Puheenaiheet
Apu

Antti Hanhivaaran katoaminen oli omaisille täydellinen pysähdys

Antti Hanhivaaran katoaminen oli omaisille täydellinen pysähdys

Yli 10 vuotta sitten kadonneen Antin äiti sanoo, ettei hänen mielessään pyöri vieläkään mikään muu kuin pojan katoaminen. Epätietoisuus rakkaan kohtalosta on raskas taakka kantaa.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Laitilalainen Kaisa Lehtinen ei koskaan unohda aamua, jolloin hän näki poikansa Antti Hanhivaaran, 21, viimeisen kerran. Oli lokakuu vuonna 2006. Ivalossa asunut Antti oli käymässä läheistensä luona Varsinais-Suomessa Laitilassa viikkoa ennen katoamistaan. – Se Antin viimeinen lähtö oli jotenkin niin…, Lehtinen saa sanotuksi, kunnes keskeyttää lauseen.  Liikutus ottaa vallan. Lähes 11 vuoden takaisista muistoista kertominen on edelleen raskasta. – Taisin sanoa Antille jotain tavallista, kuten ajele varovasti. Jäin katsomaan rappukäytävän ikkunasta, kun hän lähti autollaan. Sitten Antti yhtäkkiä palasikin takaisin. Hän tuli ulos autosta, juoksi kauheaa vauhtia rappuset ylös ja halasi. Halaus jäi äidin ja pojan viimeiseksi. Sen jälkeen Antti lähti pitkälle matkalle.  Matkasta tuli pitempi kuin kukaan osasi aavistaa. Ikuinen.  Antti katosi jäljettömiin lauantaina 14. lokakuuta 2006. Ivalosta kotoisin oleva perhe muutti Laitilaan, kun Antti oli kolmannella luokalla koulussa. Poika palasi pohjoiseen 17-vuotiaana – hän halusi opiskella eräoppaaksi.  Antti piti tiiviisti yhteyttä perheeseensä ja vieraili Laitilassa säännöllisesti. Äitinsä kanssa hän jutteli puhelimessa lähes päivittäin, viimeksi katoamista edeltäneenä iltana. – Antti soitti minulle silloin perjantaina. Hän mietti, että autoon pitäisi vaihtaa talvirenkaat, kun pohjoisessa oli jo lunta. Antin piti seuraavana maanantaina aloittaa työt eräoppaana. Totta kai olen miettinyt, viestittikö hän minulle sen puhelun aikana jotain sellaista, jota en ole ymmärtänyt. Minusta se oli kuitenkin ihan tavallinen puhelu.

Antin viimeisen illan, yön ja aamun tapahtumista liikkuu ristiriitaista tietoa.  Varmasti tiedetään, että hän oli viettänyt aikaa asunnollaan Ivalon Sairaalantiellä. Poliisin kertomien tietojen mukaan paikalla oli ollut ainakin hänen ivalolainen kaverinsa. Puoliltaöin kaksikko oli lähtenyt Antin autolla – vuosimallin 1982 Toyota Carinalla – 140 kilometrin päähän Karigasniemelle. Siellä oli vietetty iltaa muutaman hengen porukalla, ja joidenkin tietojen mukaan Antti oli nähty myös paikallisessa ravintolassa. Poliisin kertoman mukaan Antin ja hänen kaverinsa matka oli jatkunut Karigasniemeltä Angeliin, jonne he olivat kyydinneet kaksi henkilöä noin kello kahdeksalta aamulla. Edelleen poliisi kertoo, että nelikko on viettänyt aikaa Angelissa yksityisasunnossa, jonka jälkeen Antti on poistunut autollaan läheiselle sorakuopalle.  Yksi seurueeseen kuulunut muistelee Avulle, että Antti ja tämän kaveri poistuivat asunnosta eri aikaan.  Toinen ei halua puhua asiasta.

Vaikka epätietoisuus on aina läsnä, elämän on jatkuttava. Perhe on pitänyt tiiviisti yhtä vuosien aikana.

