Kun Antti Lindtman, 41, ja Kaija Stormbom, 60, alkoivat seurustella, piti miettiä, voiko kadulla kävellä käsi kädessä: ”Nyt ilmapiiri on huomattavasti suvaitsevampi”

Iso mies ja keijukainen! Sellainen oli kuulemma näky Vantaan tanssiopiston joulujuhlassa viime vuonna, kun Antti Lindtman, 41, ja hänen tyttärensä Sofie, 6, esiintyivät yhteisessä ohjelmanumerossaan.

Juuri nyt emme kuitenkaan tapaa Sofieta, joka on lähtenyt pulkkamäkeen isänisänsä Jokke-vaarin kanssa.

Sofia on perheen silmäterä ja todellinen elämän suoma lahja. Sitä hän on myös Antin isälle, jonka ainoa lapsenlapsi Sofie on.

– Kun kerroimme hänelle tämän ruokapöydän ääressä odotuksestamme, hänen silmistään näkyi ilo, Antti sanoo isänsä reaktiosta.

Hetki vantaalaisessa kodissa on juuri nyt rauhaisa, ja aika armeliaasti tuokioksi pysähtynyt. Pitkän ruokapöydän ääressä istuvat Sofien vanhemmat, SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman ja hänen vaimonsa, Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:n viestinnän asiantuntija Kaija Stormbom, 60.

Ikkunan takana näkyy Keravanjoen jäätynyt uoma, ja valo viipyilee kevättalven iltapäivässä.

– Tuo näkymä joelle oli meille symbolisesti tärkeä – Antti ei syntyperäisenä vantaalaisena halunnut muuttaa Helsinkiin, jossa asuin ennen naimisiinmenoamme. Olemme nyt Vantaan puolella, mutta toisella rannalla on Helsinki. Sen verran Antti tuli vastaan, Kaija nauraa.

Kaijaa naurattaa muisto siitä, ettei kaupunkilaispoika Antti aikanaan erottanut sitäkään, mikä on navetta, mikä liiteri.

– Puolustelin silloin tietämättömyyttäni sillä, ettei vantaalaisissa lähiöissä kasvanut erota jyvälaaria ydinvoimalasta, Antti hymyilee.

On helmikuu ja takana on alkuvuoden presidentinvaalikampanjan aika, jolloin Antti kiersi Suomea yhdessä SDP:n ehdokkaan Jutta Urpilaisen kanssa ja näki, mitkä asiat suomalaisia huolettavat.

– Joka puolella keskusteltiin arjesta selviytymisestä, talous- ja työelämän huolista, elinkustannusten noususta ja sotauutisten aiheuttamista peloista. Monet asioista eivät kuulu presidentin tehtäviin, mutta arvojohtajuuteen kylläkin.

Antti näki myös sen, miten eri tavoin puheisiin reagoidaan Itä- ja Länsi-Suomessa. Idässä olla puheliaampia, lännessä sytytään hitaammin.

Ja Karjalassa sytytään nopeasti, kun taas Vantaalla ollaan hitaampia lähtemään. Näin on ainakin tässä kodissa, jossa Kaija pohjoiskarjalaisena sanoo lämpenevänsä hetkessä nollasta sataan, kun Antti vasta pääsee vauhtiin. Siinä vaiheessa Kaija on jo ehtinyt unohtaa, mistä sai kimmokkeen tunnetilaansa.

– Lapsuudenkylässäni Rääkkylässä sanottiin aina, ettei pidä antaa auringon laskea vihan ylle. Eikä meillä kyllä anneta, Kaija toteaa.

Välillä Kaijan on myös sanottava Antille, että ”maa kutsuu Anttia”, kun tämä on vaipunut työajatuksiinsa. Onneksi ne eivät vaikuta yöuniin, vaikka välillä mies nukkuu kuulemma melkein toinen silmä auki.

Tunne on tuttu pienen lapsen vanhemmalle.

Kaijan ja Antin haave yhteisestä lapsesta syttyi jo pari kuukautta seurustelun aloittamisesta. Sitä ehdotti Kaija Vierumäellä vietetyn viikonlopun aikana, ja Antti hieman häkeltyi. Vaan ei vastustellut.

