Eeva

Antti Heikkilä: "Olen antanut anteeksi äidilleni"

Antti Heikkilä: "Olen antanut anteeksi äidilleni"

Lääkäri Antti Heikkilän lapsuus oli epävakaa. Vasta viisi vuotta kestänyt psykoanalyysi selvensi suhteita vanhempiin. Lopullinen anteeksianto tapahtui elämäkerran kirjoittamisen jälkeen.
Teksti Riitta Nykänen
Kuvat Kari Kaipainen
Mainos

Antti Heikkilä muistaa täydellisyyden kokemuksen tarkasti. Hän oli alle vuoden ikäinen ja makasi vaunuissa. Punertavan täkin alla oli miellyttävä olla. Antti katseli katosta roikkuvaa lamppua, ja vaihtelevat kasvot kävivät kurkistamassa häntä aika ajoin. Olo tuntui eheältä ja onnelliselta, mutta miksi ympärillä olevat ihmiset riitelivät. Eivätkö he käsitä, miten upeaa elämä on?

Antti olisi halunnut sanoa heille, että on tarpeetonta riidellä, sillä maailma on fantastinen paikka. Samalla hän ymmärsi, miksi oli tullut. Näistä ympärillä olevista olisi pidettävä huolta. Sittemmin kävi ilmi, ettei tehtävä ollut vähäinen.

”Vastaavanlaisia hengellisyyden kokemuksia on yleensä kuolevilla ihmisillä, silloin kun he ovat terminaalivaiheessa ja elävät viimeisiä kuukausia tai viikkoja. Ihminen palaa kuollessaan siihen, mitä oli ennen syntymää.

Antti Heikkilä uskoo, että luomme vahvimmat toimintamallimme lapsuudessa.

Tämä ajatus on aina kiehtonut minua”, Heikkilä pohtii.

”Oma kokemukseni kaikkine yksityiskohtineen on niin vahva, ettei minulla ole ollut tarvetta sitä kyseenalaistaa. Pieni lapsi elää paljolti mielen tiedostamattomalla osalla, mikä on hyvin kokonaisvaltainen tila. Oikeastaan tietoinen ja tiedostamaton eivät ole vielä tuossa vaiheessa eriytyneet.”

”Samaan tilaan ihminen palaa vanhetessaan, jolloin mielenkiinto maailman hälinään vähenee ja sisäinen elämä vahvistuu.”

Lapsuus narsistisen äidin varjossa

Antti Heikkilän uusin kirja on nimeltään Kapea polku. Siihen kiistelty lääkäri on koonnut elämänsä inventaarion. Kirja rohkaisee lukijaa pohtimaan sisäistä maailmaansa ja omaa polkua.

”Halusin päästä omaan ytimeeni. Olen joitakin vuosia sitten käynyt läpi psykoanalyysin, joka selvensi sitä, miksi olen tällainen kuin olen. Havahduin siihen, että olen ohjelmoinut itseni tietyllä tavalla ja pystyn myös muuttamaan ohjelmointiani.”

”Kirjaa kirjoittaessa mieleeni nousi jo unohtuneita muistikuvia ja yksityiskohtia. Tärkeää oli myös se, että sain inhimillisen näkökulman omiin vanhempiini. Ymmärrän heitä nyt paremmin”, Heikkilä sanoo.

Antti Heikkilä syntyi etelähelsinkiläiseen ylemmän keskiluokan perheeseen. Isä Uuno Heikkilä oli varakkaan hämäläisen maalaistalon poika, josta tuli juristi ja ministeriön virkamies. Äiti Sirkka Heikkilä oli puolestaan lahjakas taidemaalari, joka opiskeli myöhemmin hammaslääkäriksi. Sirkka Heikkilä seurusteli mielellään aikansa kuuluisuuksien kanssa. Kylässä kävi taiteilijoita, näyttelijöitä, designereitä, poliitikkoja ja professoreita.

”Näyttelijä Kirsti Ortola oli äidin hyvä ystävä. Tauno Paloa ihailin kovasti pikkupoikana samoin kuin Mika Waltaria, joka tuntui suorastaan leijuvan ilmassa, niin erilainen hän oli muihin ihmisiin verrattuna”, Heikkilä muistelee.