Antin autosta tehdään Angelissa aamun aikana useita havaintoja.  Ensin kolmehenkinen porukka näkee Toyota Carinan ajavan heitä vastaan ennen Angelia. Hetken kuluttua kovaa vauhtia kiitävä Carina ja sen perässä tuleva toinen auto ajavat heidän ohitseen.  Muutaman kilometrin matkanteon jälkeen autoporukka näkee Carinan pysähtyneenä tien reunassa. Yksi autoporukkaan kuuluvista käy torumassa Carinan kuljettajaa kaahaamisesta. Hän ei osaa myöhemmin sanoa, oliko kuljettaja Antti Hanhivaara.  Autoporukan jatkaessa matkaansa heitä vastaan kävelee Antin mukana ollut ivalolainen kaveri. Kello on noin kymmenen, kun Carina jälleen havaitaan. Angelilainen poromies pysäyttää kovaa ääntä pitävän auton kuljettajan. Hän tunnistaa kuljettajan Antin kaveriksi, jonka autoileva porukka oli aiemmin nähnyt kävelemässä yksin.  Kuljettajan vieressä istuvaa miestä silminnäkijä ei tunnista. Hän kertoo, että miehellä oli korvakoru – Antilla sellaista ei ollut. Poliisin mukaan tämä ei tarkoita, ettei henkilö olisi voinut olla Antti Hanhivaara. – Kun ihmiset muistelevat havaintojaan useiden päivien päästä, useimmilla henkilöillä muistikuvat muuttuvat. Pidän inhimillisenä sitä, että ihmiset antavat vääriä tuntomerkkejä tai havainnot poikkeavat toisistaan. Enemmän epäilyksiä heräisi, jos havainnot olisivat täysin yhteneviä, sanoo katoamisen alkuperäisestä tutkinnasta vastannut rikosylikonstaapeli Jaakko Mäkelä Lapin poliisilaitokselta.

Poromies näkee Antin ivalolaiskaverin Angelissa vielä kerran. Tämä kävelee autoilevaa silminnäkijää vastaan muutaman kilometrin päässä siitä paikasta, jossa silminnäkijä oli aiemmin häntä puhutellut. Vähän matkan päässä poromies näkee Toyota Carinan romuttuneena tienposkessa.  Kaveri on kertonut poistuneensa jossain vaiheessa Antin kyydistä ja jatkaneensa matkaa kävellen. Kotiinsa Ivaloon hän on päässyt toisella kyydillä. Hän on kertonut nähneensä kotimatkallaan Antin hajonneen auton tienposkessa. Kello yksitoista Angelissa tehdään vielä yksi havainto.  Kaksi hakkuutöissä olevaa henkilöä näkee heille tuntemattoman miehen kävelevän kädet taskuissa kohti metsää. Poliisi pitää todennäköisenä, että kulkija oli Antti Hanhivaara. Varmuudella Hanhivaaraa ei tunnisteta, mutta poliisin mukaan yleiskuvaus täsmää häneen. – Ei ole tullut esille ketään muutakaan, joka sopisi siihen. Tuohon aikaan vuodessa alueella ei ylimääräisiä kulkijoita ole, Mäkelä toteaa.

Antin kaveri käy keskiviikkona kertomassa poliisille, että ”Antti taisi jäädä metsään”.  Seuraavana päivänä Antin täti tekee katoamisilmoituksen.  Perhe ajattelee heti, että Antille on tehty pahaa. Itsemurhaan he eivät usko vieläkään. – Antilla oli elämässään tärkeitä asioita. Hänellä oli koira ja auto, joista hän piti hyvää huolta. Antti oli myös aloittamassa maanantaina työt, ja hän oli laittanut työhakemuksia muuallekin. Miksi hän olisi itselleen mitään tehnyt? äiti ihmettelee. Äidin mukaan on vaikea kuvitella, että Antti olisi satuttanut itseään. Hänen huulilleen nousee hymy, kun mieleen muistuu eräskin kommellus Antin lapsuudesta. – Antti oli kipuherkkä poika. Kerran hän teloi itseään vahingossa käsityötunnilla ja minulle soitettiin, että tule äkkiä tänne, Antille on sattunut jotain. Menin paikalle huomatakseni, että Antilla oli pieni haava peukalossa.

