”Ajattelin, ettei niin hyväntuulisella potilaalla voi olla vakavaa sairautta.” Suurin piirtein tällainen oli erään lääkärin perustelu sille, miksi hän ei määrännyt kovista kivuista kärsivää naista jatkotutkimuksiin. Muutaman kuukauden kuluttua nainen oli kuollut. Lääkäri sai huomautuksen, mutta ei pyytänyt anteeksi omaisilta.
Jos pyytäisi, menisikö häneltä uskottavuus lääkärinä? (Se on ehkä jo mennyt.) Vaarantuisiko työpaikka? Vai onko kyse itsesuojelusta?
Kuulin lesken miettivän, pitäisikö hänen ottaa yhteyttä lääkäriin ja tavata hänet kasvotusten. Hänenä en ottaisi. Ei kannata kohdata ihmistä, joka ei kykene myöntämään virhettään eikä pahoittelemaan. Omaisen viha voisi kasvaa kestämättömäksi.
Jos sana ”anteeksi” tuntuu ylivoimaiselta, voisi sanoa edes, että ”olen pahoillani”. Jotkut suosivat sanaa ”pahoittelut”. Huolimaton, epämääräinen sana. Jopa ”sori” on parempi.
”Joskus saatan tosin kuvitella olevani hauska, vaikka käyttäydyn tökerösti.”
Sulla ei ole huumorintajua, möläytti eräs kollega minulle elokuvamme karonkassa.
Tämäkin diagnoosi oli väärä, eikä sitä perusteltu mitenkään. Tiedän kollegan olevan tunnettu pään aukoja, mutta iltani meni silti pilalle. Anteeksipyyntöä tuskin tulee, sillä kyseessä on äreä äijä, joka ei varmasti myönnä käyttäytyneensä ikävästi.
– Vieläkö sä oot mulle vihanen? hän kysyi jokin aika sitten..
– Tietysti, minä vastasin. – Hautaan saakka.
Tämä asia ei naurata minua vieläkään. Saattaa johtua siitä, ettei minulla ole huumorintajua.
Joskus saatan tosin kuvitella olevani hauska, vaikka käyttäydyn tökerösti. Kerran pyysin bileissä tuttua muusikkoa soittamaan pianolla erään Agit Propin kappaleen. Hän kertoi, ettei osannut sitä.
– Soita se kappale tai tapa ittes, minä sanoin. Muusikko suuttui. Hänen mielestään itsemurhasta ei lasketa leikkiä. Pyysin anteeksi, tosin vasta seuraavana päivänä.
”Ehkä. Että. Nämä kaksi sanaahan vesittävät koko ’anteeksipyynnön’.”
Aikoinaan sain kännisiä viestejä ystävältäni. Ne olivat todella aggressiivisia. Huomautin asiasta, mutta hän ei kommentoinut.
– No, ne viestit olis ehkä saaneet jäädä lähettämättä, hän kuitenkin tekstasi pa- rin päivän päästä.
– Että olen pahoillani.
Ehkä. Että. Nämä kaksi sanaahan vesittävät koko ”anteeksipyynnön”. Ja tämä repliikkihän on jo klisee: ”Pyydän anteeksi, jos olen tehnyt jotain loukkaavaa.”
Jos. Jotain. Kun ei kerran tiedä mitä on tehnyt, pitäisi sitten suunsa kiinni.
”Anteeksi” ei kuitenkaan ole mikään taikasana. Jos joku pyytää anteeksi aina samaa asiaa, jonka sitten kuitenkin tekee uudelleen, siitä menee ehkä vähän maku.