”Äiti oli hyvin poikkeuksellinen ihminen, monipuolisesti lahjakas ja voimakastahtoinen. Hän oli myös jyräävä ja tunnekylmä ihminen. Jo varhain ymmärsin, miten vaarallinen hän oli. Hän manipuloi ihmisiä niin hyvässä kuin pahassa. Pienillä huomautuksilla hän saattoi nostaa ihmisen taivaisiin tai syöstä kuiluun. Myöhemmin ymmärsin, että kysymys oli narsismista.”

Lohtua Tove Janssonin luota

Antti Heikkilä kuvailee lapsuuttaan turvattomaksi. Suhde isäänkin oli etäinen.

”Narsistisen äidin varjo on pitkä. On vaatinut paljon työtä, että olen päässyt edes jollain tavoin jaloilleni”, hän tunnustaa.

Äidin käytös teki pienestä pojasta tarkkailijan ja haaveilijan. Se, ettei pojan tulemisista ja menemisistä piitattu, loi tunteen vapaudesta. Antti sai touhuta omia asioitaan.

”Tietenkin olisin kaivannut jonkinlaista ohjausta ja neuvonantajaa. Toisaalta opin kulkemaan eteenpäin sisäisten impulssien viemänä. Sisimmässäni on ollut jokin punainen lanka, josta olen vaikeinakin aikoina pitänyt kiinni. On ollut tunne, että olen ollut vahvassa näkymättömässä ohjauksessa.”

Kun olo kotona alkoi ahdistaa, hän poikkesi vierailulle samassa rapussa asuvan naapurin luokse. Tämä ei ollutkaan kuka tahansa, vaan kuuluisa kuvataiteilija Tove Jansson.

”Osoitteemme oli Ullanlinnankatu 1. Tovella oli suorastaan maaginen kyky vangita lapsen huomio. Hän saattoi kertoa uskomattoman tarinan kahvikupistaan ja jatkaa seuraavalla kerralla siitä, mihin oli edellisellä kerralla jääty. Ihailin häntä kovasti.”

“Jokainen meistä tarvitsee särön, jotta voimme kehittyä”, Antti uskoo.

“Sielua on kuunneltava”

Kun omat vanhemmat olivat mitä olivat, poika haki tuttavapiiristä isän ja äidin korvikkeita.

”Haaveilin siitä, että Tauno Palo olisi isäni. Kadehdin sitä, miten hän rakasti nuorimmaistaan Jukka-Pekkaa. Tauno oli tavattoman herkkä ja hyvä ihminen. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi niin voimakas karisma kuin hänellä oli."

Koulussa Antti Heikkilä ei viihtynyt ollenkaan. Hän koki sen suorastaan vastenmieliseksi paikaksi, jossa hänestä yritettiin tehdä jotain muuta kuin hän oli.

”Tein vastarintaa aika pitkään. Lääketiedettä opiskellessani koin, ettei se, mitä silloin opetettiin, ollut minua varten. En keksinyt muutakaan vaihtoehtoa, joten päätin, että yritän olla mahdollisimman hyvä, jotta voin tulla itsenäiseksi”, Heikkilä kertoo.

Hän erikoistui kirurgiksi ja ortopediksi.

”Muistan, kun uusi leikkaussali avautui, ja oivalsin, että ilman tätä koneistoa en ole mitään. Sillä hetkellä tuli voimakas tunne, että jonain päivänä minun on ryhdyttävä itselliseksi. Jälkeenpäin ajatellen siinä oli selkeä sielun kutsu. Nyt teen työtä ilman minkäänlaista ulkopuolista koneistoa.”

Antti Heikkilä haluaa rohkaista ihmisiä kuuntelemaan sielunsa ääntä.

”Sielu kutsuu silloin, kun yhtäkkiä tulee valtava innostus ja uteliaisuus jotain asiaa kohtaan. Sielua on silloin kuunneltava ja mentävä sen mukaan, muuten kuiskaukset saattavat loppua.”

Sielua pitää myös suojella liialta hälyltä ja meteliltä. On hyvä pitää taukoa median käytössä. Kun sielu saa olla hiljaisuudessa, sieltä alkaa kummuta uusia ideoita”, hän neuvoo.

“Naisystävät muistuttivat äitiäni”

Oman sielunsa vahvan kutsun Heikkilä tunsi selatessaan taidekirjaa lontoolaisessa kirjakaupassa. Yhtäkkiä katse pysähtyi maalaukseen, joka esitti istuvaa vaaleahiuksista naista punaisessa puvussa. Kuva vangitsi tajunnan hetkessä. Kirja oli ostettava saman tien, ja loppuilta sujuikin hotellihuoneessa kuvaa katsellen.