Poliisi pitää todennäköisenä, että Antti harmistui autonsa hajoamisesta, käveli päämäärättömästi metsään ja eksyi sinne kohtalokkain seurauksin.  Äiti ja Antin sisko Elina Tuiskala eivät tähän usko. – Hän oli toiminut eräoppaana ja tiesi, ettei tulisi pärjäämään metsässä pitkään. Ja eihän kukaan järkevä ihminen toimisi tuollaisessa tilanteessa noin, Tuiskala pohtii. Kaisa Lehtinen kävi Angelissa viikko Antin katoamisen jälkeen. Antin auto oli edelleen tienposkessa kaksi rengasta tyhjänä, ilman puskuria ja rekisterikilpiä. Poliisi ei missään vaiheessa tutkinut autoa, koska henkirikosta ei epäilty. – Koko Lapin lääni oli saanut koluta auton läpi. Löysin Antin puhelimen laturin siltä paikalta, missä sen kuuluukin olla. Auton olisi saanut käyntiin, joten miksei Antti olisi lämmitellyt siellä ja ladannut puhelintaan, jos siitä oli akku loppu? Miksi hän olisi lähtenyt harhailemaan metsään eikä hakenut apua? Myös Antin ivalolaiskaveri on kertonut käyneensä autolla keskiviikkona – etsimässä Antin puhelinta.

Antti kävi läheistensä kanssa syntymäpäivämatkalla Lontoossa vain pari kuukautta ennen katoamistaan.

Elina Tuiskala oli tapahtuneen aikaan 16-vuotias. Hän muistaa ihmetelleensä jo katoamispäivänä, miksi veljen puhelin on kiinni. – Olin hieman huonolla tuulella ja kiroilin, että mikähän silläkin nyt on, kun ei voi puhelimeen vastata. Äiti sanoi, että jos hän on jo nyt niissä opashommissa eikä metsässä ole kuuluvuutta. Hän oli ollut aiemminkin tavoittamattomissa samasta syystä. Mutta Antti ei ollut erämaassa oppaana. Hän oli kadonnut.  Perhe on kantanut epätietoisuuden raskasta taakkaa jo lähes 11 vuoden ajan. Kadonneen henkilön omaisen elämä on täynnä kaipausta ja kysymyksiä, joihin ei saa välttämättä koskaan vastauksia. – Ihmiset, joiden läheinen ei ole kadonnut, eivät voi ymmärtää kaikkea tätä ahdistusta. Jos oma lapsi kuolee, asian oppii hyväksymään ajan myötä. Surun voi surra rauhassa, viedä haudalle kukkia ja viettää siellä aikaa. Me emme ole saaneet tehdä sitä. Emme ole saaneet surra. Elina Tuiskala ei tahtonut käsitellä asiaa ammattiauttajan kanssa, vaikka sellainen perheen luona vierailikin. – En halunnut silloin puhua, en pystynyt. Myöhemmin tämä asia alkoi piinata niin paljon, että hain itse apua. Keskustelin psykologin kanssa, mutta se ei tuntunut vievän mitään eteenpäin. Tuntui, että puhuimme aina kaikesta muusta, mutta emme koskaan päätyneet Antin katoamiseen. Hän tuntui väistelevän aihetta. Elina muistelee päivittäin veljeään, jonka muistaa olleen kiltti, rauhallinen ja suojelevainen. – Hän piti huolta, etten eksyisi huonoihin porukoihin.

