Voiko Sonkajärveltä kotoisin oleva körttiläispapin ja uskonnonopettajan poika olla avoimesti ja julkisesti homoseksuaali, niin rohkea näyttelijän töissään ja avoin mieleltään?  

Voi, ehdottomasti, sanoo Antti Holma.

– Körttiläisyys käsitetään helposti ahdasmielisyydeksi, vaikka se on kaikkea muuta. Paras henkinen kodinperintöni on avoin mieli ja kunnioitus sekä kiinnostus ihmisiä kohtaan. Olen aina saanut olla se, mikä olen, ja kodin arvomaailmasta opin sen, ettei muiden asioihin turhaan puuttua, Holma sanoo.

Antti syntyi perheensä esikoiseksi. Hänen jälkeensä syntyi vielä neljä siskoa, joista kaksi asuu nykyään ulkomailla. Vanhemmat ovat palanneet Sonkajärveltä isän suvun juurille Pohjanmaalle Lapualle, joka on Antille henkisesti läheisempi maisema kuin Sonkajärvi.

– Saimme aika vapaan kasvatuksen, ja koska meitä oli niin monta, ei vanhemmilla ollut aikaa puuttua joka asiaan.

Kun Antti Holma, 32, sanoo näytelleensä yli puolet elämästään, hän ei liioittele. Ensimmäiset näytelmät näyteltiin jo ala-asteella, jonka opettajaa Päivi Törmälää Antti ei ole unohtanut.

– Päivi antoi meille mahdollisuuksia tehdä esimerkiksi parodioita Tenavatähdet-ohjelmasta. Nauhoitimme juttujamme vhs-kaseteille, joita saimme editoida Sonkajärven kirjastossa. Päivi on ollut merkittävä ihminen elämässäni.

Yläasteella Antti Holma sanoo tehneensä itsestään aika lailla numeroa ja minäkuvaansa muovatessaan.

Nyt hän sanoo olevansa täysillä mukana viihteen korkeakoulussa. Sillä hän tarkoittaa viime syksyn Putous-ohjelmaa ja parhaillaan televisiossa katsojia keräävää Kingiä.

– Kingin amerikkalaistyyppisenä juontajana menen päin pelkojani ja koetan voittaa häpeän tunteita.

Antti Holma haluaa oppia ja selvitä myös tv-viihteen haasteesta, kuten hän selvisi teatterin haasteesta.

– Teatterikorkeakoulussa tein listan, mitä haluan tehdä. Kaikki listan kohdat ovat toteutuneet, kantaesitystä sekä monologi- ja klassikkonäytelmiä myöten.

Se on aika hyvin sanottu vasta 32-vuotiaalta näyttelijältä.

Sokkeloisten käytävien, monien suljettujen ovien ja rautaportaiden jälkeen ollaan Suomen Kansallisteatterin suuren näyttämön valoparvella.

Näyttelijä Antti Holma liikkuu teatterilla kuin kotonaan. Teatterin tuoksu, ummehtunut, aikaan pysähtynyt ja samalla uusien elämysten täyttämä, palauttaa hänelle hetkessä mieleen muistot neljä vuotta kestäneestä pestistä.

– En voi sille mitään, mutta on tämä kotiteatterini, hän sanoo.

Äänessä ei ole haikeutta, sillä hetkeä aikaisemmin Holma on puhunut kaksi tuntia kyllästymisestään suomalaisen teatterin ilmapiiriin.

Kyllästyminen tulee ilmi myös hänen syksyllä ilmestyneestä esikoisromaanistaan Järjestäjä (Otava). Siinä Holma räiskii taitavaa satiiria ja kritiikkiä joka suuntaan: teatteriin, teatterinjohtajaan, ohjaajiin ja näyttelijöihin. Romaanin Suomalainen Teatteri muistuttaa häkellyttävän paljon Kansallisteatteria ja niitä ihmisiä, joita Antti Holma vuosien takaisessa pestissään teatterissa kohtasi.

– Lukijat ovat löytävinään yhtäläisyyksiä todellisuuteen, eikä siinä mitään. Romaanini on fiktiota ja yhdistelmä monesta teatterimaailman ilmiöstä ja ihmisistä.

Yläasteen jälkeen muutto Helsinkiin 15-vuotiaana ja opiskelu Kallion lukiossa oli itsestään selvää.