Pian selvisi, että maalauksen tekijä oli Agnolo Bronzino ja taulu esitti henkilöä nimeltä Lucrezia Panciatichi.

Seuraavaksi Heikkilä matkasi Uffizin galleriaan katsomaan alkuperäistä teosta.

”Kävin kolmena peräkkäisenä päivänä tapaamassa Lucreziaa. Bronzinon maalauksissa on vahvasti läsnä sielu. Vei kauan aikaa ennen kuin ymmärsin, että taiteilijan maalaukset ovat kuvia sielustani.”

”Lucrezia symboloi sieluni feminiinistä puolta, jonka olin polkenut syvälle tiedostamattomaan.

Ymmärsin, että olin elänyt vuosia nyrkit pystyssä. Tuo taulu mursi kuvan hellimästäni kovasta kundista ja sysäsi minut muutoksen tielle.”

Kirjassaan Heikkilä puhuu suuresta muutoksesta. Siihen liittyvät äidin kuolema, avioero sekä lukuisat naissuhteet. Oivallus muutoksen tarpeesta kumpusi eräällä moottoripyöräretkellä.

”Yritin aika pitkään kompensoida työnteolla sitä, että voin henkisesti huonosti. Sitten tuli päätepiste. Aavistin jo aika pitkään, että elämä on laitettava täysin uusiksi.”

”Järkytyin pyörällä ajaessani siitä, että ymmärsin kaikkien ympärilläni olevien naisten muistuttavan tavalla tai toisella äitiäni. Ikään kuin olisin yrittänyt ratkaista suhdettani äitiini noiden naisten kautta.”

Psykoanalyysilla eroon vanhoista kaavoista

Pyöräreissun jälkeen Heikkilä matkusti taas Lontooseen ja osti kasan postikortteja.

”Voi kuulostaa nyt lapselliseltakin, mutta lähetin postikortit kaikille naisystävilleni ja päätin suhteet. Korteilla oli symbolinen merkitys. Olin tehnyt kerrankin jotain konkreettista muutoksen eteen.”

Sen jälkeen Heikkilä on neuvonut potilaitaan kirjoittamaan negatiiviset asiansa paperille ja polttamaan sen ulkoilmassa. Näin menneet murheet lähtevät tuulten mukaan.

Korttien lähettämisen jälkeen ei kulunut kovin kauan, kun Heikkilä tapasi nykyisen vaimonsa Maaritin, jonka kanssa hän sanoo päässeensä aivan uudelle tasolle parisuhde-elämässään.

”Lapsuus on hyvin voimakas aika. Silloin meissä muodostuvat tietyt mallit toimia, ja niitä ohjelmointeja on vaikea muuttaa. Suosittelen psykoanalyysia, jos todella haluaa päästä vanhoista kaavoistaan eroon. Tie on tosin pitkä. Minullakin se kesti viisi vuotta.”

Parasta oli se, että jatkuva sisäinen sotatila oman itsen kanssa loppui.

”Kannoin mukanani suurta surua perheestäni. En tuntenut niinkään syyllisyyttä, sillä tiesin tehneeni voitavani sekä alkoholisoituneen äitini että veljeni kanssa. Heidän kuolemansa jälkeen en kuitenkaan kokenut rauhaa, kuten olisi pitänyt. En päässyt surusta irti, vaikka olinkin ollut itselleni armollinen. Olin vilpittömästi yrittänyt tehdä heidän kanssaan parhaani.”

Kateuden tunnustaminen helpottaa

Psykoanalyysi auttoi Heikkilää pääsemään paremmin selville omasta varjostaan.

”Varjo tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että osaa ottaa vastuun omasta pimeästä puolestaan. Jokaisella meillähän sellainen on. Jos et vastaa varjostasi, muut joutuvat kantamaan sen seuraukset. Yleensä varjot liittyvät häpeään, pelkoihin ja heikkouden tunteisiin. Myös omat varjoni löytyvät tästä listasta”, Heikkilä tunnustaa.

”Parhaiten varjonsa tunnistaa siitä, mikä ärsyttää ja saa vihaiseksi. Niinä hetkinä kannattaa heti herkistyä. Silloin on oivallinen tilaisuus tunnistaa vaikkapa kateutensa.”