Pojan katoamisesta puhuminen on Kaisa Lehtisen mukaan kaksijakoinen asia. Välillä se helpottaa tuskaa, välillä saa aikaan valtavia itkukohtauksia ja epätoivoa. Kadonneen omaisena oleminen on kuin painajaista, josta ei voi herätä. – Kaikki muistuttaa siitä jatkuvasti. Mikään muu ei enää pyöri mielessä. Yhtään tuntia hereillä ollessa ei mene, etten asiaa miettisi. Jos jostain tulee vaikkapa Antin lempiruoan tuoksu, kaiken käy läpi taas uudelleen. Ei siitä pääse hetkeksikään irti. Antin vanhojen valokuvien katselu aiheuttaa äidissä ristiriitaisia tunteita. Omaa poikaansa ei halua unohtaa, mutta kuvien näkeminen nostaa aina tunteet pintaan. – Kotona yritän välillä mennä kuin laput silmillä. Tiedostan, että Antin kuvat ovat hyllyssä, mutta koetan hokea itselleni, että älä katso niitä, älä katso niitä. Monena iltana päädyn kuitenkin itkemään yksin. Tulee täydellinen epätoivon tila, ja alkaa miettiä, että eihän tämä herranen aika voi olla mahdollista, Kaisa Lehtinen sanoo murtuen. – En osannut ikinä kuvitella, että jotain näin kamalaa voisi tapahtua. Elimme aivan tavallista elämää, aika meni eteenpäin, ja lapset kasvoivat. Sitten tuli täydellinen pysähdys. Aivan kuin olisin pudonnut kuiluun. Sekä äiti että tytär itkevät.

Antti Hanhivaara on ollut tähän saakka virallisesti elossa.  Kadonneiden kuolleeksi julistamisen odotusaika on yleensä viisi vuotta katoamishetkestä. Poikkeuksena ovat esimerkiksi katastrofitilanteet tai onnettomuudet, joissa kadonneen henkilön voidaan olettaa menehtyneen, vaikka ruumista ei olisi löydettykään. Tällöin kuolleeksi julistamista voi hakea välittömästi. Kaisa Lehtinen on kyennyt vasta nyt, lähes 11 vuoden jälkeen, hakemaan poikansa kuolleeksi julistamista. Hän on tietoisesti viivyttänyt prosessin aloittamista, vaikka asiasta on perheen keskuudessa puhuttu vuosia.  – Se on niin vaikeaa. Oman lapsen kuolleeksi hakeminen… Eihän sellaista kukaan halua tehdä, hän sanoo ääni väristen. Kun päätös kuolleeksi julistamisesta tulee, Antille on tarkoitus pitää hautajaiset lokakuussa. Niissä ei ole vainajaa.  Äidin mielen täyttää jälleen liikutus. Hänelle Antti ei ole kuollut, ennen kuin ruumis löytyy. – Minä uskoin jonkin aikaa siihen, että hän voisi olla jossain muualla. Ehkä yritin sillä tavalla suojella itseäni. Kerran Ivalossa käydessäni huomasin, että talo, jossa Antti asui, oli purettu. En voinut enää edes sanoa, että tuossa hän joskus asui. Tuntui siltä, kuin hänet olisi hävitetty maan kartalta kokonaan, sisko miettii. Äidille pahin kokemus oli Antin asunnon tyhjentäminen. – Koko ajan toivoin, että Antti tulisi sisälle ja kysyisi, mitä sinä äiti oikein teet. Se oli aivan kauheaa. Menin välillä vessaan itkemään. Huusin sisälläni, että tule nyt sieltä rapusta ja avaa ovi! Puhuessaan Antin katoamisesta perheen ulkopuolisille Kaisa Lehtinen asettaa itsensä tilaan, jossa hän pystyy suhtautumaan asiaan rauhallisesti ilman suurempia tunteenpurkauksia. – Aina kuulee ihmisten sanovan: ”Sinä kestät kyllä, sinä olet niin vahva”. Paskanmarjat! Se on vain kuori, jonka olen luonut. Annan itselleni luvan romahtaa kunnolla vasta sitten, kun tämä asia selviää. Ennemmin en voi. Kadonneen omaisen kohtaaminen on ympärillä oleville hankalaa. Mitä sanoa ihmiselle, jonka läheinen ei ole varmuudella kuollut, mutta tuskin enää elossakaan? Osanoton ilmaiseminen tuntuu sopimattomalta, mutta miten muuten myötäelämistä voisi osoittaa?  Kadonneiden omaiset ovat tässäkin asiassa väliinputoajia. – Kun Antti katosi, ihmiset soittelivat hirveästi ja kyselivät kuulumisia. Mutta alkuvaiheen jälkeen asian kanssa jäi aika yksin. Ymmärrän, etteivät ihmiset uskalla ottaa yhteyttä, koska eivät tiedä mitä sanoa eivätkä halua loukata. Mutta samalla se aiheuttaa jonkinlaisen tyhjyyden. Tulee tunne, että tämän asian kanssa pitää taistella yksin, äiti sanoo.

