Antti Röngän Kiltti poika on kirja, jota lukiessa happi on loppua – Niin on tarkoituskin

Alkusyksyllä ilmestyneessä Anna-lehden haastattelussa kirjailija Antti Rönkä arvioi itse tähänastisen tuotantonsa. Viisi vuotta sitten ilmestynyt esikoisteos Jalat ilmassa on hänen mielestään hyvä kirja, joka on huonosti kirjoitettu. Sitä seurannut Nocturno 21:07 taas on huono kirja, joka on kirjoitettu hyvin.

Analyysi hymyilytti lakonisuudellaan. Kuulen tiivistyksessä Röngän kirjailijaisän Petri Tammisen hengen ja suomalaisen modernismin perinnön. Vetämällä turhat mutkat (tai itse asiassa mieluiten kaikki mutkat) suoriksi syntyy iskeviä lauseita.

Tällä kertaa Rönkä uskoo onnistuneensa yhdistämään aiemmin yhdistymättömät asiat. Uusi Kiltti poika on romaani, jollaisen hän itse haluaisi lukea. Tällaisissa kirjoissa teoksen tunnelma on aihettakin tärkeämpi ja rytmi yhtä olennainen kuin se on musiikissa, kirjailija määrittelee ihanteensa.

Röngän esikoisessa keskiössä oli koulukiusaaminen ja sen jättämät arvet, seuraavassa seksuaalinen häpeä. Uusin tarkentaa nimensä mukaisesti kiltteyteen ja kiltteyden alle tukahdutettuihin kiellettyihin tunteisiin, kiukkuun ja vihaan. Kaikki kolme omakohtaista kirjaa ovat kuitenkin variaatioita samasta ulkopuolisuuden teemasta.

Olen tekijän kanssa samaa mieltä siitä, että tunnelma vain tiivistyy, ihan sivumäärällisestikin. Ote omasta ilmaisusta tuntuu varmalta ja aistin proosassa uusia, lyyrisiä sävyjä. Lentokentän metallinpaljastin odottaa ”maagisena portaalina”, kasvot ovat ”vieraan taivaankappaleen väriset”, iirikset ”tutkimattomat jääkentät joissa avautuu railoja kenenkään sitä huomaamatta”.

Lyhyt tarinakin lähtee hienosti vetämään. Taksi pysähtyy Viiskulmaan baarin eteen, ja takapenkille hyppää itsemurha-aikeita hautova kertoja. Lentokentälle, mies pyytää. Nykyhetken ensin nousu- ja sitten laskuhumalaisten havaintojen seassa alkaa vähitellen hahmottua taustatarina, hallitsemattomaksi yltyneen ahdistuksen välittömät ja kaukaisemmat syyt.

Välittömistä syistä suurin on äskettäin kariutunut parisuhde. Kaikki tuntuu kuitenkin alkaneen jo kauan sitten, sinä pienenä kilttinä poikana, joka herkkyytensä takia joutui aina alakynteen ja pelottomien lasten tallomaksi. Pienen pojan äänellä kerrotut lapsuusmuistot hiukan törröttävät kerronnan muuten tyylikkään vapaasti ajassa liikkuvasta virrasta, mutta ratkaisussa on puolensa, lapsen ääni on sekä uskottava että liikuttava.

Kentältä palataan Helsingin keskustaan, missä nuoren miehen viikonlopun mittainen kiirastuli jatkuu. On kevät, masentuneille vuodenajoista julmin, eikä pakopaikkaa ole, ei edes voi olla, sillä omien ajatustensa seuraan ihminen on tuomittu ikuisesti.

Loppuaan kohti kirja käy vain synkemmäksi. Tunnelma on kiistatta vahva mutta myös niin muuttumaton ja klaustrofobisen ahdas, että lukijalta alkaa loppua happi. Tätä on toisaalta hölmöä kritisoida, sillä nimenomaan siitähän kirja kertoo: minuuden vankeudesta ja muurista minän ja maailman välillä. Jos nimen haluaisi tiivistää modernistien oppien mukaisesti kahdesta sanasta yhteen, se olisi Yksinäisyys.

Sijoitan Kiltin pojan eksistentialismin kirjallisfilosofiseen viitekehykseen. Nappaan hetken mielijohteesta kirjahyllystä Sartren Inhon ja katson, mitä sieltä löytyy.

Samantapaisia ajatuksia kohta sadan vuoden takaisesta maailmasta. Samaa ulkopuolisuutta ja olemisen tyhjyyttä, samaa hellittämätöntä ja ajoittain peloksi tiivistyvää ahdistusta. ”Minä puolestani elän omaa täysin yksinäistä elämääni. En puhuttele ketään, en ota vastaan mitään, en anna mitään”, Sartre kirjoittaa.

Jään miettimään, miten suuri osa nyt 28-vuotiaan Röngän romaanien elämäntuskasta on hänen omaansa, mikä ikuista ja mikä taas nimenomaan hänen sukupolvensa ahdistusta tässä kieltämättä omaa nuoruuttani synkemmässä maailmassa.

Nuorethan ovat tutkitusti aiempaa ahdistuneempia, usein toimintakyvyttömyyteen asti. Sille on syynsä. Mutta voisiko osa ahdistuksesta silti liittyä nimenomaan nuoruuteen ja helpottaa vuosien karttuessa?

Näkökulma on setämäinen, mutta sallin sen itselleni. Minulla on neljä lasta, joista vanhin on jo täysikäinen. Itseäni nuorempien ihmisten ahdistus surettaa ja huolestuttaa enemmän kuin omani, jota kyllä edelleen on mutta joka ei ole samanlaista kuin vielä alle kolmikymppisenä. Ja jokin Kiltin pojan ajatuksissa, esimerkiksi tapa, jolla lentokenttä näyttäytyy kertojalle ihmisten irrallisuuden ja globaalin kapitalismin näyttämönä, muistuttaa minua sen ikäisenä kirjoittamistani teksteistä. En kirjoittaisi lentokentästä aivan samalla tavalla enää, kirjoittaisin jotenkin toisin, eikä tämä ole arvoasetelma, ainoastaan toteamus.

Olemme tietenkin yksilöitä kaikki ja eri tavoin virittyneitä. Meistä joillekin elämässä ei ainakaan sivusta katsoen näytä olevan mitään sen suurempaa mysteeriä, sen kuin rallatellaan reippaasti menemään niin kauan kuin sitä kestää. Toiset taas ovat luhistua ajatustensa painon alle.

Mutta ehkä maailmaan ja omaan olemassaoloonsa kuitenkin vähän pitempään täällä ollessaan keskimäärin jotenkin tottuu. Se ei askarruta eikä siis myöskään ahdista aivan yhtä paljon. Ja tässä taas on, tietenkin, sekä hyvät että huonot puolensa. Tottumisen ja turtumisen raja on veteen piirretty viiva.

Edit 13.11. klo 10.05: Korjattu kansikuvan kuvatekstiin kustantajaksi Gummerus.

Kuva: Gummerus