Viime joulukuun 27. päivänä Antonio Flores lähti elämänsä ensimmäiselle 24 tunnin laivaristeilylle. Lattarirytmit soivat. Mukaan lähti parikymmentä kaveria, kuusi tyttöä poikaystävineen ja toinen rakas porukka.

Kyse oli tavallaan läksiäisistä: Floresin piti vuodenvaihteessa matkustaa puoleksi vuodeksi Etelä-Amerikkaan tapaamaan laajaa sukuaan Ecuadorissa ja ystäviä Kolumbiassa – paluulippu oli kesäkuulle 2014.

– En mennyt laivalle hakemaan ongelmia tai juomaan, vaan tanssimaan kaveriporukan kanssa. Ajattelin, että nyt pidetään hauskaa, Antonio Flores kertoo.

Flores sanoo, että heillä oli tosi hauskaa, kaikki kaverit siinä ympärillä.

– Olin juonut vähän alkoholia – tai ehkä vähän enemmän. En ollut humalassa, vähän tidi-dii. Meidän kulttuurissamme on tapana, että tosiystävien kanssa juodaan samasta lasista, joka kiertää. Määrää ei huomaa. Otin kyllä enemmän kuin normaalisti.

– Mentiin tanssimaan. Tanssin latinokaverini suomalaisen poikaystävän kanssa kuten aina, kun järjestetään latinopäivä Helsingissä. Hän tanssii hyvin, latinomiesystävä ei!

ANTONIO ON SELVÄSTI päättänyt kelata kohtalokkaan illan tapahtumat kuin kuulustelussa. Hän jatkaa, että yleensä he tanssivat ryhmässä, mutta nyt hänen ystävättärensä lähti vaihtamaan mukavammat kengät jalkaan ja muut menivät hakemaan juotavaa.

– Sanoin, että jään, me tanssitaan nyt! Sitten liukastuin tanssipartnerini kanssa, kaatuessani varmaan tönäisin jotakuta. Olin vielä lattialla, kun tunsin jonkun kaatavan juomansa päälleni.

– Reagoin huonosti, väärin. Kun nousin ylös, tönäisin juoman kaatanutta tyttöä ja tein näin, Antonio sanoo ja näyttää avokämmenläimäystä.

– Heti ajattelin, että herranjestas, mitä tein! Kaikki tapahtui niin nopeasti. Kävelin pois, yritin etsiä ystäviäni ja hyttiä. Halusin vain pois; tiesin, että olin tehnyt virheen – en halua jatkaa tätä.

– Tilanteesta tuli tappelunnujakka, kun tönäistyn ystävät ja omat ystäväni halusivat puuttua tilanteeseen. Tuli huono olo, enkä ihan muista mitä tapahtui.

Paikalle saapuivat vartijat.

– He toimivat asiallisesti ja erottivat riitapukarit, Flores kiittelee.

Vartijat selvittelivät tapahtumaa ja haastattelivat osapuolia. Antonio ystävineen joutui putkaan viideksi tunniksi.

PEKKA HAAVISTO oli puolisoaan vastassa, kun laiva aamulla rantautui Helsinkiin.

– Kun Pekka tuli hakemaan minua Katajanokalta, ei hän tiennyt mitään, mutta näki naamastani heti, että jotain on tapahtunut. Ei hän tyytyväinen ollut, vaan pettynyt. Meillä oli aika kovaa puhetta kotona. Pekka muistutti taas kerran, että jokainen tekemiseni joutuu suurennuslasin alle.

– Presidentinvaalikampanjan jälkeen ajattelin, että lopetan kaikki julkisuushommat. Palaan töihin, tapaan ystäviäni, matkustan ratikassa ja bussissa – vanha elämä palaa.

Antonio muistelee silloista julkisuusmyllyä. Miten vaikeaa oli, kun ihmiset alkoivat kysyä politiikasta, joka ei ole hänen alaansa. Esiintymiskokemusta hänellä ei ollut. Suomen kieli tuotti ongelmia.

– Ihmiset luulivat, että kun Pekka tietää kaiken politiikasta, varmaan puolisokin tietää. Kampanjan jälkeen huomasin kyllä itsessäni muutoksen: aloin seurata politiikkaa ja uutisia enemmän. Mutta me olemme silti ihan erilaisia ihmisiä, ja kuitenkin meillä on jotain, joka meitä yhdistää. On yhdistänyt jo 16 vuotta.

– Olen katsonut videoita kampanjan ajalta. Näen naamastani, miten mietin pääni puhki, että mitähän tuo kysymys tarkoittaa. Jotenkin kuitenkin selvisin siitä kaikesta!

Juuri kun elämän piti olla rauhallisempaa, pian kampanjan jälkeen tuli pyyntö liittyä Tanssii tähtien kanssa -joukkoon. Antonion teki kovasti mieli mukaan: hän rakastaa tanssimista. Ensin piti kysyä puolisolta.