Mielessä myllertävä epätietoisuus muuntuu ajoittain vihaksi, erityisesti poliisia kohtaan. Lukuisat avoimet kysymykset eivät jätä perhettä rauhaan.  Antin äiti ja sisko ovat koettaneet saada vastauksia tekemällä useita etsintäreissuja pohjoiseen, viimeksi heinäkuun puolivälissä. – Miksi poliisi ei enää etsi Anttia? Minkä takia asian tutkiminen on jätetty omaisten harteille? Miksi hän saa olla siunaamattomassa maassa? äiti kysyy. Poliisi on tehnyt etsintöjä Angelissa viimeksi kaksi vuotta sitten. Rikosylikonstaapeli Jaakko Mäkelä muistuttaa, että etsittävä alue on käsittämättömän laaja. – Täällä pohjoisessa riittää paikkoja, joihin ihminen ei ole jalallaan astunut. Ihmisen jäännökset menevät kuivassa maastossa hyvin nopeasti sellaiseksi, ettei niitä enää ihmisen jäännöksiksi tunnista. Kahden vuoden jälkeen vaatteistakaan ei ole välttämättä paljon jäljellä.

Katoamistapauksia on selvinnyt Suomessa pitkänkin ajan jälkeen. Kangasalla vuonna 1993 kadonneen Raija Juutilan jäännökset löydettiin 18 vuotta myöhemmin. Poliisi ei alkuperäisessä tutkinnassa uskonut henkirikokseen, vaan luotti Juutilan avomiehen kertomukseen vaimonsa omaehtoisesta katoamisesta. Lukuisat epäkohdat otettiin lähempään tarkasteluun vasta vuosia myöhemmin. Uusien tutkijoiden johdolla 2008 tapausta alettiin tutkia henkirikoksena. Juutilan jäänteet löydettiin kolme vuotta myöhemmin avomiehen yrityksen tontilta. Mies tuomittiin taposta. Myös Antti Hanhivaaran omaiset uskovat henkirikoksen mahdollisuuteen. Heitä vaivaa suuresti poliisin suhtautuminen asiaan.  Kaksi vuotta katoamisen jälkeen Kaisa Lehtinen kävi Ivalon poliisilaitoksella. Omaiset olivat hankkineet omatoimisesti veneen ja ihmisen jäljittämiseen erikoistuneen koiran etsintöjä varten. – Tapausta tutkinut poliisi vain tokaisi, miksi ihmeessä tongin tätä asiaa enää – siitähän on jo kolme vuotta aikaa. Vastasin, että katoamisesta on kulunut vasta kaksi vuotta. Poliisi sanoi myös, että heillä on niin valtava nippu papereita, ettei hän voi lähteä niitä kaikkia selvittämään. Mutta sehän on hänen tehtävänsä! Lehtisen mukaan paikallista poliisia ei ole tuntunut lainkaan kiinnostavan useat alueella tehdyt löydökset.  Kadonneiden etsintään erikoistunut Reino Savukoski oli omaisten kanssa etsimässä Anttia Angelissa vuonna 2008. – Maastosta löytyi samanlaiset alushousut, joita Antti käytti, sekä sulanutta, vaateperäistä ainesta ja nappeja. Reino Savukosken koirat kaivoivat paikalta myös hiiltyneitä luita. Reino sanoi nähneensä elämänsä aikana niin monta vainajaa, että käski heti luut nähtyään soittaa poliisille. Poliisi vastasi, että tuokaa ne mukananne sitten, kun tulette tänne. Poliisilaitoksella luita ei suostuttu ottamaan vastaan. Kaisa Lehtinen otti ne mukaansa Laitilaan ja vei myöhemmin keskusrikospoliisille Turkuun. Sieltä ne toimitettiin takaisin Ivaloon, jossa tapaus oli virallisesti tutkittavana. Heinäkuussa 2008 Angelissa Inarijoesta löydettiin luu, joka lähetettiin oikeuslääketieteellisiin tutkimuksiin Helsinkiin. Lausunnon mukaan luu oli erittäin todennäköisesti ihmisen sääriluu. Löytöpaikan läheisyydessä suoritettiin etsintöjä ruumiskoirien avulla ja noin kilometrin päästä, niin ikään joen varrelta, löytyi pieni sormenpään kokoinen luunpalanen. Myöhemmin sääriluu osoittautuikin eläimen eturaajan luuksi, mutta eläinlajia ei saatu määritettyä.  Muidenkaan löydösten yhteyttä Antti Hanhivaaraan ei ole voitu poliisin mukaan osoittaa.

