat molemmat hittejä, joiden pohjalta moni tiesi, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa ääneen, että artistit saattaisivat aivan hyvin pysyä pinnalla toistakymmentä vuotta.

Sen sijaan molemmat leimattiin kaupalliseksi hömpäksi, keskinkertaisiksi laulajiksi ja tanssijoiksi, jotka, apua, eivät edes itse tehneet kappaleitaan. Rock-sääntöjen mukaan ongelma, pop-sääntöjen mukaan mitä väliä. Pahinta tietenkin oli, kuinka he sulattivat ensin 1990-luvun taitteessa syntyneiden tyttöjen sydämet ja sitten sielut.

Koska Britney oli muutaman vuoden vanhempi ja aloitti uransa muutaman vuoden nuorempana, Tuisku ehti 2000-luvun alussa nauhoittaa vhs:lle kaikki MTV:n VMA-gaalat ja odotti erityisesti, millainen juuri Britneyn show on.

Nyt Tuisku katsoo uutta videota pohdiskelevaisena. Ei Slumber Partyssakaan mitään vikaa ole, mutta.

”Mie kuuntelen aina kaiken, mitä Britneyltä tulee, mutta viimeiset kaksi–kolme levyä ei oo enää sellaisia, että mie ite artistina oisin että wou, nää on keksineet tällaisen jutun.”

On tosin yksi poikkeus. Tuiskun Party (papiidipaadi) on Jurekin lapsuudenlallatus, joka päätyi kaikkiin Suomen yleisyökerhoihin.Kappale kertoo siitä, kuinka ensin on tehtävä töitä niin paljon ja kovaa, ettei pysty, sitten bailattava niin paljon ja kovaa, ettei pysty.

Aivan kuten Britney Spearsin Work Bitch vuodelta 2013.

”Se oli meidän refe!” Tuisku huudahtaa ja lyö kätensä yhteen.

Party (papiidipaadi) paitsi sulki Britney-ympyrän, oli Tuiskun viimeinen niitti. Nyt En kommentoi -levy on ollut listoilla puolitoista vuotta ja myynyt triplaplatinaa sekä voittanut Emmoja. Isoja hittejä siltä on deluxe-painos mukaan luettuna julkaistu jo viisi.

Se oli silti vasta alkua, kuten pitikin. Huhtikuussa Hartwall Areenassa Tuisku laskeutui lavalle poliisiautossa, myöhemmin kesän festareilla vankikopista. Jokainen keikka alkoi sillä, kun Tuisku tuli pakkopaidassa lavalle ja repi sen päältään.

Ja spiikkasi: ”Tässä paikassa on vain yksi mies ja sen nimi on Antti Tapani Tuisku.”

Sellainen mies, jolla on Suomen tiukimmat housut, joka twerkkaa, tanssii valtavin lantioliikkein ja riisuu paitansa niin kuin paita riisutaan, jos sen haluaa olevan osa show’ta.

”Mä näen mun show’n hyvänlaisena, artistille ominaisena hävyttömyytenä. Totta kai media on nostanut ne teemat omiin otsikoihinsa, koska tässä on pätenyt se, ettei Suomessa ole tämäntyyppiseen ’hävyttömyyteen’ ehkä totuttu.”

Ei tietenkään ollut totuttu, sillä ei Suomessa ollut totuttu poptähtiinkään. Kunnes viime kesänä heitä oli kolme: Cheek, Sanni ja kymmenen levyä julkaissut Idols-kolmonen Antti Tuisku.

Britney Spears selvisi siitä, millaista on olla teinityttö. Kunnes vuonna 2007 se painoi liikaa ja hän romahti.

Viime vuoden elokuussa, Tuiskun Petokesän loppumetrien aikaan Britney esiintyi samanikäisen Beyoncén ja parikymppisen Alessia Caran seassa MTV Video Music Awardsissa. Toimittaja Lindsay Zoladz kirjoitti gaalan jälkeen The Ringer -sivustolla, että Britney oli kuin elokuvassa, johon häntä ei ole koskaan valittu esiintymään, ja opetellut pelaamaan säännöillä, jotka eivät ole enää voimassa.

”Onhan siinä helvetin suuri kontrasti, että se esiintyy ennen Beyoncéa VMA:ssa ja tulee olo, että koska sillä on viimeks ees ollut mikrofoni kädessään, kun ei se osaa ees playbäkkää”, Tuisku sanoo.

Antti Tuisku selvisi siitä, että häntä rakastivat teinitytöt, jotka vaativat ensin paljon, mutta sitten kasvavat ja jättävät vanhat idolinsa tyhjän päälle. Sillä aikaa vanhat säännöt ovat aina ehtineet muuttua niin, että menneen talven idolit loppusijoitetaan talent-tuomaristoihin ja videogaaloihin. Siksi Antti Tuiskukin joutui opettelemaan uudet säännöt. Tai pikemminkin kirjoittamaan ne Suomeen itse.

Juuri sitä varten hän oli oikeastaan harjoitellut koko elämänsä. Tuijottamalla pimeässä olohuoneessa salaa Madonnaa ja myöhemmin opiskelijakämpässään Britneytä.

Tammikuussa hänellä olisi ollut mahdollisuus mennä katsomaan elämänsä ensimmäistä kertaa Britneyn keikkaa Las Vegasissa.

”Vaikka se oli kummiskin se artisti, jonka esityksiä mie silloin nauhoitin ja venasin, niin en mie edes harkinnut.” ■

Julkaistu: 24.2.2017