– Pekka sanoi, että mene vain. Mutta tällaista ja tuollaista voi sitten tapahtua, jos lähdet mukaan. Hän varoitti, että julkisuus sisältää sekä hyvää että pahaa.

– Rakastin tanssiohjelmaa ja esiintymistä. Opin niin paljon uutta ja tapasin hienoja uusia ihmisiä. En silloin ajatellut, miten paljon ohjelma muuttaisi elämääni ja miten vaikea yksityisyyttä on joskus suojata, Antonio miettii.

Hän sanoo silti olevansa se ihan sama tavallinen Antonio kuin ennenkin. Eikä hän ole julkkis, vaikka puoliso onkin paljon esillä ja ministeri.

ANTONIO FLORES oli ehtinyt olla Ecuadorissa jo pari viikkoa, kun laivaepisodi ponnahti julkisuuteen. Rikosilmoituksia ei ole tehty. Ainoa seuraamus oli julkisuus.

– Heti tapahtuman jälkeen mietin, että voi hitto, mitä tein. Olin kauhean pahoillani kaikesta tapahtuneesta. Meillä oli niin hauskaa, ja hetkessä kaikki meni ihan pieleen. En lähtenyt tekemään huonoja asioita – varsinkaan naiselle!

– Hyvien ystävieni joukossa on suomalaisia tyttöjä, ja minulla on aivan ihana anoppi, jota rakastan. Mitä he nyt ajattelevat? En ole aggressiivinen ihminen ja sitten teen tällaista. Alkoholi voi aiheuttaa sellaista.

– Minulla oli kauhean paha olo pitkään. Senkin takia, että monet Suomessa asuvat ulkomaalaiset ovat ylpeitä, kun maahanmuuttaja pärjää täällä hyvin. Nyt tuntui siltä, että petin heidätkin, Antonio riiputtaa päätään.

Kun laivanujakasta tuli julkinen, Antonio lähetti tiedotteen. Siinä hän pahoitteli kuohahtamistaan ja sanoi aikovansa hankkia apua.

– Ensimmäisenä ajattelin alkoholia – vaikka juon yleensä vain pari lasillista. Päätin pitää taukoa alkoholin käytössä. Kolmeen kuukauteen en ole juonut mitään. En ole käynyt diskoissa tai baareissa, vain kavereiden kanssa syömässä ja sitten kotiin. Olen tullut varovaisemmaksi.

SAADAKSEEN APUA temperamenttinsa hallintaan Antonio on tavannut myös ammattiauttajaa.

– Jos puhun vain kavereitteni kanssa, jotka melkein kaikki ovat latinoja, en saa aina oikeita neuvoja siihen, miten Suomessa pitäisi olla ja elää. Siksi on hyvä puhua ihmisen kanssa, joka on tottunut käsittelemään ongelmatilanteita.

– On kulttuurieroja, vaikka olen elänyt Suomessa niin kauan. Sanon asiat usein turhankin suoraan. Tykkään, kun puhutaan suoraan. Kavereilta pyydän, että sanokaa, niin yritän muuttua – älkää puhuko selän takana. Suomalaiset osaavat peittää paremmin, minä en.

– Paras äkkipikaisuuteen saamani neuvo on, että täytyy oppia ottamaan askel taaksepäin. Laskea kymmeneen – hei, eiks viisi riitä – kymmenen on niin pitkä aika! Antonio murjaisee.

Kymmeneen hän laskee espanjaksi. Mutta kun hän sanoo, että tuli koti-ikävä, kohde on Suomi.

Ecuadorista hän palasi jo kuukauden kuluttua, ei pelkästään laivaepisodin takia.

– Koti-ikävä on kummallinen asia. Suomessa tulee olo, että haluaa kotiin Ecuadoriin – ja kun sinne pääsee, alkaakin kaivata Suomea ja läheisiään. Täällä on kotini ja elämäni, ihminen, jota rakastan. Ehkä Pekka vetää minut takaisin!

– Pekka matkustaa paljon, ja joskus olemme tehneet treffit jonnekin maailmalle. Se on kivaa, jos ei ole nähty pitkään aikaan. On ihana fiilis nähdä rakastamansa ihminen taas. Muuten on semmoinen ikävä koko ajan.

KEVÄT TULI ja parempi mieli.

– Puutarhaan istuttamani narsissit kukkivat. Naapurin Bob-kissa raaputtaa verannan lasia ja vaatii nakkeja. Linnut koputtavat ikkunaan ja ihmettelevät, miksei lintulautaa ole täytetty, Flores kertoo innostuneena.

– Kalenteri on nyt täynnä parturi-kampaajan työtä, muotinäytöksiä ja hyväntekeväisyystapahtumia. Televisiossa pyörii Neljän tähden talkoot -ohjelma, jossa olen mukana, hän summaa.

– Paha olo on alkanut helpottaa. Elämä jatkuu. Uskon, että ihminen oppii virheistään, Antonio Flores sanoo. 

Teksti Raila Kinnunen

Kuva Kari Kaipainen