Antin äidin mieleen on jäänyt ”sääriluun” löytymisen yhteyteen liittyvä erikoinen tapaus. Kun tieto löydöksestä tuli julkisuuteen, eräs Antin hyvin tuntenut nainen soitti Lehtiselle. – Hän kysyi, näkyikö luussa sahausjälkiä. Vastasin, etten tiedä, kun en ole sitä edes nähnyt. Olen miettinyt, miksi hän sellaista kysyi. Miksi siinä olisi ollut sahausjälkiä? Antti oli vieraillut naisen luona Turussa käydessään. Äidin ja siskon mukaan Antti oli tavannut viimeisen vuoden aikana tekemillään useilla Varsinais-Suomen reissuillaan epämääräistä porukkaa.  Omaiset epäilevät näihin vierailuihin liittyneen jotain hämärää.  Antti oli kieltänyt jyrkästi kertomasta kenellekään edes käynneistään perheen luona Laitilassa. – Se herätti epäilyksiä. Laitilassa oli Antin hyviä ystäviä, jotka olisivat halunneet nähdä häntä. Kutsuin ystävät meille kahville, mistä Antti suuttui valtavasti. Hän oli todella vihainen. Sen jälkeen hän kielsi äitiä enää kertomasta minulle, milloin hän on käymässä, Elina Tuiskala muistaa. Useat vierailut kaukana Turun seudulla olivat omituisia siitäkin syystä, että Antilla tiedettiin olevan rahaongelmia. Viimeksi katoamisiltanaan Antti oli laittanut ystävälleen viestin, jossa hän pyysi lainaksi paria kymppiä. Saman pyynnön hän oli esittänyt muutamalle muullekin tutulle.

Kuten kaikki avoimet tapaukset, myös Antti Hanhivaaran katoaminen on synnyttänyt lukuisia huhuja. Huhuina ne myös pysyvät niin kauan, kunnes ne voidaan kumota tai vahvistaa.  – Ivalossa puhuttiin yleisesti katoamisen jälkeen, että Antti olisi lupautunut 10 000 eurosta viemään tai hakemaan huumeita Norjasta, mutta vetäydyttyään siitä hänet olisi ammuttu. Tiedän, että Antti ei itse käyttänyt huumeita, mutta ehkä hän rahapulassa olisi voinut tuollaiseen suostua, äiti kertoo. Omaiset ovat saaneet vihjeen, jonka mukaan Antti olisi nähty katoamistaan edeltäneenä iltana Karigasniemellä ravintolassa norjalaisten seurassa.  Kertomus norjalaisporukasta on kantautunut rikosylikonstaapeli Mäkelänkin korviin. Hän ei usko, että havainnolla on tekemistä Antin katoamisen kanssa. Antti Hanhivaara oli mahdollisesti jo aiemmin poikennut kaidalta tieltä rahapulassaan. Kaksi kuukautta katoamisen jälkeen häntä vastaan nostettiin syytteet kolmesta vuonna 2004 tehdystä varkaudesta. Syytteet raukesivat vuonna 2011 syyteoikeuden vanhennuttua.  Antin seurassa katoamisen aikaan ollut ivalolainen mies on sen sijaan tuomittu useista varkauksista.