Se oli myös merkittävä sosiaalinen viiteryhmä, jota Antti Holma sanoo edelleen läheisimmäksi yhteisökseen.

Jo lukiossa nähtiin, miten peitelty homoseksuaalisuus voi ajaa itsetuhoisiin ajatuksiin.

– Minut pyydettiin viime syksynä puhumaan Setan 40-vuotisjuhlaan, ja otin sen suurena kunniana. Kenenkään ei tarvitsisi enää ahdistua seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan, ja haluan tuoda asiaa esille erityisesti maaseudun jätkien takia. Teen sen työni kautta; yhteiskunnalliseksi, poliittiseksi osallistujaksi en tässä asiassa ryhdy. Nyrkkiä heristäviä tarvitaan, mutta minä en ole sellainen.

Holma sanoo, että jos hänen farkkuhameinen, karikatyyrimäinen Kissi Vähä-Hiilari -hahmonsa Putouksessa mursi ennakkoluuloja, niin jotain liikahti suomalaisessa asenneilmastossa eteenpäin.

– Meiltä puuttuu kuvastoa, joka murtaisi ennakkoluuloja. Kun olin lempikaupungissani Lontoossa töissä kymmenen vuotta sitten, koin mielipiteitä avartavan kuvastomme puuttumisen. Meillä ei vieläkään nähdä mustaihoista naista rientämässä jakkupuvussaan investointipankkiin kuten Lontoossa.

Kingissä Antti Holmalla on farkkuhameen sijaan yllään housut, itse asiassa hyvin istuva puku, joka korostaa hänen urheilullista miehekkyyttään.

Näyttelijänä hän osaa sekoittaa pakkaa taitavasti, mutta ominaislaatuaan hän ei jätä kysymysmerkiksi. Hän on ilahtunut esilletulonsa saamasta hyvästä palautteesta.

Ensimmäinen työ Kansallisteatterissa oli Janne Reinikaisen ohjaama Reviisori. Gogolin näytelmä sai uuden tulkinnan, ja teatterikorkeakoululainen Antti Holma kiinnitti kollegoidensa ja myös katsojien huomion.

Monilahjakkuus, ajatteli moni.

– Antin näyttelijänlaatu on sellainen, että hän ottaa etäisyyttä rooliinsa. Hän ei ole vanhakantainen eläytyvä näyttelijä, vaan näyttelijä, joka katsoo rooliaan vierestä. Tämä ominaisuus tekee hänestä sopivan komedioihin. Ohjaajan on helppo työskennellä hänen kaltaisensa näyttelijän kanssa, koska hän ei ota ohjeita henkilökohtaisesti, vaan ajattelee roolin materiaalina, Janne Reinikainen sanoo.

Sivullisuudesta, tarkkailijan näkökulmasta on ollut hyötyä myös Reviisorin jälkeisissä teatterirooleissa, esimerkiksi Lasisessa eläintarhassa, jonka jälkeen Holma palkittiin Thalia-palkinnolla. Tai Takomo-teatterin Perheenjäsenessä, Milja Sarkolan suurta huomiota herättäneessä kuvauksessa taiteilijaperheen elämästä.

– Antti on todella lahjakas, taitava, älyllinen ja monipuolinen itsenäinen taiteilija. Ohjaajan näkökulmasta ehkä hämmästyttävintä on hänen kykynsä yhdistää teknisen ja kehollisen ilmaisun hallinta läsnäoloon ja tunneherkkyyteen. Antti työskentelee harvinaisen itsenäisesti näyttelijänä työryhmässä, ohjaa tavallaan itse itseään. Ohjaajan ei tarvitse muuta kuin katsella vierestä ja fiilistellä, Milja Sarkola sanoo.

Sarkolan ja Holman yhteistyö oli hedelmällistä myös siksi, että näyttelijä sai nauttia valmiiksi kirjoitetusta kielestä.

– Olen hyvin kirjallinen ihminen, ja Miljan tekstistä sain täyden tuen. Jokaisella näytelmän henkilöllä oli oma erityinen kielensä ja tapansa ilmaista itseään.

Kieli ja kertomukset ovat Antti Holmalle tärkeitä. Siksi ei ole mikään ihme, että hänen esikoisromaaninsa sai erinomaiset arvostelut ja oli ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoisromaanien kilpailussa.