”On turha tuomita niitä, jotka saavat varjomme esiin. Sen sijaan olisi hyvä, jos ymmärtäisimme noiden tunteiden kumpuavan omasta mielestämme ja nousevan pintaan toisten heijastamina.”

Varjonsa vangit elävät Heikkilän mielestä jarru päällä.

”Kateuden tunnustaminen voi olla todella helpottavaa. Kohta sille voi jo nauraa ja silloin on jo selvillä vesillä. Kun ihminen huomaa riittämättömyyden tunteensa, vihansa ja pelkonsa, hän on astunut jo ison askeleen eteenpäin.”

Heikkilä haluaa rohkaista ihmisiä löytämään sisäisen maailmansa. Sen myötä elämään tulee kuin tilauksesta ilo. Itse hän kokee päässeensä sisälle ”kenttään”, jossa tapahtuu jatkuvasti ihmeellisiä asioita.

”Elämä yksinkertaisesti helpottuu. Asiat loksahtelevat yllättäen paikoilleen ilman suuria ponnisteluja. Tuntuu kuin sinulle tuotaisiin tarjottimella juuri niitä asioita, mitä olet vähän aikaa sitten ajatellut.”

Lääkäri, joka ui vastavirtaan

Tämän Heikkilä sai huomata vaikkapa nykyistä kotikaupunkiaan etsiessään. Kolme vuotta sitten tehty spontaani viikonloppumatka muutti yllättäen elämän suunnan.

”Olimme pohtineet ulkomaille muuttoa jo pitkään ja kokeilleet asumista muun muassa Berliinissä. Kun sitten päätimme pistäytyä viikonlopuksi Hampuriin, huomasin jo lentokentällä, että nyt olin tullut kotiin. Maarit, jolle kaupunki oli jo entuudestaan tuttu, nauroi, että vihdoinkin huomasit.”

Se, mitä sisäisessä maailmassa tapahtuu, heijastuu Heikkilän mukaan myös ympäristöön. Potilastyössään hän ei ole kiinnostunut enää ihmisen oireista vaan pikemminkin siitä, mitä potilaalle kuuluu.

”Lääkärin työhän on taitoa ja kokemusta, sekä omaa että muiden. Noin 20 prosenttia siitä on tiedettä. Mitä enemmän kohtaan potilaita, sitä enemmän opin. Psykoanalyysi auttoi entisestään kuuntelemaan, nuuhkimaan ja aistimaan ihmistä.”

Heikkilä kiinnittää esimerkiksi enemmän huomiota äänensävyyn kuin siihen, mitä ihminen oikeasti puhuu.

Antti Heikkilä on lääkärinä kulkenut omaa tietään ja joutunut sen vuoksi puolustamaan näkemyksiään virallista lääketiedettä vastaan. Hän vieroksuu lääketeollisuuden valtaa ja puolustaa avoimesti muun muassa voin käyttöä ja ruokavalion merkitystä hyvinvoinnille.

Valtavirtaa vastaan hän toimii syövän ja kakkostyypin diabeteksen hoidossa. Kolesteroliarvolla ei Heikkilän mielestä ole merkitystä. Esimerkiksi kakkostyypin diabetes on hänen mukaansa hoidettavissa oikealla ravinnolla.

Antti halusi kirjoittaa kirjan, jossa hän kertoo omasta henkisestä kasvustaan.

“Naiset ovat miehiä joustavampia”

Toista mieltä oleminen on tuonut tullessaan kiusaamista ja jopa tappouhkauksia. Lääkärinä toimimistakin on yritetty kyseenalaistaa.

”Olen joutunut puolustautumaan ja perustelemaan kantojani vuosia, mutta nyt senkin asian kanssa alan olla jo tasapainossa. Olen oivaltanut, ettei minun enää tarvitse olla nyrkit pystyssä oman asiani puolesta.”

”Ihmiset alkavat kyseenalaistaa monia asioita itsekin. Tietoisuus kasvaa. Muutos lääketieteessä tai ravitsemuksen ymmärryksessä on väistämätön”, Heikkilä uskoo.

Lääkärinä Heikkilän perusidea on se, että ihmiset tulisivat toimeen ilman lääkkeitä ja leikkauksia. Hänen nettivastaanotollaan potilaat jakavat omia kokemuksiaan yhdessä lääkärin kanssa.

