Antti Putkonen on nyt vaatteita tekevä Koomamies, mutta lapsuudessaan hän sai olla siskonsa kirjailija Liina Putkosen koira

Pienet nenät liimautuvat kiinni mökin ikkunaan. Putkosen sisarukset ja kylässä olevat lapset ovat juuri painuneet pihalle tyhjennettyään puurolautaset aamupalapöydässä pikaisesti. Eletään 1980-luvun taitetta Putkosen suvun mökillä Sammatissa.

Kuten monena muunakin mökkipäivänä, paikalle ovat kokoontuneet myös vanhempien ystävät lapsineen. Liina ja Antti Putkonen katsovat haikeina veljensä Jussin ja kavereidensa kanssa ikkunasta aikuisten aamupalaa, pekonisiivuja ja paistettuja munia. Kun oikein kävi ovenraossa kinuamassa, sai maistiaisiksi haarukallisen kananmunaa.

Nyt Putkoset nauravat muistolle railakkaasti. Sitä on tullut kerrattua vuosien saatossa useasti – miten julma lapsuus heillä oli.

– Oikeastihan se oli aivan ihanaa, Liina selventää ironiaa, koko Putkosten perheelle tyypillistä tapaa tarinoida.

– Eivät lapset jääneet tuollaista murehtimaan, sitähän lähdettiin touhuamaan, Antti toteaa.

Nyt nelihenkisen sisaruskatraan vanhin Liina ja toiseksi nuorin Antti ovat palanneet lapsuutensa tapahtumatantereelle, entisen kotitalonsa, nykyisen Koivurannan kahvilan pihalle Oulun Värttöön. Maisema on muuttunut rutosti. Lapsuusvuosina taloa ympäröi nurmikenttä, kuusiaidat ja pellot autotien sijaan. Taloja oli kourallinen siitä, mitä alueella nyt on. Kahvilarakennus on kuitenkin yhä ainoa talo siinä kohdassa Oulujoen rantaa.

– Tervahiihto lähti silloin tästä, Kooma-vaatemerkin yrittäjä, vuoden 2009 Muodin huipulle -ohjelmasta tuttu Antti toteaa talon takapihalla, jokirannassa.

Putkoset kertovat, että talo rakennettiin aikoinaan arpajaispalkinnoksi. Useita vuosikymmeniä myöhemmin siitä tuli heidän perheensä koti.

Toimittaja ja kirjailija Liina muistelee muuttovuoden olleen 1979, jolloin hän oli kuusivuotias. Hän muistaa kulkeneensa tästä esikouluun. Neljä vuotta nuorempi Antti oli tuolloin vain parivuotias. Jussi sijoittuu heidän väliinsä kahden vuoden ikäerolla molempiin suuntiin. Nuorin Saara ei ollut tuolloin vielä syntynytkään, iltatähdellä on kymmenen vuotta ikäeroa Liinan kanssa.

Antti vertaa talon pihalla otettua vanhaa yhteiskuvaa nykyhetkeen. Kuvassa näkyy pieni kulma talosta. Siinä kohti meni silloin ulko-ovi. Kuvan keltainen, punahuopakattoinen talo on nyt vaalea, mustakattoinen.

– Talon ulkoasu oli suojeltu, silloin siihen ei saanut tehdä mitään, Liina muistaa.

Sisällä remonttia sai tehdä, ja Putkosen perhe teki kylmästä ullakosta asuttavan. Kaikille lapsille ei siltikään riittänyt omia huoneita, mutta se ei tuntunut haittaavan heitä. Etenkin Antista oli ihanaa olla kotona.

– Minä olin aivan hirveä kyläluuta. Oli mahtavaa, jos meille tuli joku tai me mentiin jonnekin. Mutta Antti oli semmoinen, että jos me mentiin jonnekin, niin Antti aina hiipi äidin luo näin ”äiti, milloin me lähetään kotiin”. Me muut oltiin siellä, että ei ikinä lähdetä kotiin, Liina vertaa.

– Jos äiti menee vessaan, oon mennyt jäpittämään siihen oven taakse ootteleen, Antti sanoo.

Vähän myöhemmin hän oppi nauttimaan loputtomista leikeistä muuallakin kuin oman kodin nurkissa.

Sisarukset miettivät, miten toisenlainen tilanne on nyt – ollut jo pitkään. Kyläluuta-Liinasta kasvoi lopulta turvallisuudenhakuinen aikuinen, joka kokee, ettei pystyisi ikinä yrittäjäveljensä rohkeuteen. Liina ihailee sitä, miten vuonna 1998 vaatealan yrityksensä perustanut veli on onnistunut pitämään toimivan vaatebrändin pystyssä, vaikka ajat ovat olleet kovat.