Puhelias erakko. Sellaiseksi Antti Holma kuvaa itseään. Hän on töissä ihmisten kanssa, mutta yksityiselämässään hän viihtyy erinomaisen hyvin yksin.

Samaa todistaa hänen hyvä ystävänsä, näyttelijä Anna-Maija Tuokko.

– Antti on sydämellinen ja ihana ystävä. Hän osaa olla seurallinen, mutta ei ole mikään suurissa joukoissa ja juhlissa viihtyvä tyyppi.

Holmaa ei nähdä bilettämässä, ei humalapäissään mokailemassa missään.

Viinanjuonti on taaksejäänyttä elämää, ja raittius on tehnyt Antti Holmasta omasta mielestään paljon miellyttävämmän ihmisen.  

– Tein itseni kannalta virheen, kun en lähtenyt edes Putouksen loppukaronkkaan. Ohjelma hitsaa porukan niin yhteen, että kyllä minun olisi niihin juhliin pitänyt mennä. Mitään tarvetta nuorisoteatterimaiseen halailuun minulla ei kuitenkaan ole.

Tv-tähdeksi nousseella näyttelijällä ei ole televisiota tai radiota kotonaan, koska hän latautuu iltaisin hiljaisuudesta. Hän lukee paljon ja keskittyy olennaiseen.

Mikä on olennaisinta?

– Minulla on seinälläni Armi Ratian aikoinaan itselleen laatima liikkeenjohdollinen huoneentaulu. Yksi sen tärkeimmistä teeseistä on seurata sisäistä majakkaansa.

Kun Antti Holman sisäinen majakka väläytti varoitusvaloja näyttämöllä oloon, hän vetäytyi pois teatterista.

Antti kyllästyi teatterin työskentelykulttuuriin ja menestysnäytelmienkin vähäisiin yleisömääriin.

Hän sanoo, että meillä on aina kerrallaan vain yksi draama- tai yksi musikaaliteatteri, yksi tai kaksi kohua herättävää ohjaajaa aivan kuten yksi avokadopastaruokatrendi vuosi sitten.

– Suomalaisen teatterin ilmapiiri on esimerkiksi saksalaiseen verrattuna jotenkin tuhnuinen, ja teatterit ovat joutuneet viihdyttämisen pakkorakoon. Nautin tällä hetkellä paljon enemmän katsomossa kuin näyttämöllä nähdessäni esimerkiksi Milja Sarkolan tai Akse Petterssonin ohjaamia näytelmiä.

Antti Holma sanoo, että jokaisen nuoren näyttelijän pitäisi saada näytellä sydämensä kyllyydestä.

– Jos saa olla näyttämöllä vain pari kertaa vuodessa, työhön saattaa tulla mutkia ja outoja painotuksia. Oli hyvä, että sain itse polttaa itseäni molemmista päistä, vaikka se kostautui. Väsyin työhöni, ja ilo katosi.

Ennen väsymystä hän ehti tehdä Kansallisteatterin Willensaunassa Liisa Mustosen ohjauksessa Tennessee Williamsin Lasisen eläintarhan. Se oli päätä ja ilmaisua puhdistava työ ja ainoa juttu, jonka viimeisessä esityksessä hän itki haikeudesta.

Nyt ilo ja tekemisen palo ovat viihteen korkeakoulussa palanneet, mutta Antti Holman näyttämöllä nähnyt katsoja ei epäile hetkeäkään hänen paluutaan teatteriin. Jos ei näyttelijänä, niin kirjoittajana.

Katsojan pitää kuitenkin odottaa, sillä nyt Holman intohimo suuntautuu työhön televisiossa ja opettamiseen Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön ohjaavana opettajana.

– Olen apu ja kivi opiskelijoiden kengässä ja käyn tunneilla häiritsemässä ja kysymässä, mitä he tekevät ja miksi tekevät.

Vaikka näyttelijät ovat lähes poikkeuksetta jossain määrin narsisteja, kuten Antti Holmakin myöntää olevansa, hän sanoo vilpittömästi kokevansa olevansa jonkin suuremman palveluksessa. Aivan kuten pappisisänsä.

Taiteilijana Antti Holma lainaa ja antaa kykyjään toisten palvelukseen.

Teksti: Liisa Talvitie

Kuvat: Petri Mulari