Antin katoaminen on ollut esillä mediassa vuosien aikana. Julkisuus on poikinut  uusia yleisövihjeitä.

Julkisuuteen on kerrottu, että Antti Hanhivaara oli katoamistaan edeltäneenä iltana asunnollaan kaksin kaverinsa kanssa ennen heidän lähtöään Karigasniemelle.  Naapurustossa asunut nainen kertoo kuitenkin nähneensä Antin asunnolla useita henkilöitä. Nainen muistaa, että asunnosta kuului kovaäänistä meteliä katoamista edeltäneenä iltana, perjantaina 13. lokakuuta 2006. Naapuri havahtui ”kiroilun ja möykkäämisen ääniin” kesken television katselun, suunnilleen iltayhdeksän aikaan. – Menin Antin asunnon ikkunan taakse ja huomasin, että keittiön pöydän ääressä istui kaksi nuorta naista. Olohuoneen ja keittiön välisellä oviaukolla seisoi isokokoinen mies, joka huusi jotain olohuoneeseen päin. Koputin ikkunaan ja sanoin lasin läpi, että soitan poliisit, jos ette ole hiljaa. Meteli loppui siihen paikkaan, nainen kertoo. Hän ei tunnistanut ketään henkilöistä. Antti Hanhivaaraa nainen ei nähnyt eikä kuullut tämän ääntä. – Yhdentoista jälkeen näin keittiöni ikkunasta niiden tyttöjen lähtevän pois.

Lauantaina, jolloin Antti havaintojen mukaan katosi Angelissa, saman naapurin mies huomasi hänelle tuntemattoman nuoren naisen menevän Antin asuntoon. – Tyttö viipyi siellä jonkin aikaa, mutta ei kovin pitkään. Sitä mieheni ei nähnyt, menikö tyttö asuntoon avaimilla. Poliisi ei kysellyt oma-aloitteisesti naapureiden havainnoista, vaan nainen kävi itse poliisilaitoksella ilmoittamassa tietonsa muutaman viikon päästä. – Minulle jäi sellainen tunne, ettei se poliisi ottanut asiaa tosissaan. Rikosylikonstaapeli Jaakko Mäkelä on kuullut naapureiden havainnoista. – Sellaisen tiedon tarkistaminen jälkikäteen on hankalaa. Varmaankin siellä on voinut olla sellaista illanviettoa, kun nuorisolla yleensä on tapana kokoontua jonnekin. Vaikea sanoa, keitä siinä on ollut mukana. Antin kaverin kertoman mukaan he olivat asunnolta lähtiessään kahdestaan. Mäkelä sanoo, ettei tietoa lauantaina Antin asunnolla käyneestä naisesta ole saatu varmistettua. – Ihmiset muistavat, mitä muistavat, ja he voivat sekoittaa asioita keskenään. Pitää suhtautua aina varauksella siihen, kuinka luotettavina tällaisia havaintoja pidetään. Kaikkea kerrottua ei voi missään nimessä pitää faktana, kun ihmiset kertovat useiden päivien jälkeen havainnoistaan. Poliisin käsitys Antin päätymisestä omatoimisesti Angelin erämaahan perustuu niin ikään silminnäkijähavaintoihin. Miksi poliisi pitää niitä luotettavina? – Kaksi henkilöä on sanonut, että siellä kulkee henkilö, joka ei kylälle kuulu. Olisi ihmeellinen sattuma, jos se olisi ollut joku muu kuin Antti Hanhivaara. Täysin sitä ei voi poissulkea, mutta minä henkilökohtaisesti uskon siihen, että se on ollut Antti. Erästä silminnäkijää poliisi ei ole koskaan kuullut.  Angelissa, noin kilometrin päässä Antin auton löytöpaikasta asuva nainen kertoo nähneensä ikkunastaan oudon kulkijan Antin katoamisen aikoihin.  Nyt jo iäkäs silminnäkijä muistaa kulkijan edelleen, mutta tarkat yksityiskohdat ovat 11 vuodessa unohtuneet. Naisen muistikuvan mukaan miehellä oli yllään paita – Antilla oli kadotessaan nahkatakki ja musta pipo. Silminnäkijän mukaan poliisi ei ole ollut koskaan yhteydessä häneen, vaikka nainen asui lähellä oletettua katoamispaikkaa.  Ylikonstaapeli Jaakko Mäkelä kertoo, ettei ole kuullut tästä havainnosta.