Omassa työssään hänelle on tärkeää oikeanlaisen hengen ylläpitäminen. Rahaa hän pitää mielipuolisena menestyksen mittarina. Henki ei hänen mielestään tarkoita maagisten riittien luomaa tilaa, vaan se on läsnä kaikessa, missä ihmiset toteuttavat rehellisesti alkuperäistä tarkoitusta. Työn laadusta voi päätellä, onko siinä ollut henki mukana vai ei.

”Tunnistan tämän myös omassa työssäni. Jos olen täydestä sydämestäni paneutunut ja rehellinen, homma toimii.”

”Jos taas ajattelet työssäsi ensisijaisesti rahaa ja alat tulla ahneeksi, henki katoaa ja projekti romahtaa. Nokia on tästä erinomainen esimerkki. Sen erityinen henki hävisi, kun yläkastiin iski ahneus.”

Elämään pitäisi suhtautua Heikkilän mukaan joustavasti. Joustavat selviävät paremmin kuin vastahankaan olevat.

”Luonnosta löytyy hyviä esimerkkejä joustavuudesta. Tammi katkeaa helposti, mutta paju taipuu ja venyy. Sekin on tosiasia, että naiset ovat miehiä joustavampia. Osittain siksi naiset elävät miehiä kauemmin.”

Selkäkipu voi johtua torjutusta vihasta

Heikkilä sanoo yrittäneensä elää niin, etteivät ”tahrat tartu takkiin”. Pahinta olisi kaunaisuus.

”Olen sellainen, että rokotan aika herkästi, jos joku tulee tönimään, mutta en kanna kaunaa enkä ole kostonhimoinen. Ikäviä ja hankalia ihmisiä kannattaa vältellä. Ylpeyteensä ei ole suotavaa indentifioitua, muuten tulee seinä vastaan. Eläimistä voi tässä asiassa ottaa oppia. Jos menet liian lähelle, ne ärähtävät, mutta eivät ne ketään lähde vainoamaan”, Heikkilä naurahtaa.

Omia taakkojaan kannattaa pohtia ja päästää niistä irti. Heikkilän mukaan selvittämättömät tunteet päätyvät useimmiten kivuiksi ja oireiksi ihmisten selkään.

”Erikoistuin aikoinani nimenomaan selkäleikkauksiin ja olen vuosikymmenet pohtinut, miksi selkävaivat ovat niin tavattoman yleisiä.

Tällä kokemuksella ja kirurgina uskallan sanoa, että selkävaivojen alkusyyt löytyvät torjutusta vihasta. Kun ihminen ei saa toteuttaa itseään, hän varastoi kiukkunsa syviin selkälihaksiin. Solut alkavat kärsiä hapen puutteesta ja kipu yltyy.”

”Kannattaa pohtia omia tuntemuksiaan, kun selkävaiva on kiusana. Senkin voin sanoa, että usein läheiset ihmiset tekevät meistä selkäsairaita, samoin kuin oma itseruoskinta. Ihminenhän puhuu aika ikävästi itselleen: miksi tein senkin virheen, olen huono ja heikko”, Heikkilä muistuttaa.

“Äiti teki minusta selviytyjän”

Kirjan kirjoittamisen jälkeen Antti Heikkilän valtasi ihmeellisen rauhallinen olo. Tuntui kuin jokin ongelma olisi kadonnut. Äitiään kohtaan hän sanoo tuntevansa tällä hetkellä kiitollisuutta. Välit ovat vihdoin kunnossa.

”Perhedynamiikkaan ei ole enää tarvetta palata. Taakka suhteessa äitiini on hävinnyt. Olen katsellut äitini lapsuuden kuvaa, jossa hän pikkutyttönä on isänsä arkun vieressä.”

”Hänen kasvoistaan näkyy, ettei hän surrut, vaan pikemminkin sulkeutui omaan maailmaansa. Voi olla, että tuolla tapahtumalla oli merkitystä hänen tunne-elämälleen”, Heikkilä sanoo.

”Äitinä hän potki minut liikkeelle ja teki minusta selviytyjän. Mitä muuta voin olla kuin kiitollinen. Jos olisin ollut mamman poika, ehkä mitään sisäistä kasvua ei olisi edes tapahtunut. Tarvitaan särö, jotta kehitymme.”

Elämän tarkoituksen pohdintaan Heikkilä muistaa kannustaa myös potilaitaan. Kasvun hän ei usko loppuvan koskaan. Itse hän toivoo pääsevänsä vielä yhtä eheään ilon tilaan kuin kauan sitten vauvana kopassa.

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 06/2016.

Julkaistu: 29.7.2016