– Eilen just kirjoitin päiväkirjaan, että eikö se olisi sama lopettaa, Antti naurahtaa.

Siinä vaiheessa hän kuitenkin ymmärsi, että on aika mennä nukkumaan. Tänä aamuna kaikki taas kirkastui. Viikot ovat olleet todellakin kovia, usea alan yritys on lyhyen ajan sisällä kertonut lopettavansa toimintansa. Anttikin miettii, että leivän saisi pöytään vähemmälläkin stressillä.

– Mutta ei tässä nyt olla lopettamassa.

Yksi hänen vahvuutensa alalla voi olla se, että hän antaa kasvot omalle brändilleen. Hänestä on tullut somepersoona Koomamies, joka näyttää tuhansille seuraajilleen Instagramissa lähes päivittäin ”unelmien työhuoneellaan” Höyhtyällä, miten esimerkiksi hupparit ja pipot syntyvät. Samalla hän aukaisee ajatuksiaan työn takana sekä muutakin elämäänsä. Someen mahtuu viisihenkinen perhe kissoineen ja harrastuksineen, arkisine mukavuuksineen ja kommelluksineen.

Koomamiehen henkilökohtainen media on somessa, mutta muut sisarukset ovat perinteisemmän median puurtajia. Jussi työskentelee radiossa, Saara on siirtynyt viestinnän pariin ja Liina on ehkä se kaikista mahtavin tarinankertoja. Hän on paitsi toimittaja, myös palkittu kirjailija. Hänen esikoisteoksensa, dekkari Jäätynyt tyttö voitti Rikos-Kniga-kilpailun syksyllä 2016.

Nyt Liina kirjoittaa viihteellisempiä kirjoja ja lastenkirjoja. Maalaisromanttisen Kielokoski-sarjan toinen osa ilmestyi kesällä, seuraava putkahtaa kirjakauppojen hyllyille jo joulukuussa.

Liina sai kirjoittamisen helppouden perintönä äidin puolen isoisältä, joka oli sanomalehti Kalevan päätoimittaja 1970-luvulla, sekä toimittajana ja Sisar Aaretti -nimimerkillä kolumneja kirjoittaneelta isoäidiltä. Myös äiti itse on antanut ammennettavaa, sillä hän synnytti perheeseen runokilpailuperinteen. Aina sunnuntaisin hän luki runoja. Se, joka tiesi, kenen runoilijan käsialasta oli kyse, sai palkinnoksi muutaman markan. Se oli kirjallisuuden pakkosyöttöä, joskin positiivisella tavalla.

Antti opetteli lukuharrastuksen pari-kolmekymppisenä, mutta Liinassa se syttyi heti lapsena. He molemmat muistavat, miten hän ahmi kirjoja, rakasti lukemista.

Isosiskon elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää lukemisen auvoa. Villit veljet tekivät hänestä ”pikkuäidin”, joka komensi ja katsoi heidän peräänsä tiitterästi.

– He olivat aivan mahdottomia. Painivat hyvässä, mutta myös pahassa.

Toisinaan tie vei päivystykseen, jos toinen oli vaikkapa tyynysodan tiimellyksessä lyönyt päänsä.

Liina muistaa sen kerran, kun vanhemmat joutuivat lähtemään kiireesti kotoa. Taisi olla niin, että äidinäiti piti lähteä pikaisesti viemään sairaalaan. Liina sai tietenkin vanhimpana käskyn katsoa pikkuveljien perään. Vanhempia odotti yllättävä näky, kun he saapuivat takaisin kotiin.

– Olin sitonut Jussin jollain kaulahuivilla tuoliin ja sanonut, että ei se totellut. Kun toinen oli sidottu, ne eivät päässeet riehumaan.

Vaikka Antti oli arka lapsi, veljen vanavedessä hän uskalsi heittäytyä. Uudet ja oudot tilanteet aiheuttivat ujoutta vanhemmallakin iällä, kunnes hän opetteli ujoudesta pois.

– Ymmärsin, että se on vain olotila pään sisällä. Silloin lapsena se on ollut vallitseva.

Liina muistaa hämärästi, miten nuorempi veli haki häneltäkin välillä turvaa ja lämpöä pienenä, huuteli illan päätteeksi hyvää yötä niin monta kertaa, että sai riittävän tarmokkaat vastaukset kaikilta. Liina kutsui häntä muiden tavoin Anatoomiksi, anatomisesti muotoiltujen tuttien mukaan. Antti tykkäsi tuteista. Myöhemmin lempinimi vaihtui Anakondaksi, josta taivuteltiin lyhennys Konna. Liina on ainoa, joka kutsuu häntä sillä nimellä yhä.