Antti Hanhivaaraa ei ole unohdettu. Elina Tuiskala on pitänyt veljensä mysteeriä esillä muun muassa Facebookissa. Se on poikinut omaisille useita vihjeitä Antin kohtalosta.  Uudet tiedot on toimitettu myös tapauksen nykyiselle tutkinnanjohtajalle, rikoskomisario Esa Harjulle Omaiset jatkavat myös omia etsintöjään. – Meille tärkeintä olisi, että Antti löytyisi ja pääsisi siunattuun maahan. Emme me enää vaadi ketään tuomiolle. Toivoisimme vain, että tämä epätietoisuus päättyisi, äiti huokaa hiljaa.

Kadonneen omainen jää vaille apua

Kriisipsykologi, psykoterapeutti Soili Poijula sanoo, että kadonneiden omaiset ovat harvinainen ryhmä, jolle ei ole tarjolla riittävää ammattiapua. Sosiaali- ja terveysministeriön ohjeistuksen mukaan kuolleiden omaisia kohtaavien viranomaisten tulisi ohjata heitä kriisipalveluiden piiriin, mutta kadonneiden omaisten kohdalla tämä ei useinkaan toteudu. – Kuolema on julkinen asia, ja siihen liittyy vähintäänkin kuoleman toteava lääkäri sekä hautaustyöntekijät. Mutta jos vainajaa ei ole, saattaa käydä niin, ettei kriisiapuakaan osata tarjota. Kadonneen omaisille ahdistavinta on epätietoisuus läheisen kohtalosta. Poijulan mukaan epätietoisuus on kuin avonainen haava, joka ei parane. Se aiheuttaa pysähtyneisyyden tunteen – elämä ei jatku täysipainoisesti ennen kuin läheinen löytyy. – Kyse ei ole yksilön patologiasta, vaan häiriö liittyy siihen, että toinen osapuoli suhteesta on hävinnyt. Surunhoidon ei tulisi olla yksilökeskeistä, vaan perhe- tai yhteisökeskeistä, riippuen kuka on kadonnut. Menetys koskettaa usein laajempaa joukkoa. Poijula sanoo, että surunhoidossa on yhä selkeitä puutteita Suomessa. Mielenterveysalan peruskoulutuksessa sitä ei opeteta riittävästi. Surua ei voi diagnosoida, joten siihen suhtaudutaan normaaliin elämään kuuluvana asiana, johon ei ole edes olemassa suositeltavia hoitoja. Toisaalta kadonneiden omaiset jäävät usein vaille vertaistukea, vaikka sen on tutkittu olevan yhtä vaikuttava auttamismuoto kuin psykoterapia.  Vuonna 2007 perustettu Kadonneen Omaiset ry ei ole enää toiminnassa yhdistysmuodossa. Kadonneen omainen voi Poijulan mukaan hakea apua esimerkiksi Mielenterveysseuran kriisikeskuksista. – Moni ei aina edes ymmärrä avuntarvettaan. Siksi läheiset, ystävät, sukulaiset ja työtoverit ovat tässä tärkeässä asemassa. 

Teksti Jesse Mäntysalo, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 16.8.2017