Haavetta ei estänyt se, että Kaija on kaksikymmentä vuotta Anttia vanhempi. Kaija tosin toteaa, että hän olisi ehkä seurustelun alussa pakittanut, jos olisi tiennyt Antin nuoren iän.

– Aika oli silloin toinen kuin nyt ja vähän meitä mietitytti kävellä kaupungilla käsi kädessä. Nyt ilmapiiri on huomattavasti suvaitsevampi, ja ihmissuhteiden kirjo laajempi, Antti sanoo.

Yhteisen tyttären Sofien syntymää edelsi suuri tragedia, kun Kaija sai viidennellä raskauskuukaudella keskenmenon.

– Kaijan ensimmäinen raskaus oli ihmetystä, toivoa ja iloa täynnä. Kun hän keskenmenon jälkeen alkoi seuraavana vuonna odottaa Sofieta, toivo ja pelko vuorottelivat jokaisena päivänä aivan loppuun saakka, Antti kertoo.

Hän sanoo, että tunnekokemus oli valtaisa, kun musertavan surun jälkeen koitti vihdoin valo ja perheeseen syntyi terve tyttölapsi.

– Kokemuksemme opetti, että synkimmänkin hetken jälkeen toivo ja valo voittavat. Sitä ajattelen tässä vaikeassa maailmanajassa, jossa on niin vähän valon pilkahduksia. On pakko uskoa, että yön jälkeen tulee aina uusi aamu ja omassa työssäni yritän tehdä kaikkeni kirkkaamman tulevaisuuden puolesta, Antti tuumaa.

Koti ympärillä on siisti tavalla, jota ei ihan aina lapsiperhekodeissa näe. Kaija sanoo kahden lapsen äidin kokemuksella, ettei hän ole tiukkisäiti, vaikka pitääkin järjestyksestä ja sen pitämisestä.

– Haluan järjestelmällisenä ihmisenä silti pitää tiettyä kuria yllä. Lelut on siivottava illalla lattialta, ja lapsella on oltava säännöt. Lapsi peilaa vanhemmistaan omaan olotilaansa, ja huomaan kyllä Sofiesta, jos olen ollut jotenkin kypärä kallellaan.

Antti kuuntelee vaimoaan ja toteaa, että Sofie on perinyt Kaijan hersyvän, nopeasti syttyvän huumorintajun. Äiti ja tytär näkevät jo toistensa kasvojen ilmeistä, missä mennään ja kohta jo nauretaan.

– Olen isänä rento ja kujeiluunkin taipuva. Olen saanut Sofielta tässä pöydän ääressä kasvohoitoa ja suostunut hänen meikattavakseen. Harjoittelemme kuperkeikkoja, ja Sofie ratsastaa olkapäilläni. Vanhemmuudessa on tärkeää myös se, että lapsi saa istua sylissä.

Kaija sanoo hieman haikeasti, että kuusivuotias kasvaa vauhdilla, siksi jokaisesta hetkestä pitäisi kyetä nauttimaan.

– Aika, jolloin lapsi haluaa istua sylissä, on ohitse nopeammin kuin aavistaakaan. Huomaan sen jo nyt.

Kiihkeää työelämää elävässä perheessä ei ole kuitenkaan aina mahdollisuutta olla läsnä ja kotona, vaikka kuinka niin haluaisi. – Jos Antista näkyi ennen takki, niin nyt takin liepeet, niin kiireistä hänen työnsä on. Arkemme on aikataulutettua ja elämme päivän kerrallaan. Saan Antin kalenterin hänen assistentiltaan ja olen kartalla mieheni menoista, Kaija sanoo.

Silloin tällöin tarvitaankin sukulaisten apua lapsenhoidossa. Onneksi Antin isä asuu perheen lähellä ja äiti itäisellä Uudellamaalla Artjärvellä. Siellä on mummila, jonne Sofie mielellään lähtee.

Lapsenhoitoapua saadaan silloin tällöin myös Kaijan edellisestä liitosta syntyneeltä 26-vuotiaalta Mandi-tyttäreltä ja hänen puolisoltaan Roopelta.

– Mandi meni naimisiin joulukuun alussa Pyhän Laurin kirkossa kuten Antti ja minä vuonna 2011. Hääjuhlakin vietettiin samassa paikassa kuin missä me juhlimme.