– On siellä jotakin kiinteää suhdetta ollut, Antti sanoo.

Sieltä se taas tuli, sisaruksia tiiviisti yhdistävä sarkasmi. Musta huumori on koko perheen koossapitävä voima. Sitä yhdistää myös puheen voima ja tahti. Isossa perheessä oli palpatettava kovaan ääneen, jos halusi saada asiansa ulos. He tottuivat itse kakofoniaan, mutta ulkopuolisille se oli joskus vaikea pala niellä.

Kerran koko suku oli Putkosten serkun häissä Italiassa. He asuivat porukalla vanhalla maatilalla, siellä kaikilla oli oma huone. He söivät aina iltaisin yhdessä ulkona terassilla. Älämölö oli kova. Liinan silloinen puoliso yritti saada äänensä kuuluviin ja löi lopulta nyrkin pöytään. ”Kukaan teistä ei kuuntele”, hän huusi.

– Kaikki kääntyivät katsomaan, että eihän täällä kukaan kuuntele ketään. Se on tasapuolista, Liina kertoo.

Jos on kärsimätön, Putkosilla saa luvan kanssa puhua toisen päälle. Nytkin sisarukset puhuvat vähän kuin limittäin.

Lapsina Putkoset huseerasivat enimmäkseen ulkona isossa laumassa. Tekemistä riitti omien sisarusten keskenkin, mutta joukossa oli lähes aina muitakin lapsia. Putkosten vanhemmat olivat ja ovat yhä yltiösosiaalisia. Ei ollut niin pientä risahdusta, ettei siitä olisi keksitty juhlanaihetta ja koottu väkeä yhteen.

Vanhempien laaja ystäväpiiri tarkoitti sitä, että myös perheen lapsilla riitti seuraa, sillä kyläilijöiden mukana tuli aina leikkikavereita.

Kun vanhemmat istuivat ällistyttävän kauan pöydän ääressä keskustelemassa, lapset järjestivät itselleen tekemistä keskenään. He pelasivat kymmentä tikkua laudalla, leikkivät piilosta ja uivat joessa. Perheen lapsilla oli jokaisella oma majansa pihapuissa, Liinalla vanhempana vähän paremmasta värkistä tehty.

Tokihan välillä myös sattui. Antti putosi omasta majastaan pitkällä törröttäneeseen puunkantoon niin, että hänen haimansa repesi ja hän oli viikkotolkulla sairaalassa.

Yhteisöllinen elo oli arvokas kasvualusta, mutta se on aiheuttanut osiltaan ehkä myös sen, että Liinan ja Antin on vaikeaa eritellä suhdettaan toisiinsa. He ovat kasvaneet iloisena massana. Liina muistaa, miten äidiltä joskus kysyttiin, asuuko tässä joku yhteisö, kun he asuivat jo toisessa kodissa Myllyojalla.

Sitä Liina muistaa ainakin hyödyntäneensä, että Antti oli perheen pienin kuuden vuoden ajan. Kun Liina halusi koiran, hän teki Antista sellaisen. Pikkuveli joutui konttaamaan lattialla nukenmekko korvinaan. Tuskin se suuri ongelma Antille oli, sillä hän oli hyvin kiltti.

Joskus Liina vetosi veljen tunteisiin käskyttämällä häntä alahuuli pitkällä silmiin katsoen. Piti tuoda sitä ja tätä. Antti itki ja huusi, ettei halua, mutta toi siitä huolimatta.

Silti Antti muistaa isosiskon huolehtivaisena ja turvallisena. Hän oli aikuisista se seuraava, esimerkki nuoremmille. Se korostui, kun kotiin alkoi kulkeutua myös poikakavereita.

– Liinan kautta tuli jotakin aavistusta, että tässä ollaan kasvamassa aikuiseksi, että tuommoista se sitten ehkä on, Antti toteaa.

Osasivat Putkoset touhuta myös oman perheen kesken. Lapset saivat vanhemmilta paljon huomiota, sillä myöhemmin opettajana uransa tehnyt äiti oli kotiäitinä. Yliopiston assistenttina työskennellyt isä teki töitä silloin, kun lapset olivat nukkumassa tai koulussa.

Isä tutustutti lapsia esimerkiksi tähtitieteen pariin.

– Tuohon kylmäkellarin päälle hän rakensi observatorion, se oli semmoinen kääntyvä lautamaja, Antti sanoo.

Keskustan tuntumassa oli jo silloin sen verran valosaastetta, ettei näkyvyys ollut paras mahdollinen, mutta pääasia oli, että yritettiin ja tehtiin itse, jos vain voitiin.

Kun Antti pelasi jääpalloa, isä tuunasi hänen ”eilismallisen” kypäränsä hopeiseksi spraymaalilla. Isä näytti, että vanhasta sai vielä aivan käyttökelpoisen. Kanssapelaajat kutsuivat Anttia sen vuoksi tinasotilaaksi. Se kovetti ja kasvatti nuorta mieltä.

Sama tapahtui golfkentällä, kun isä puttaili harjanvarresta rakentamallaan mailalla. Sen tekeminen oli ollut tarkkaa työtä, sillä isä oli punninnut isoja muttereita lähikaupan hedelmävaa’alla, jotta hän sai laskettua varren todellisen jäykkyyden.

Isä ryhtyi hommiin myös silloin, kun hän kuuli Antin maksaneen sata markkaa pikkuisesta pallosta, footbagistä. Isä laski pallolle kaavan, ompeli sen kasaan koppuraisesta nahasta ja tunki sisälle popcornia. Pallon funktio oli nolla, mutta se toimi mainiona prototyyppinä. Antti vaihtoi nahan pehmoisemmaksi ja popparit muovirouheeksi. Tuotteesta tuli sen verran kelpo, että Antti teki niitä myös myyntiin. Se oli Kooman ensimmäinen askel.

Antti ja Liina kokevat kasvaneensa rikkaassa, vapaassa ja moniarvoisessa kodissa. Lapsille ei koskaan puhuttu sellaisesta, että ”pitäisi tulla joksikin”. Heidän valintansa ovat kelvanneet vanhemmille aina. Kun Antti vaihtoi armeijan kahden päivän jälkeen sivariin, se kuitattiin vain pienellä piikillä, Putkosten omintakeisella lämmöllä. Sellainen on tuonut rohkeutta tehdä asioita parhaaksi katsomallaan tavalla.

Sisaruksista ensimmäisenä perheen perustanutta Anttia ei hirvittänyt esimerkiksi vuonna 2002, kun hän osti puolisonsa Maijan kanssa kolmekerroksisen talon, johon piti tehdä iso remontti. Samaan aikaan heille oli syntymässä vauva. Muuta perhettä kyllä hirvitti. Antti imitoi, miten äiti katsoi huuli vapisten täysin rangalla ollutta taloa samalla, kun poika fiilisteli projektia.

– Täytyy sanoa, että minä en olisi pystynyt siihen, yhden tyttären äiti Liina myöntää.

Siinä samassa kolmikerroksisessa talossa Antti asuu yhä viisihenkisen perheensä kanssa.

Kuka oli perheen lempilapsi?

Liina ja Antti pudistelevat päätään, he eivät asettaisi siihen asemaan edes nuorimmaista Saaraa. Hänen asemansa oli vain erilainen, oikeutetusti.

– Saarahan sai lapsena kaiken, koska me muut olimme jo vanhoja, Liina sanoo.

– Suklaamuroja, Antti mainitsee esimerkin.

Sisko ei kuitenkaan halunnut. Hän oli hyvinvointilapsi, mutta kelpuutti saman, minkä isommat sisaretkin silloin, kun vasta työelämänsä aloittaneiden vanhempien piti olla tarkkoja rahasta.

Ehkä Antilla oli kuitenkin vähän helpompaa Liinaan verraten. Isosisko ehti vääntää vanhempien kanssa kättä kaikesta aina ensin, jos sitä nyt kädenvääntämiseksi voi edes kutsua.

– Näin se vaan kulkee! Liina esikoisena raivasi polun, isovelikin oli siinä välissä, niin mullahan se oli sellaista paraatimarssia, Antti toteaa.

– Minä olin se murrosikäinen kauhistus, Liina lisää.

Lopulta he kaikki ovat kuitenkin aina yhtä. He kokoontuvat yhä yhteen niistä pienistäkin risauksista. Nykyään tilan riittää täyttämään oma perhepiiri, sillä neljälle sisarukselle on kertynyt jälkipolvea kahdeksan lapsen verran.

Aina, kun Liina tulee Nuppu-koiransa kanssa vanhempien kotiin Tuiraan Helsingistä, pöytä on katettuna, oli kello kuinka paljon tahansa. Tällä kertaa Antti oli muistanut siskoaan hakemalla hänelle heidän yhteistä herkkuaan, nahkiaisia.

Molemmat tietävät, että kotopuolessa ne maistuvat paremmilta.