Maatalon kuopustyttärenä Kaija tottui jo lapsena vilkkaaseen elämänmenoon.

– Vanhempani olivat maitotilallisia ja meitä lapsia oli viisi. Vanhin siskoni on minua viisitoista vuotta vanhempi, ja nyt kun vanhempani ovat jo kuolleet, hän on Sofielle kuin bonusmummi. Hän tekee vielä 75-vuotiaana töitä päiväkodissa, mikä on uskomattoman hienoa. Sellaiseen pitäisi kaikilla voimissaan olevilla eläkeläisillä olla mahdollisuus.

Rääkkylän kodin karjalainen vieraanvaraisuus periytyi Kaijaan.

Kun Antin isä tuli kylään uuden pariskunnan luo ensimmäistä kertaa, Kaija kokkasi ”maailman parasta lohikeittoa”. Kermalla suurustettu, runsaalla tillillä maustettu keitto teki tehtävänsä, ja tuleva appi oli myyty.

– Lapsuudenkodissani piti aina olla pötyä pöydässä, ja äitini paistoi joka lauantai karjalanpiirakoita. Laskimme kerran sisarusteni kanssa, että äiti teki elämänsä aikana 450 000 piirakkaa!

Nyt jo edesmenneet Kaijan vanhemmat Sylvi ja Pentti ehtivät myös tutustua Anttiin.

Kun vävykokelas vieraili Rääkkylässä ensimmäisiä kertoja, Kaijan isä totesi ilkikurisesti, että meillä on täällä eri presidentti kuin teillä siellä etelässä.

– Tarja Halonen oli silloin presidenttinä, ja keskustalainen, kunnanvaltuustossa aikoinaan vaikuttanut appeni tarkoitti Esko Ahoa. Meitä yhdisti appeni kanssa samanlainen huumorintaju, mikä on ihmissuhteissa tärkeää. Illan juttutuokiot saattoivat päättyä toteamuksiin, että Pentistä olisi tullut hyvä demari, minusta ihan hyvä kepulainen, Antti nauraa.

Aikaa on kulunut hetki, olemme pitäneet jonkin aikaa haastattelupaussia. Kaija on keittänyt kahvia sillä aikaa, kun Antti on antanut puhelinhaastattelun suuren päivälehden politiikantoimittajalle. On helmikuu ja pahasti tulehtunut hallituksen ja työmarkkinaosapuolten välinen tilanne vaati jatkuvaa kommentointia.

Edessä on opposition jättämä välikysymys ja riitaisa keskustelu eduskunnassa. Hän sanoo, että hänen työssään tulee vastaan koko ajan isoja asioita, ja se vaatii koko perheeltä venymistä. Työnkuvaan kuuluu myös kritiikin sietäminen, eikä sen pidä antaa mennä ihon alle. Kritiikki, välillä jopa asiaton, on vain kestettävä.

Isoja ovat asiat myös Kaijan työssä MTK:ssa, jossa hän viestinnän asiantuntijana on keskittynyt muun muassa elinkeinopolitiikkaan, maatalouteen ja suomalaisen ruuan tulevaisuuteen. Eduskunnan kanssa hän on tekemissä viikoittain.

– Joka viikko kutsun kansanedustajia keskiviikkoinfoomme ajankohtaisten asioiden tiimoilta, hän kertoo.

Yhteinen nimittäjä Kaijan ja Antin työlle on yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ja vaikka ollaan tavallaan eri leireissä, se ei aiheuta kotona ristivetoa.

– Me tuemme vuorovedoin toisiamme, eikä elämäämme mahdu isoja riidanaiheita. Yhteisistä arvoistamme tärkeimpiä ovat oikeudenmukaisuus ja toisten kunnioittava kohtelu. Se koskee niin yksityis- kuin työelämää, Antti sanoo.

Anttia kutsuu jo seuraava etäkokous, ja Kaija alkaa valmistaa päivällistä. Pulkkamäestä saapuu punaposkinen Sofie. Ilta hiipii sisälle. Tänään iltasaduksi on kuulemma valikoitunut Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä. Silloin rauha laskeutuu taas tähän vantaalaiseen kotiin.